Panssarimiehistönkuljetusajoneuvovaunu

Tankkeja!

Suomessa on myrsky vesilasissa. Uutiset ovat toitottaneet jo yli viikon ajan, että Suomeen on tulossa ”Amerikkalaisia panssarivaunuja”. Puolustusministeriö ja sotilaat ovat olleet tarkkoja terminologian ja taksonomian suhteen. Kyseessä ovat miehistönkuljetusajoneuvot. Sotilasterminologiassa vaunut kulkevat teloilla ja ajoneuvot pyörillä. Armeija on oikeammin puolustusvoimat ja tarkkaan katsottuna ohjus ja raketti ovat täysin eri asioita. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä ja siinä ollaan nyt tarkkana.

Ulkoisen kriisin ajan sotilaallinen vihollinen

Suomea ollaan viemässä Natoon ja alivaltiosihteeri emeritus, VTT Risto Volanen kauhistelee tällaisia harjoituksia suomalaista vakauspolitiikkaa horjuttavina ja esittääkin tähän liittyen kysymyksen Tasavallan presidentille asiasta. Tohtori Volanen on jopa keksinyt Yhdysvalloille uuden termin. Se on nyt Venäjän ”ulkoisen kriisin ajan sotilaallinen vihollinen”. Kylmän sodan päättymisen jälkeiset vuodet ilman varsinaista vihollista pärjäämään joutunut Volanen näkee nyt Yhdysvalloissa ja Natossa Venäjän aktiivisen vihollisen, jonka Suomen valtionjohto sallii taitamattomuuttaan tai tyhmyyttään murentavan hänen viitoittamaansa uuden ajan vakauspolitiikkaa. Volanen hyväksyy kuin sanelun vastaanottaja Venäjän uudet uhka- ja viholliskuvien määrittelyt ja näkee puolestaan Naton jäsenmaiden toimet toistensa puolustuksen tukemiseksi vakautta horjuttavana patoamisena ja neuvostovast … Venäjän vastaisena aggressiona.

Taisteluajoneuvoja

Yleisnimi armeija on vakiintunut kielenkäyttöön ja vaunu tarkoittaa armeijaan viittaavassa kielessä kaikkia panssaroituja ajoneuvoja, liikkuivat ne sitten teloilla, pyörillä tai vaikka tulevaisuudessa liitäen. Amerikkalainen on yhdysvaltalainen ja otsikointeja ja uutisointeja korjattu. Hauskoja sanaleikkejä, mutta totuus on kuitenkin se, että Yhdysvaltain asevoimien taisteluajoneuvoja (Stryker) ja joukkoja on tulossa Suomeen harjoittelemaan. Taisteluajoneuvo on muuten hyvä sana. Englanniksi yleisnimi on ”combat vehicle” ja venäjäksi «Боевая машина». Suomeksi ruotsalaisvalmisteinen CV90 rynnäkköpanssarivaunu on myös saanut hyväksytyn yleisnimityksen taisteluajoneuvo.

Yhdessä paremmiksi

Joukkotyyppinä amerikkalainen Stryker-komppania sopii taktisesti kuin nyrkki silmään porilaisille ja muille suomalaisille joukkoille Niinisalon kankailla, ainakin mitä tulee taitojen harjoitteluun ja tietojen ja kokemusten vaihtoon. Porin prikaati tuottaa pääosin kevyesti panssaroituja, suuren operatiivisen liikkuvuuden omaavia joukkoja (Pasit, AMV:t), joilla on verrattain kevyt aseistus jalkaväen tulitukeen hyökkäyksen aikana. Amerikkalaiset Stryker-taisteluosastot ovat hyvin samankaltaisia – vaunun katolla on AMV:n ja uusimpien Pasien tapaan sisältä ammuttava kevyt Angry Birds -ritsa, jonka päivittämistä järeämpään onkin harkittu. Samat lainalaisuudet koskevat kevyesti mekanisoituja suomalaisia joukkoja, kun vastaan tulee ”aito” mekanisoitu yhtymä. Toki ohuesti panssaroidusta ja BMP-sotakoneesta menee panssariammus läpi, mutta etua tuovat ”bemareille” matala tela-alusta ja kantavampi 30 millin 2A42 konetykki, joskin kummallakaan osapuolella käytössä olevat ampumatarvikkeet eivät kovin hyvin läpäise toisen etusektoria, muutama heikosta kohtaa lukuun ottamatta.

Yhteisillä harjoituksilla saavutetaan paljon etua. Arkivertauksena kyseessä ovat ennalta sovitut nyyttikestit tai etkot, johon jokainen tuo oman pullonsa ja vähän purtavaa. Isännän kustannukset pysyvät hallinnassa ja juomaa ja ruokaa riittää. Suomelle yhden komppanian lisääminen vahvuuteen maksaisi mm. reserviläisten, palkatun henkilöstön ja varastokierrossa olevien ajoneuvojen palauttamisen operatiiviseen käyttöön. En itse ole osallinen harjoituksen suunnittelussa, mutta kokemuksellani ja varovaisesti laskien kyseessä olisi kaiken kaikkiaan 455 000 euron lisäpanostus. Samalla päästään harjoittelemaan suuremman joukon taistelua. Tiettyjen tahojen mielestä kertausharjoituksiin ja suunnitellun lakimuutoksen sallima 25 000 reserviläisen liikekannallepanon harjoitteluun riittäisi korkeintaan komppaniakoossa harjoittelu.

On tietysti ilmiselvää, että kustannukset tulisivat nopeasti vastaan, jos harjoiteltaisiin taisteluosaston kokoonpanossa. Kaukana ovat ne päivät, jolloin taisteluosastot liikkuivat täysvahvoina Suomen kamaralla lännestä itään. Omat muistoni rajoittuvat yhteen kertaan vuodelta 2004. Joukon kykyä toteuttaa tehtäväänsä ja sen johtamista kaikkien aselajien yhteen sovitetussa aseellisessa taistelussa ei kuitenkaan voi harjoitella pala kerrallaan, koska se poistaa monta keskeistä tekijää. Tunnetuipana ”clausewitziläinen” kitka ja sodan sumu, jotka vaikuttavat niin suunniteluun, johtamiseen kuin myös itse taisteluun. Karrikoiden voidaankin sanoa, että kaikki muu kuin yhtymäkokoonpanossa harjoittelu on reppuluokan puuhastelua.

Amerikkalaiset myös yhdistävät jalkaväen taistelun tärkeimmät kaksi sanaa — tuli ja liike — hieman toisella tavalla kuin me. Taktisten (taisteluteknisten 😉 kokemusten ja näkemysten vaihtaminen, kerääminen, arviointi ja palauttaminen omaan taistelutapaamme parantavat myös omia joukkojamme ja erityisesti johtajiamme joka tasolla. Samalla päästään myös käsiksi kaikkien komponenttien (puolustushaarojen) yhteistoimintaan, kun ilmavoimilla tuetaan maavoimien joukkoja. Tässäkin amerikkalaisilla on valmis ja koeteltu tapa tehdä asioita, kun meillä kyky on vasta kehitteillä.

Sensitiivinen julkisuus

Ongelman asiasta tekee julkisuus, Ukraina ja tp-utva. Harjoituskalenterin salaaminen, taikka sen huono saatavuus on ongelmallista. Joskus on jopa hieman noloa, kun tieto, joka meillä on salassa pidettävä, on muutaman muun Nato-maan asiakirjoissa tai tiedotteissa julkisesti saatavissa internetin ylitse. Kunhan tajuaa reunahuomautuksen ”in Finland”. Salaamme itseltämme tietoa, joka muualla on julkista. Varsin hölmöä puuha, joka aiheuttaa aina välillä turhia myrskyjä vesilasiimme. Tiedonkulun ollessa nykytilassaan ei näiltä ongelmilta voida vlttyä jatkossakaan. Mielestäni utvan tulisi harkita julkisuutta, ainakin erittäin laajaa osittaisjulkisuutta, jotta sekä lainsäätäjät että kansalaiset saavat tiedon siitä, että ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon puolustuspoliittisessa osassa linjattuja asioita viedään määrätietoisesti eteenpäin, harkiten myös tarkasti ympäröivän turvallisuusympäristön muutoksia. Samalla tulisi myös vastattua ennakoivasti kysymyksiin miten ja miksi. Tällöin tohtori Volasen et al. tapaisilta Natoon-viemisväitteiltä putoaisi pohja.

Security Council Meeting. Vladimir Putin held a Security Council meeting to discuss state policy on Russia’s nuclear, radiation, chemical and biological security. Lähde: kremlin.ru

Security Council Meeting. Vladimir Putin held a Security Council meeting to discuss state policy on Russia’s nuclear, radiation, chemical and biological security. Klikkaa kuvaa päästäksesi videoon. Lähde: kremlin.ru

Julkisuus on vahva väline, myös toimeenpanovallan käytössä. Hyvänä esimerkkinä tästä on erityisesti Venäjän federaation presidentti Vladimir Putin, jonka viestintäosasto tuottaa itänaapurimme turvallisuusneuvoston kokouksista piktiä otteita, videoita ja muita tiedotteita, jossa presidentti esiintyy vahvana johtajana ja ministerit vastuullisina toimeenpanijoina. Joskus hommassa toki on vähän šoun piirteitä kun ministerit kirjaavat vihkoihinsa tarkasti presidentti Putinin ohjeet ja linjaukset. Tai sitten se on todellisuutta. Miltähän näyttäisi meidän tp-utvan todellisuus? Nykymuotoisista tiedotteista ei paljoa irtoa ja utva-kriisien jälkeen pidetyt tiedotustilaisuudet tai lehdistölle annetut kommentit ovat usein valitettavan koomisia tai mitäänsanomattomia. Julkisuus edellä meneminen tekisi hommasta helpompaa ja kasvattaisi luottamusta päätöksentekijöihin ja kansallista yhtenäisyyttä.

//James

Terroristi, in’shallah?

[K]un tulin avopuolisoni kanssa katsomasta Hurt Lockeria, istui bussissa eteemme kaksi imaamin näköistä kaveria. Voi sitä hikoilun määrää, kun herrat ottivat esiin alkeellisen näköisen Nokia-puhelimensa…

Eräs kolleega turvattomuuden tunteesta pari vuotta sitten

Turvallinen — turvaton

Turvallisuutta on … varma olo. Tuttu tunne. Mikä sitten on arkipäivän turvattomuutta? Sotilaat ottavat tietoisen riskin, laittavat henkensä likoon. Kohtaavat uhkia, torjuvat uhkia. Tuntevatko sotilaat koskaan turvattomuutta? Varmasti, mutta useimmiten vain lyhyinä hetkinä. Kun uhka on tunnistettu kohde, se voidaan torjua tai sitä voidaan rajoittaa. En ole varmaan koskaan tuntenut itseäni oikein turvattomaksi, ikään kuin aseista riisutuksi.

Turvallisuutta ei voida mitata tuntematta turvattomuutta.

Viimeksi tunsin turvattomuutta yli kaksi vuotta sitten. Päivä Bostonin terrori-iskun jälkeen. Astun Helsingin metroon. Istahdan oranssille penkille. Kuulen kahden miehen arabiankielistä keskustelua. Olen järkevä ihminen; suurempi uhka Suomessa tulee syrjäytyneistä suomalaisista, jotka tarttuvat aseeseen tai rakentavat pommeja. Ei maahanmuuttajista. Ei muslimeista. Minä olen järkevä ihminen!

 – Terr… Mitä jos…

Ensimmäinen ajatukseni. Ei mitään paniikkia, mutta epävarma ja turvaton olo. Pelko. Täysin järjetöntä ja yliampuvaa suhteessa vallitsevaan uhkaan. Keskikäytävän toisella puolella istuu kaksi suomalaista nuorta. Toinen kuuntelee angstisävytteistä musiikkia kuulokkeillaan ja toinen pelaa synkän oloista liveroolipeliä läppärillään. 1000 kertaa todennäköisempiä uhkia. Mutta sillä ei enää ollut väliä — amerikkalaista radikaalin islamin uhan narratiivia kantanut nuoliammus oli puhkaissut suomalaisen panssarini.

ما شاء الله

Katselen vastapäätä istuvaa vanhempaa rouvaa. Hän vilkuilee miehiä. Vilkas arabiankielinen keskustelu ja varovasti lausuttu masha’Allah (suom. ”se on Jumalan tahto”) kasvattaa turvattomuutta eksponentiaalisesti. Näen pelon rouvan silmissä. Minun haarniskani sai vain pienen naarmun. Hänen muurinsa murtui. Hän elää turvattomassa yhteiskunnassa. Hän ei ollut valinnut muuta riskiä kuin metromatkan. Kuten minäkin.

Kaksi vuotta myöhemmin

إن شاء الله

Tänään, vajaat kaksi vuotta myöhemmin — Ukrainan, Pariisin ja Syyrian jälkeen — taas sama ilmiö ja tunne. Sillä erotuksella, että minä en tuntenut turvattomuutta. Istun bussissa matkalla Helsinkiin. Luen (taas) tohtori Saara Jantusen kirjaa Infosota. Vastapäätäni istuu nuori hijabiin pukeutunut opiskelijatyttö, vieruskaverin kanssa käydystä keskustelusta päätellen tuleva lääkäri. Sitten hän puhuu puhelimeen. Puheessa toistuvat muutamaan kertaan in’shallah (suom. ”jos Luoja suo”) ja masha’Allah. Vastapäätäni istuvan hieman minua vanhemman naisen kädet pysähtyvät hetkeksi tabletin pinnalla. Kaksi muuta matkustajaa jäätyy sekunnin murto-osaksi.

Väkivalta ja turvallisuus

Puolustusvoimissa suhteemme turvallisuuteen on hieman erilainen. Me tunnemme turvallisuutta, koska osaamme tunnistaa uhkia ja torjua niitä. Tämä tunne leviää koko suomalaiseen yhteiskuntaan yleisen asevelvollisuuden myötä. Harva ajattele ”mitä jos?” kun puhutaan sotilaallisesta maanpuolustuksesta. Vapaapalokuntalaisen on helppo olla, koska hän osaa itse sammuttaa palon. Tämä sotilaallinen turvallisuuden tunne elää niin kauan, kun suuri osa kansasta on suorittanut asepalveluksen. Tunne ei katoa vaikka todelliset suorituskyvyt romuttuvat, sillä se on jokaiseen kansalaiseen sisäänrakennettu. Maanpuolustuksen suhteen suomalainen turvallisuuden tunne on vakaalla pohjalla.

Arkipäivän turvattomuuden tunne alkaa kuitenkin jo olla kouriintuntuva. Suomalaiset pelkäävät maahanmuuttajia, maahanmuuttajat pelkäävät suomalaisia, kukaan ei puhu, kukaan ei osallista yhteiskuntaan. Entä sitten ne kaksi miestä metrossa ja opiskelijatyttö bussissa? Toisin kun kristityillä, jotka eivät ylipäätään uskalla lausua Jumalan nimeä, on muslimin huulilla usein الله‎ (Allah).

Keskivertoeuroopplaisen tai –amerikkalaisen kuullessa nimen الله‎ jossakin sen muodoissa:

  • سبحان الل subhan’Allah, Luoja olkoon ylistetty
  • ما شاء الله masha’Allah), se on Jumalan tahto
  • إن شاء الله  ins’hallah, jos Luoja suo

syntyy hänelle herkästi mielikuva terroristista joka huutaa الله أكبر (Allahu Akbar) hetkeä ennen pommien räjäyttämistä. Se varovainen ja hiljainen tapa, jolla miehet ja nuori nainen lausuivat Jumalan (Allah) nimen, on myös osoitus turvattomuuden ja epävarmuuden tunteesta. Näistä syrjäytyneisyys, eristäytyminen ja radikalisoituminen on vain muutaman askeleen ja huonon kokemuksen päässä. Tästä asiasta meidän tulisi olla eniten huolissamme.

Katupartiointi

Minäkin olen Turussa tehnyt oman osani katupartionnista nuorena. Silloin, 90-luvulla oli kyse siitä, että pidimme kadut itsellämme, kun pilottitakkeihin pukeutuneet ”isänmaalliset” ja ”puhtaat” maiharijengit partioivat kaduilla päästääkseen pakolaisten ja maahanmuuttajien kimppuun. Minä olin silloin siinä maajoukkueessa, joka liikkui kaupungilla, vain siitä syystä, että se oli vapautemme ja oikeutemme. Siinä ”hengaillessa” juttelimme kaikille; suomalaisille, maahanmuuttajille, joskus jopa ”vastustajille”, eli skineille, mutta usein sen tuloksena juostiin pakoon. Jalat oli nopeet — kertaakaan ei minun tarvinnut ketään lyödä, vaikka moni valkoinen supisuomalainen kaveri sai turpiinsa. Yleensä monipäiseltä skinijengiltä. Raukkamaisesti, päähän maassa makaavaa potkien. Eräät alaisinani olleet varusmiehet ja jotkut työkaverini lukeutuvat varmaan näihin ”vastustajiin”. Me näemme asiat toisin nykyään ja teemme yhdessä työtä turvallisen suomalaisen yhteiskunnan eteen.

Sitten löytyy näitä uuden ajan Odinin sotilaita ja heidän katupartionsa, jotka ovat luvanneet auttaa kaikkia suomalaisia ja käyttäytyä hyvin. Minusta tämä tuntuu tosi turvalliselta ja patrioottiselta, toisin kuin esimerkiksi ahkerasti opiskelevaa, maahanmuttajataustaista, islamilaista, ja suomalaisten hyvinvoinille omistautunuutta tulevaa lääkäriä vastapäätä halvassa bussissa istuminen.

Turvallisuutta ei voida mitata tuntematta turvattomuutta.

//James

Suomi ja Ruotsi – käsi kädessä Natoon?

Keskustelussa pidetään yleensä annettuna lähtökohtana, että Ruotsin ja Suomen tulisi kulkea yhdessä mahdollista Natoon liittymistä kohti. Vastaus ei ole itsestään selvä. Suomen sotilasstrateginen tilanne ei ole sama kuin Ruotsin, mikä voi johtaa toisenlaisiin johtopäätöksiin. Ruotsalaisesta näkökulmasta Natoon liittyminen on verrattain ilmeinen ratkaisu sekä Ruotsin että sen naapurimaiden turvallisuuden kasvattamiseksi ja alueellisen vakauden lisäämiseksi. Useimmat asianhaarat puhuvat sen puolesta, että Nato-jäsenyys vahvistaisi Suomen turvallisuutta, vaikka Venäjä näkisikin Suomen jäsenyyden kasvaneena uhkana ”legitiimeille turvallisuusintresseilleen”. Todennäköisyys sille, että Suomi voisi pysytellä mahdollisen Naton ja Venäjän välisen konfliktin ulkopuolella vaikuttaa pieneltä, sillä molemmilla osapuolilla on paljon hävittävää, jos toinen saisi pääsyn Suomen alueelle. Riski joutua yksin sotimaan suurvaltaa vastaan poistuisi. Samalla myös riski joutua ydinaseilla tapahtuvan painostuksen kohteeksi pienenisi, kirjoittaa Karlis Neretnieks.

Karlis Neretnieks, synt. 1949, on ruotsalainen kenraalimajuri evp. Hän on puolustuksen ja turvallisuuden tutkimuslaitosten Swedish Defence Research Agencyn (FOI) ja Institute for Security & Development Policyn (ISDP) tutkija. Neretnieks on suorittanut sekä Ruotsin että Norjan puolustusvoimien yleisesikuntaupseeritutkinnon ja opiskellut Sveitsissä Insitut Universitaire De Haut Etude Internationales’ssa. Hän on mm. palvellut Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulun (Försvarshögskolan, FHS) rehtorina, puolustusministeriön erityisavustajana, kansanvälisen keskuksen johtajana ja 18. mekanisoidun prikaatin komentajana. Neretnieks on Ruotsin kuninkaallisen sotatieteellisen akatemian jäsen.


Keskustelussa pidetään yleensä annettuna lähtökohtana, että Ruotsin ja Suomen tulisi kulkea yhdessä mahdollista Natoon liittymistä kohti. Vastaus ei ole itsestään selvä. Suomen sotilasstrateginen tilanne ei ole sama kuin Ruotsin, mikä voi johtaa toisenlaisiin johtopäätöksiin.

Ruotsalaisesta näkökulmasta Natoon liittyminen on verrattain ilmeinen ratkaisu sekä Ruotsin että sen naapurimaiden turvallisuuden kasvattamiseksi ja alueellisen vakauden lisäämiseksi. Sekä Natolla että Venäjällä on selvä tarve hyödyntää Ruotsin aluetta mahdollisessa Itämeren alueen konfliktissa. Naton täytyy käyttää Ruotsin ilmatilaa ja aluevesiä Baltian puolustamiseksi. Venäjän tarpeena on estää Natoa käyttämästä Ruotsin aluetta. Ruotsalainen Nato-jäsenyys vähentäisi Venäjän mahdollisuuksia Ruotsin alueiden ”lainaamiseen” ja parantaisi samalla Naton mahdollisuuksia toimia Baltian maiden puolustamiseksi. Venäjän mahdollisuudet, ja toivottavasti siten myös tahto, käyttää asevoimaa tai sen uhkaa Baltian maita vastaan vähenisi.

On kaksi perustavanlaatuista syytä siihen, miksi Suomen tilanne eroaa Ruotsin tilanteesta:

  • Suomen alue ei ole yhtä ratkaiseva Natolle kuin Ruotsin, mitä tulee Baltian maiden puolustamiseen vakavassa kriisissä tai konfliktissa
  • Suomen alueen, etenkin Pohjois-Suomen, avainasema useammassa uhkakuvassa, kuin pelkstään Itämeren konfliktissa korostuisi Nato-jäsenyyden myötä.

Tähän on vielä lisättävä Suomen ja Venäjän sotien historia, mikä yleensä on tärkeä tekijä venäläisessä ajattelussa.

Suomen alueen, etenkin ilmatilan käyttö, antaisi Natolle tiettyjä etuja mahdollisessa Baltian maita koskevassa konfliktissa, mutta ne ovat hyvin rajallisia verrattuna Ruotsin ilmatilan ja aluevesien käytön suomiin etuihin. Sitä paitsi Venäjällä on jo nykyään verrattain hyvät mahdollisuudet vaikuttaa Suomen ilmaoperaatioihin rajan tuntumaan sijoitetulla ilmatorjuntakalustollaan. Venäjän tarve vallata, toisin sanoen ”lainata”, Suomen aluetta Naton Baltian maiden operaatioiden vaikeuttamiseksi ei ole akuutti.

Venäjän kannalta merkittävästi vakavampaa kuin se, että Nato-maiden ilmavoimat käyttäisivät Suomen ilmatilaa, on Nato-Suomen (muiden kanssa) muodostama uhka Murmanskin tukikohtaverkostolle. Murmansk on kotisatama Venäjän strategisille sukellusveneille; kyvylle kostoiskuun ydinaseilla. Ydinaselogiikan mukaisesti tämän kyvyn menettäminen merkitsisi sitä, että iskun kohteeksi joutunut valtio menettäisi kyvyn iskeä takaisin. MAD-doktriinin (molemminpuolisen täystuhon doktriini, Mutually Assured Destruction) pelotevaikutus heikkenisi olennaisesti. Erona Ruotsin alueeseen, joka on keskeinen lähinnä Itämeren alueen kriisissä tai konfliktissa, tämä merkitsee sitä, että Suomen alue voi muodostua merkittäväksi myös muissa konflikteissa, jotka eivät suoranaisesti koske pohjoismaista aluetta. Venäjälle Murmanskin alueen suojaaminen on elintärkeä kansallinen intressi.

Murmansk sijaitsee vain 150 kilometriä Suomen rajalta. Etäisyys on lyhyt, vain muutama minuutti ilmateitse, 40 minuuttia helikopterilla tai puoli päivää taisteluajoneuvoilla ilman vastarintaa. Mikäli Venäjä näkisi Murmanskin alueeseen kohdistuvan uhkan kasvavan Suomen Nato-jäsenyyden myötä, mitä voidaan pitää todennäköisenä, merkitsisi se myös tarvetta voimakkaasti lisätä omaa sotilaallista kykyä alueella. Todennäköisesti syntyisi myös tarve yleisesti lisätä kykyä operaatioihin Suomea vastaan. Pohjois-Suomea ei voida tarkastella erillisenä operaatioalueena suhteessa muuhun maahan. Tämä puolestaan merkitsee sitä, että Suomi Nato-jäsenenä sotilaallisessa konfliktissa kohtaisi vahvemman vastustajan kuin liittoutumattomana. Tämä olisi Suomen kannalta erityisen ongelmallista huomioiden maan pitkän itärajan. Suurin avun tarve olisi maavoimien yhtymien tukemisessa. Tätä resurssia Naton olisi hyvin vaikeaa tarjota, etenkin kriisin tai konfliktin alkuvaiheessa.

Tässä voidaan nähdä tiettyjä yhtymäkohtia Stalinin vaatimuksiin Suomen alueen käyttöön vuonna 1939, Leningradia ympäröivän ”suoja-alueen” kasvattamiseksi, mikä tuolloin oli elintärkeä venäläinen strateginen intressi. Kiinnostavaa onkin se, että marsalkka Mannerheim ymmärsi venäläisten vaatimusten taustalla olevan sotilaallisen päättelyn asiassa ja oli valmis perin pitkälle meneviin myönnytyksiin. Johtopäätös ei ole itsestään selvä. Yhtäältä se voi olla, että mikäli ymmärretään ja ollaan valmiita sopeutumaan suuren naapurin ”legitiimeihin turvallisuustarpeisiin” voidaan välttää konflikti. Vaihtoehtoisesti voidaan päätellä, että ilman vahvoja liittolaisia ollaan pakotettuja taipumaan naapurin vaatimuksiin tai taistelemaan yksin.

Venäjällä tuskin on unohdettu, että toisen maailmansodan aikana saksalainen armeijakunta hyökkäsi Murmanskiin lähtöalueeltaan Pohjois-Suomesta. Samanlainen asetelma, joskin tällä kertaa Naton piirissä ja jossa ilmakomponentti olisi ratkaiseva, ei varmaankaan ole Moskovan yleisesikunnalle tai Venäjän historiaa tunteville johtajille vieras ajatus. Pohjois-Suomi olisi Venäjälle erittäin tärkeä suoja- tai puskurivyöhyke nykyisiä uhkia vastaan. Pohjois-Suomeen sijoitetut venäläiset ilmatorjuntajärjestelmät voisivat vaikuttaa Naton ilma-aseeseen aina Norjan Narvikiin asti. Tämä tekisi mahdottomaksi, tai ainakin vaikeuttaisi merkittävästi, Pohjois-Ruotsin tukikohtien, kuten esim. Luulajan, käyttöä. Sitä paitsi asetelma vahvistaisi merkittävästi mahdollisuuksia tukea omia (Venäjän) ilmaoperaatioita Norjaa ja siihen rajoittuvia alueita vastaan.

Perustelu, että suomalainen Nato-jäsenyys ei merkitsisi uhkaa Murmanskin alueelle, koska Natoon kuuluvalla Norjalla on jo maaraja Venäjään, on ilmeisen heikko. Tähän on pääasiassa kaksi syytä: Naton olisi vaikea kohdistaa laajempia sotatoimia Murmanskin suuntaan käyttämättä Suomen maa-alueita ja ilmatilaa ja samanaikaisesti myös Venäjän taholta tapahtuvan ”suoja-alueen” laajentaminen Pohjois-Suomeen vaikeutuisi ja sellaisen toimen riski kasvaisi. Yhteenvetona voidaan todeta, että Suomen Nato-jäsenyys, Venäjän kannalta tarkasteltuna, todennäköisesti lisäisi Murmanskiin kohdistuvaa uhkaa ja vaikeuttaisi myös Venäjän omia vastatoimia, so. Suomen alueen ”lainaamista”.

Tästä syntyy mahdollisuus ajatella, että suomalaisen liittoutumattomuuden puolesta puhuvat seuraavat mainitut seikat: Suomen alue ei ole keskeinen Baltian maihin kohdistuvassa konfliktissa ja Venäjä ei saa koskaan uskoa, että Murmanskiin kohdistuva hyökkäys tapahtuisi Suomen alueen ylitse. Merkittävänä tekijänä on myös Venäjän tunnustettu kunnioitus Suomen puolustustahtoa ja -kykyä kohtaan, näiden taustalla talvisodan ja jatkosodan kokemukset. Venäjän tahto hyökätä Suomeen on todennäköisesti hyvin rajallinen, kunhan Suomea, taikka Suomen alueen kautta Venäjään kohdistuvia operaatioita, ei pidetä merkittävänä uhkana.

Tällaisessa päättelyssä on kuitenkin kolme olennaista heikkoutta, joita on punnittava suomalaisissa arvioissa:

  • onko todennäköistä, että venäläiset päättäjät uskovat Naton ulkopuolisen Suomen pysyvän erossa yhteistyöstä liittouman kanssa pohjoiseen alueeseen kohdistuvassa kriisissä tai konfliktissa?
  • onko ylipäätään uskottavaa, että Suomea, tässä tapauksessa lähinnä Pohjois-Suomea, ei koskettaisi Naton ja Venäjän välinen konflikti, huomioiden alueen strategisen merkityksen molemmille osapuolille? (tätä kysymystä voidaan verrata ruotsalaisiin päätelmiin koskien Gotlannin asemaa Baltian maihin kohdistuvassa kriisissä tai konfliktissa)
  • onko Suomen vaarana taas joutua sotimaan yksin Venäjää vastaan?

Keskeistä näihin kysymyksiin vastattaessa on millaisena Suomessa uskotaan venäläisten päättäjien näkevän Suomen. Kuinka todennäköistä on, että Moskovassa aidosti uskotaan, että Suomi pysyisi ”puolueettomana” vakavassa lähialueen kriisissä tai konfliktissa? Suomihan Euroopan unionin jäsen ja kuuluu kulttuurillisesti ja taloudellisesti länteen. Olisiko myös todennäköistä, että Suomi hylkäisi EU:n solidaarisuuslausekkeen, mikäli johonkin Baltian maista kohdistuisi hyökkäys? Eikö Suomi kokisi uhkaa elintärkeille kansallisille intresseilleen, jos Venäjän vaikutusvalta Baltiassa kasvaisi merkittävästi taikka jos Venäjä valloittaisi Gotlannin? Jälkimmäisessä tapauksessahan Suomen kauppayhteydet muuhun maailmaan käytännössä katkeaisivat (Ruotsin jääminen Itämeren alueen konfliktin ulkopuolelle tuskin lienee minkään Helsingissä, saati Moskovassa, tehtävän suunnittelun lähtökohta). Välittääkö Nato Suomen mielipiteestä, mikäli liittouma pitäisi itselleen edullisena käyttää Suomen ilmatilaa operaatioissaan Viron tukemiseksi tai Murmanskin suuntaan, ja käyttäisikö Suomi silloin asevoimaa näiden torjumiseksi?  Amerikkalaisilla koneillaan ja amerikkalaisilla ohjuksillaan?! Eikö Suomen jo tiivistynyt yhteistyö Naton kanssa harjoituksissa, yhteensopivuuden ja yhteistoimintakyvyn alueilla ja ilmoittautuminen Naton joukkorekistereihin merkitse sitä, että Suomi on jo käytännössä valintansa tehnyt?

Venäjän näkökulmasta olisi kenties parasta vakavan Baltian tai Jäämeren aluetta koskevan kriisin tai konfliktin sattuessa suojautua aikaisessa vaiheessa, valloittamalla osia Suomesta, esimerkiksi Pohjois-Suomi ja Ahvenanmaa, ennen kun liittoutumaton Suomi pyytäisi ja mahdollisesti jopa saisi apua Natolta.

Suomen tulee myös arvioida, missä määrin Venäjälle syntyy tarvetta siirtää Murmanskin suojaa lännemmäs, liittyen muiden alueiden kriiseihin tai konflikteihin. Tämä ei siis ainoastaan koske Suomen lähialueen tapahtumia.

Suomen dilemma on mahdottomuus ennakoida mihin johtopäätöksiin Venäjän arvioinnit johtavat. Onko Suomen liittoutumattomuus ja sen myötä syntynyt koskemattomuus Naton suhteen uskottava Venäjän näkökulmasta? Ellei näin ole, onko vaarana joutua yksin taistelemaan suurvaltaa vastaan improvisoitua ulkomaista apua odotellessa, jota kenties ei lainkaan tule tai tulee liian myöhään?

Ydinaseaspektiakaan ei voida unohtaa tekijänä selvitettäessä suomalaista Nato-jäsenyyttä. Venäjän kasvava ydinasekyvykkyys, venäläinen keskustelu ydinaseiden käytöstä myös rajoitetuissa konflikteissa ja ydinaseen tarkastelu ”de-eskalaation välineenä” avaa mahdollisuudet ydinaseiden käytöllä painostamiselle. Millä keinoin Suomi kohtaisi sellaisen uhkan ilman luottamista Naton vastaavaan pelotteeseen?

Yhteenvetona voidaan todeta, että vaikka Venäjä kokisikin Suomen Natoon liittymisen kasvaneena uhkana ”legitiimeille turvallisuusintresseilleen”, niin useimmat asianhaarat puhuvat sen puolesta, että Nato-jäsenyys vahvistaisi Suomen turvallisuutta. Todennäköisyys sille, että Suomi voisi pysytellä mahdollisen Naton ja Venäjän välisen konfliktin ulkopuolella vaikuttaa pieneltä, sillä molemmilla osapuolilla on paljon hävittävää, jos toinen saisi pääsyn Suomen alueelle. Riski joutua yksin sotimaan suurvaltaa vastaan poistuisi. Samalla myös riski joutua ydinaseilla tapahtuvan painostuksen kohteeksi pienenisi.

Vastaus johdannossa esitettyyn kysymykseen ”liittyykö Suomen Nato-jäsenyys ruotsalaiseen jäsenyyteen” on ei. Yhteinen liittyminen merkitsisi toki etuja molemmille valtioille, mutta Suomella ei ole ratkaisevia motiiveja odottaa Ruotsia, oman edun pitäisi tässä painaa vahvemmin. Nato on Ruotsia tärkeämpi.

//Karlis Neretnieks
Kirjoittaja on kenraalimajuri ja KKrVAn jäsen
Twitter: @neretnieks
Blogi: karlisn.blogspot.se

P.S. Artikkelissa ei esitetä perusteluja suomalais-ruotsalaiselle yhteistyölle vaihtoehtona Nato-jäsenyydelle. Se johtuu siitä, että sellainen ”puolustusliitto” ei merkittävästi lisäisi Suomen turvallisuutta, vaan mahdollisesti päinvastoin. Puolustusliitto toisi pieniä etuja, esimerkiksi sen, että suomalaiset meri- ja ilmavoimien yhtymät voisivat tukeutua Ruotsiin, mutta merkittävää sotilaallista apua Ruotsilta tuskin olisi saatavissa. Ruotsilla ei yksinkertaisesti ole resursseja tukea Suomea. Suomen mahdollisuudet pysytellä Itämeren alueen kriisin ulkopuolella heikkenisivät verrattuna nykytilaan. Ruotsi joutuisi todennäköisimmin mukaan sellaiseen konfliktiin. Tämä korostuu Ruotsin rajallisen sotilaallisen kyvyn valossa – tila, joka kutsuu hyökkäämään. Riippuen siitä, rajoittuisiko konflikti Itämeren alueeseen (ts. näkeekö Venäjä Murmanskiin kohdistuvaa uhkaa vai ei) jää Suomelle tiettyjä mahdollisuuksia, joskin rajallisia, pysyä konfliktin ulkopuolella. Paradoksaalista onkin se, että ”Ruotsiliitto” on kenties huonoin vaihtoehto. Suomi joutuu suuremmalla todennäköisyydellä mukaan vedetyksi konfliktiin, samalla kun mistään avusta ei ole takeita, ei Ruotsilta eikä Natolta.


Tämä on rebloggaus ruotsalaisen kenraali Karlis Neretnieksin ruotsinkielisestä blogimerkinnästä Ruotsin kuninkaallisen sotatieteellisen akatemian Försvar och Säkerhet blogissa. Käännös virheineen on minun. Käännös ja julkaisu tapahtuu kirjoittajan luvalla. Käännöksen tarkoituksena on edistää älyllisesti rehellistä ja avointa suomalais-ruotsalaista turvallisuuspoliittista keskustelua. //James