Terrorismin kokonaiskuva

Tämän artikkelisarjan tarkoituksena on kuvata terrorismia suomalaisen nuoren näkökulmasta ja laajentaa sitä keskusteluksi. Neliosaisessa artikkelisarjassa eri alojen asiantuntijat keskustelevat terrorismista. Keskustelun lähtökohtana on suomalaisen 16-vuotiaan koululaisen näkemys terrorismista, joka on syntynyt koulussa tehdyn tutkielman tuloksena. Ensimmäisessä osassa hahmotetaan terrorismia ilmiönä kysymyksen ”Mitä terrorismi on?” kautta.

terrorismi-sanapilvi

Koululaisen ääntä blogisarjassa käyttää Iida Hilden, Siilinjärven Suininlahden yläasteen oppilas. Iida sai tammikuussa tehtäväkseen laatia uskonnon opinnoissa tutkielman terrorismista. Sain kunnian olla niiden joukossa, joilta Iida kysyi lähteitä. Toimitin lyhyen luettelon lähteitä sekä käsitteitä ja ilmiöitä, joihin mielestäni tulisi perehtyä aiheen ymmärtämiseksi. Tutkielma valmistui 12. maaliskuuta 2017 ja on jälleen ajankohtainen Lontoon terroriteon myötä. Sen ajankohtaisuus ja siinä esitetty pohdinta on niin vahvaa, että päätin luovuttaa blogini Iidan ja asiantuntijoiden käyttöön seuraavan kahden viikon ajaksi.

Kansanedutaja (MP) Tobias Ellwod (keskellä) auttaa ensihoitajia haavoittuneen poliisin elvyttämisessä parlamenttitalon ulkopuolella. Lähde: Express. Kuva: PA.

Kansanedustaja (MP) Tobias Ellwod (keskellä) auttaa ensihoitajia haavoittuneen poliisin elvyttämisessä parlamenttitalon ulkopuolella. Lähde: Express. Kuva: PA.

Ensi viikolla asiantuntijat esittävät omia näkemyksiään otsikolla ”Mitä terrorismi on?”. Sen jälkeen seuraa vielä kolme osaa, joissa keskustellaan aiheista ”Terrorismi ja islam”, ”Median rooli terrorismissa” ja lopuksi sarja päättyy pohdintaan ”Miksi terrorismi ei toimi, vai toimiiko se?”.

//James


Vieraskynä 25.3.2017, Iida Hilden, Suininlahden yläaste, 9c, Siilinjärvi.

Johdanto

Kun kysytään, mitä sana terrorismi tuo mieleesi, vastaukset ovat varmasti hyvin samanlaisia. Moni muistaa varmasti 9/11 iskut New Yorkissa vuonna 2001 ja aivan lähivuosien terrori-iskut esimerkiksi Ranskassa sekä Belgiassa ovat lähestulkoon kaikkien mielessä. Terrorijärjestö Isis taistelee ja sotii Lähi-idässä ja on levittäytymässä myös muualle maailmaan. Kaikki ei kuitenkaan ole ihan niin mustavalkoista kuin esimerkiksi media meille näyttää. Euroopassa terroria on käytetty poliittisten sekä uskonnollisten päämäärien saavuttamiseksi erityisesti Irlannissa, Saksassa, Italiassa ja Ranskassa. Kuitenkin myös monet muut maat ovat saaneet tästä osansa ja terrorismi on ylettynyt jopa Yhdysvaltoihin saakka. Euroopassa terrorismia pidetään jopa aikakautemme suurimpana uhkana. Terrorismi on hyvin ajankohtainen aihe, jonka historia ja taustat eivät ole aina niin selviä. Selvitän tutkielmassani uskonnollisen ja poliittisen terrorismin eroja sekä epäkohtia, terroristien erilaisia motiiveja ja taustoja, sekä käyn läpi islamin vaikutusta terrorismiin. Pohdin myös sitä, miksi uskonto ei nykyisin riitä selittämään terroristisia tekoja, sekä koitan etsiä syitä länsimaiden nuorten radikalisoitumiseen terrorismiin ja jihadismiin.

New Yorkin World Trade Center kaksoistornit terrori-iskun jälkeen syyskuun 11.päivä vuonna 2001.

New Yorkin World Trade Center kaksoistornit terrori-iskun jälkeen syyskuun 11.päivä vuonna 2001.

Mitä terrorismi on?

Terrorismi on siviileihin kohdistuvaa poliittista tai ideologista väkivaltaa, jonka tarkoituksena on herättää pelkoa väestössä ja usein myös horjuttaa yhteiskunnan järjestystä. Terrori-iskujen ideana onkin usein luoda pelkoa siitä, että kuka tahansa voi olla uhri. Toisinaan terrorismin määritteleminen on kuitenkin vaikeaa, ja esimerkiksi joukkomurhaa saatetaan nimittää tiedotusvälineissä terrorimiksi. Terrorismi on ollut todella ajankohtainen aihe jo vuodesta 2001, kun terrorijärjestö Al-Qaida kaappasi kolme[1] matkustajakonetta, joista kaksi ohjattiin päin New Yorkin WTC-torneja. Terrorismin eri muotoja on monia, joista yleisimpiä ovat uskonnollinen ja poliittinen terrorismi.

Poliittinen terrorismi hyökkää usein vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan ja pyrkii korvaamaan sen oman näkemyksen mukaisella järjestelmällä. Poliittinen terrorismi on Euroopassa vasemmistolaista. Erilaisia poliittisia ryhmiä on monia, mutta terrorismiin niistä ovat syyllistyneet erityisesti vasemmistolaiset ryhmät. Esimerkiksi vuosina 1962–2005 vasemmistolaisryhmät tekivät noin 3 738 iskua, joissa kuoli 2 576 ihmistä. Useat poliittista terrorismia harjoittavat ryhmät ovat pyrkineet kaatamaan kapitalistisen hallituksen, sekä perustamaan sen tilalle sosialistisen tai kommunistisen järjestyksen. Esimerkkejä tällaisista ryhmistä ovat mm. Saksan Punainen armeijakunta, Irlannin IRA sekä baskien ETA. Joskus oikeistoterroristit ovat pyrkineet tukemaan olemassa olevaa yhteiskuntajärjestelmää, kuten esimerkiksi Etelä-Amerikan puolisotilaalliset järjestöt, jotka ovat usein hallituksen palveluksessa. Tällaiset järjestöt pyrkivät murhaamaan poliittiset vastustajansa tai näitä tukevat ihmisryhmät. Oikeistoon ovat kuuluneet myös vastavallankumoukselliset jotka aloittivat 1980-luvun alkupuolella taistelun vasemmistolaista Sandinisti-hallitusta vastaan.

Uskonnollinen terrorismi ja sen tavoitteet sekä syyt perustuvat uskontoon. Uskonnollista terrorismia harjoittavat eniten sunnimuslimit. Yhdysvaltain liittovaltion tilastojen mukaan vuonna 2006 terroriteoissa kuolleista 4 000 eli 46 % oli kuollut sunnien harjoittaman terrorismin uhreina.

//Iida Hilden


Ohjeet kommentoinnista: Kommentointi vain omalla nimellä, ellei minun kanssani ole muuta sovittu. Aiheena on ”Mitä terrorismi on?”. Tarkoitus on, että lukijat keskustelevat siitä ja esittävät samalla omat näkemyksensä aiheesta. Tavoitteena on päästä vuorovaikutteiseen keskusteluun hyvässä hengessä, joten kaikki öyhötykset poistetaan armottomasti.

European Security Order Has Passed the Era of “Permanent Neutrality”

Guest article by Henri Vanhanen. March 2, 2017.

Henri VanhanenkAn institutional approach on a new European security architecture oversimplifies a complex problem and brings about untenable compromises that only Russia stands to gain from. Dealing with current challenges in the security environment requires both a long term strategic vision and a thorough understanding of the core causes of disagreements and conflict, writes Henri Vanhanen. Henri is an author for the Finnish Foreign Policy publication The Ulkopolitist and has written expert articles on Finnish Foreign and Security policy, international relations and analyses of the security environment. Currently Henri is finishing his master’s degree in contemporary history. He is also a student in the Versatile Expertise in Russian and Eastern European Studies (ExpREES) programme coordinated by the Aleksanteri Institute and has studied American history in the University of California Berkeley. Henri has worked for the US State Department and US Department of Defense as an intern. Henri’s writings represent his personal views.


On February 26th, Brookings Institution senior fellow Michael O’Hanlon wrote an opinion piece in The Wall Street Journal titled ’An Alternative to NATO Expansion That Won’t Antagonize Russia’ where he discussed the possibilities of the Trump administration to improve current Russian-American relations. O’Hanlon introduced an idea of a new European security architecture based on a ‘permanent neutrality’ status of certain North and East European states, namely Finland and Sweden; Ukraine, Moldova and Belarus; Georgia, Armenia and Azerbaijan; Cyprus and Serbia, and possibly some Balkan states.

Finland, Sweden and NATO. Source: Georgia-Caucasus Strategic Studies Institute.

Finland, Sweden and NATO. Source: Georgia-Caucasus Strategic Studies Institute.

In O’Hanlon’s setting the core concept would be permanent neutrality in terms of formal memberships in treaty-based mutual defense organizations. In return Russia and NATO would commit to uphold the security of Ukraine, Georgia, Moldova and other states in the region. At the same time these states could maintain the right to choose their form of government, political leadership, diplomatic relations and economic associations.

While O’Hanlon believes that it is time for Western nations to start seeking for options to solve the on-going European security dilemma, his proposal is not a sustainable one. O’Hanlon’s solution is a reflection of revised great power politics which supports the idea of great powers with legitimate spheres of influence. However, in a closer analysis, it can be concluded that O’Hanlon’s solution is and would be toxic for the current European security order.

First, the idea that some European states would commit to not joining a mutual defense organization would mean rejecting the very OSCE principles of sovereignty that the Ukraine crisis is fundamentally about. Even if states had the right to choose other forms of cooperation we would still be talking about a limited sovereignty, all in the name of great power politics. O’Hanlon’s solution would basically dismantle this modern European security order.

Secondly, after the illegal annexation of Crimea, utilization of power politics in Eastern Ukraine and waging of aggressive cyber and information warfare, I find it very difficult for the states in O’Hanlon’s list to consider Russia a reliable partner. Trading sovereignty for a ‘permanent neutrality’ guaranteed by Russia just doesn’t sound very convincing considering Russia’s violations of the principles of OSCE (i.e. the Helsinki Final Act and the Budapest Memorandum).

Thirdly, should the West agree on such a security architecture, the solution would not be based on the convergence of values but rather on a modern balance of power. Russian foreign policy is driven by its historical great power identity and the idea of its exceptionalism in the world order. In resource terms, the end of the Cold War also ended Russia’s traditional greatpowerness (великодержавность) which it has then been seeking to return during the rise of Mr. Putin. In the Munich Security conference last February Russian foreign minister Sergey Lavrov introduced the term “post-West world order” which speaks for itself. The view that a ‘permanent neutrality’ of certain states would end the tensions is simply wrong. It should be remembered that Russian power politics triggered the current European security crisis in the first place. In this respect NATO actions cannot be equated with those of Russia and thus a ‘NATO only’ ‘permanent neutrality’ alters the reasons behind the crisis. In reality, NATO actions in the post-Cold War era have not given Russia tenable reasons to consider the alliance threat. The problem was never about NATO enlargement, but rather Russia’s determination to expand its sphere of influence through power politics and Mr. Putin not feeling satisfied when this goal was met by resistance in the West. It is rather naive to think that the problems in the Russia-West relations could be solved by mere institutional arrangements since the nature of the problems are not institutional, but rather lie in the dynamics of relations.

Fourthly, the idea that Crimea should simply be “put aside”, as O’Hanlon frames it, is advantageous to Russia. This is something that many in the West are getting wrong; is the responsibility for détente and playing by the rules merely a responsibility of the West? This would indicate that the West is ready to compromise détente by all means necessary. In reality, “putting Crimea aside” is basically giving Russia what it wants in return for a peace of mind in the West for the time being. To Putin, such a compromise would indicate weakness. The Russo-Georgian War of 2008 taught Putin that when not challenged, power politics pay off. Instead of bringing an end to problems, “putting Crimea aside” would freeze the tensions just so they could surface later. Considering this, it is hard to see what the West or Mr. Trump would have to gain from a grand European security deal struck on Russian terms.

Fifthly, O’Hanlon’s perception of the role of Finland and Sweden is skewed. Finland and Sweden joined the European Union (EU) in 1995 and have ever since steadily integrated themselves into all significant European cooperation and security organizations except NATO. The support and implementation of EU sanctions on Russia by Finland and Sweden the conformity of the countries’ defense capabilities with NATO and the United States can hardly be considered suitable grounds for a ‘permanent neutrality’. O’Hanlon’s interpretation of the positions of Finland and Sweden generally downplays the role of the EU as a security provider.

O’Hanlon’s institutional approach on European security signals a lack of long-term strategic vision in dealing with complex problems. In a world of increasing interdependency and in the modern European security order a ‘permanent neutrality’ solution is something of the past. It is best left there, lest we bring back the old balance of power. In order to resolve current challenges, we need to change our perspective regarding their nature. In the case of Europe it means understanding the core causes of disagreements.

//Henri Vanhanen
Contributing Editor, The Ulkopolitist


The views and opinions expressed in this article are those of the author. Please follow Henri on Twitter. The articles he has written for The Ulkopolitist (in Finnish) are here.


Suggested reads

Pakka sekaisin ja sokka irti

Sananvapaus

Puolustusvoimat on viimeisen puolen vuoden aikana joutunut perustavaa laatua olevien kohujen kohteeksi ja välikappaleeksi. Viranomaisen laitonta toimintaa ei enää hämmästellä, vaan jopa Upseeriliitto kysyy Sotilasaikakauslehdessä avoimesti ”Rikkooko puolustusvoimat lakia?”

Useat sananvapauttaan arvostavat ammattisotilaat huolestuivat YLPALVO:n kirjauksista. Upseeriliitto ja Päällystöliitto kysyivät asiasta pääesikunnalta. Tämä johti siihen, että asessori antoi asiasta ohjeen 23.12.2016. Oikeudellinen osasto ei tosin edes vaivautunut jakamaan ohjettaan asiasta kysyneille henkilöstöjärjestöille.

Rikkooko puolustusvoimat lakia?, Sotilasaikakauslehti 1/2017

Yleisestä palvelusohjesäännöstä nousi kohu, kun siihen ujutettiin kohta nro 546, joka myöhemmin kohun noustua ja sen aiheutettua eduskunnassa kirjallisen kysymyksen, selitettiin suositukseksi tai suosituksen luontoiseksi. Puolustusvoimien asessori antoi asiasta ohjeen, jota ei kuitenkaan jaettu Upseeri- ja Päällystöliitolle, vaan asian esille ottaneet ja Pääesikunnan päällikön kanssa asiasta neuvotelleet liitot joutuivat kaivamaan ohjeen muuta kautta esille, vaikka heille luvattiin, että asia hoidetaan ja että ohje jaetaan kaikille, joita asia koskee.

Julkisessa keskustelussa Pääesikunnasta vedottiin siihen, että kyseinen kohta ei varsinaisesti ole muutos, koska asiasta on ollut olemassa oikeudellisen osaston ohje, joka on ollut voimassa jo 1.1.2001 alkaen eri muodoissa. Jostain syystä tällaista ohjetta ei kuitenkaan ole kovin tarkasti noudatettu. Syy lienee selvä; perustuslakivaliokunta korosti poistaessaan sotilaiden sananvapauden rajoitukset laista ja säilyttäessään yhdistymisvapauden osittaisen rajoituksen, että ”rajoitus ei koske sananvapautta poliittisissa kysymyksissä”. Ohjeella ei voida säätää velvollisuuksien ja oikeuksien perusteista. Pääesikunta valitsi kuitenkin heti lain voimaanastumispäivänä poiketa lainsäätäjän tahdosta antamalla asiasta oman ohjeen. Tähän jatkuneeseen ja edelleen jatkuvaan laittomaan tilaan eivät tunnu vaikuttavan hallituksen esitykset, valiokuntalausunnot ja -mietinnöt, ministerille osoitettu kirjallinen kysymys, keväällä 2016 Puolustusvoimille sananvapauden loukkaamisesta annettu laillisuusvalvojan huomautus tai juuri mikään muukaan.

Puolustusministeri Jussi Niinistö on muutamaan otteeseen julkisesti vaatinut upseerien sananvapauden rajoittamista. Puolustusministerin puoluetoverit ovat myös olleet asiassa äänekkäitä, kuten myös sotilasasun käytöstä Pride-kulkueessa – toinen asia, johon uudessa Yleisessä palvelusohjesäännössä puututtiin ”suosituksilla”.

Syntynyttä sekametelisoppaa ei yhtään selvennä se, että Puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg esiintyi Helsingin Sanomien artikkelissa viime viikonloppuna seuraavasti:

Missä menee raja, mitä upseeri saa sanoa?

”Me emme avaa sodanajan joukkojen rakennetta, valmiusjärjestelmäämme ja tapoja, joilla aiomme reagoida kriisitilanteessa. Sitten ovat asejärjestelmiemme salaiset suoritusarvot, joita emme tuo julkisuuteen. Siinä ne rajat kulkee”, Lindberg sanoo.

Tämä on linjanveto, joka upseerien on syytä painaa mieleensä. Puolustuksellisia salaisuuksia lukuun ottamatta sana on siis nyt vapaa.

Kenraalin tilannekuva, Helsingin Sanomat 29. tammikuuta 2017

Miten tuosta sitten ottaa selvän? Yhtäältä sotilaskäskynä annetussa ohjesäännössä on puolustusvoimain komentajan nimi ja toisaalta Hesarissa ja lööpeissä kenraali sanoo aivan toisin. Tuloksena vuoden vaihteen jälkeen moni ammattisotilas on muuttanut sosiaalisen median profiilejaan ja näkyvyyttään. Poissa ovat monet tutut ja keskusteluissa arvostetut kasvot ja tilalla on tukku enemmän tai vähemmän anonyymeja tilejä, joista huudellaan puskista vähän kovempaa ja terävämmin.

Pakka on sekaisin ja sokka irti.

Reservikarkurit

Puolustusministeri Niinistö nosti 23. tammikuuta 2017 valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avajaisissa Säätytalolla esille ns. reservikarkurit seuraavin sanoin:

Siviilipalvelus on tarkoitettu asepalveluksen lailliseksi vaihtoehdoksi niille asevelvollisille, jotka vakaumuksensa takia eivät ole valmiita suorittamaan asepalvelusta. Minun on kuitenkin vaikea nähdä, että sadat reserviläiset olisivat varusmiespalveluksen suorittamisen jälkeen kokeneet sellaisen eettisen herätyksen, että aseellinen palvelus yhtäkkiä olisi vastoin heidän vakaumustaan. Vaikuttaakin siltä, ettei kaikilla reservistä siviilipalvelukseen siirtyneillä ole puhtaita jauhoja pussissaan. Nämä henkilöt eivät ansaitse arvostustamme.Kyse ei, ainakaan vielä, ole suuren mittakaavan ongelmasta, mutta tärkeästä periaatteellisesta kysymyksestä. Ei reservistä noin vaan pidä voida lähteä eikä Suomea jättää puolustamatta vain siksi, että asepalvelus ei enää huvita. Reservikarkurit nakertavat järjestelmämme uskottavuutta.

Puolustusministerin tervehdys 220. Maanpuolustuskurssin avajaisissa , Helsinki, 23. tammikuuta 2017. Lihavointi minun.

Reserviläisliiton alulle panema kohu ja käyttämä termi rintamakarkuri ja puolustusministerin valitsema liudennus ”reservikarkuri” tulivat näin keskeiseksi osaksi maanpuolustuskeskustelua. Tällaista aihetta ei tietenkään puolustusvoimat voi välttää koskettamasta, etenkin kun viranomaisen oma reserviläiskirje oli ainakin ajallisesti yhteydessä reservistä siviilipalvelukseen siirtymisen piikin kanssa. Puolustusvoimien kanta asiassa oli kuitenkin selvä. Reserviläiset käyttävät heille lailla säädettyä oikeutta. Valitettavasti se ei saanut paljon painoarvoa mediassa. Puolustusministerin puheen kansalaisia halventavat osat toistivat välittömästi 12 suuremman sanomalehden verkkojulkaisua.

Reserviläisliiton Olli Nyberg esitti MTV:n Huomenta Suomi-lähetyksessä, että ”kieltäytymiset synnyttävät kuvan, jonka mukaan puolustus perustuisi vapaaehtoisuuteen, vaikka puolustusvelvoite on kirjattu perustuslakiin.” Vaikka huomioitasiin liturgiat asepalveluksesta, suuresta reservistä ja puolustusjärjestelmästä, on silti vaikea ymmärtää Nybergiä ja Reserviläisliittoa. Perustuslakiin on kirjattu maanpuolustusvelvoite, joka koskee jokaista kansalaista. Asevelvollisuus perustuu erityiseen lakiin ja se koske vain miehiä. Asevelvollinen, jonka vakaumus estää häntä suorittamasta asepalvelusta vapautetaan siitä ja määrätään siviilipalvelukseen.

Olli Nyberg lienee itse suorittanut palveluksen aikana, jolloin vakaumusta tutkittiin kovinkin tarkasti. Siitä luovuttiin 1987, mutta muistan vieläkin kymmenen vuotta myöhemmin itse palvelusta suorittaessani siviilipalvelukseen hakeutuvia pelotellun jutuilla tutkintalautakunnista. Vakaumuksen luokittelusta luovuttiin 2007. Tutkimuksessa ”Siviilipalveluksen muuttuneet merkitykset maanpuolustusvelvollisuuden kokonaisuudessa” todetaan siviilipalveluksen suosion pysyneen verrattain muuttumattomana kahden viimeisen vuosikymmenen ajan. On totta, että vain kolmannes hakeutuvista perustaa hakemuksensa varsinaiseen vakaumukseen, kun suurin osa hakee sivariin pragmaattisista syistä. Olli Nybergin Lindbergin lisäksi vakaumuksen tarkemman tutkimisen puolestapuhujia on riittävästi, mutta ehkä Turkin malli ei tässä ole paras mahdollinen. Vakaumuksen tarkemmasta tutkimisesta ja todistelusta luovuttiin aikanaan hyvin perustein.

Puolustusministerin arvostuksen puute, joka artikkeleihin liittyvässä sosiaalisen median ja kahvipöytien keskustelussa näyttäytyy varsin nopeasti ”Suksivajan taakse” ja ”Miinanpolkijoiksi!” vaatimuksina, leimaa valitettavasti myös puolustusvoimat ja palkatun sotilashenkilöstön. Samassa todettakoon myös rehellisesti, että osa puolustusvoimien henkilöstöstä on aivan itse viranomaisen mainetta tahrinut osallistumalla kannattaen keskusteluun, jossa esitetään suksivajaa ja miinanpolkemista sivarien ja punavihervassarien tehtäväksi sodan aikana. Sotilaat ovat hyviä seuraamaan ohjausta ja ministerin ohjaus asiassa on ollut selvä:

”[He] eivät ansaitse arvostustamme”.

Ministerin logiikkaa on tosin vaikea ymmärtää; miten henkilöt, joilla ei ole puhtaita jauhoja pusseissaan, olisivat erityinen puolustusjärjestelmän uskottavuutta nakertava menetys? Vaikuttaisi pikemminkin hyvältä asialta, että sellaiset henkilöt vapaaehtoisesti valitsevat luopua sodan ajan tehtävistään.

Puolustusministeri Jussi Niinistön kaudella toiseus ja toiseuttaminen on näkynyt selvänä monissa asioissa – vaikuttaa siltä, kuin olisi olemassa jokin erityinen isänmaallisten maanpuolustajien viiteryhmä, jonka jäsenet ovat keskusteluissa Niinistöä esikuvamaisesti kannattavia ja jokaisen ministerin lauseen jälkeen ”Hyvä, Jussi!” huutavia punavihervassarivastaisia kunnon reserviläisiä. Tämä politiikan sekoittaminen maanpuolustukseen ei ole lähtöisin sotilaiden kynistä tai suista. Politiikan puolustusvoimien toimintaan on tuonut puolustusministeri itse.

Tuloksena on valitettavasti se, että sotilaat, joukossa myös upseerit, puhuvat siitä kuinka sivarit laitetaan sodan aikana polkemaan miinoja ja taputtavat emojilla innokkaiden reserviläisten ”suksivajan taakse” -kommenteille. Tällaiset jutut kuuluivat ehkä vielä 90-luvulla inttiaikaan ja silloinkin korkeintaan innokkaiden alikersanttien ja tyhmien alokkaiden suihin. Nyt ne ovat tulleet takaisin aikuisten keskusteluun ja niitä viljelevät ministerin ja hänen avustajansa läheiset ja kaukaiset ystävät.

Pakka on sekaisin ja sokka irti.

Kaksoiskansalaiset

Viimeisin kohu on kaksoiskansalaisuus. Siitä ministeri on teki henkilökohtaisen ristiretken Yleä vastaan ja kaappasi heti ulkoministerin, pääministerin sekä presidentin viitan sanomalla, että Yle on uutisoinnillaan vahingoittanut Suomen Venäjä-suhteita. Logiikan puute on ilmeinen. Valtiovarainministeri Petteri Orpo ja puolustusvaliokunnan Ilkka Kanerva toppuutelivat. Yle puolestaan seurasi Venäjän mediaa ja tyrmäsi näytöllä puolustusministerin väitteet:

Mainintojen määrän, mediat ja muu huomioiden olisi loogisempaa väittää, että ministerin omat lausunnot lakiuudistuksesta, pienistä vihreistä miehistä ja puolustusvoimain komentajan haastattelu sunnnuntain Hesarissa ovat haitanneet Venäjä-suhteita moninkertaisesti Ylen kaksoiskansalaisuuden uutisointiin verrattuna. Kaksoiskansalaisuus on sikäli ”peruskauraa” venäläisille, että Venäjä tunnustaa juridisesti vain Venäjän kansalaisuuden ja Putin onkin ryhtynyt selvittämään ja kartoittamaan ulkomailla ja Venäjällä asuvia kansalaistensa muita kansalaisuuksia. Siksi asia ei välttämättä herätä muita tunteita kuin ihmetystä siitä, kuinka Suomen puolustusvoimissa kaksoiskansalaisuus on ylipäätään mahdollista.

Logiikalla on kuitenkin hyvin vähän tekemistä minkään asian kanssa. Puolustusvoimat voisi hyvin hoitaa oman Yleisen palvelusohjesääntönsä, reserviläisten siirtymisen siviilipalvelukseen reserviläiskirjeen seurauksena ja kaksoiskansalaisuuden sisäiset ja ulkoiset käytänteet. Ihan itse. Viranomaisena. Nyt puolustusvoimista on tullut poliitisen kamppailun välikappale ja väline. Ministerin erityisavustaja Petteri Leino reihuu Twitterissä Yhdysvaltain presidentti Trumpin tavoin ja haukkuu Yleä ja muita tunnisteella #FakeNewsMedia.

Puolustusvoimien ”avuksi” asiassa rientää puolustusministeri Jussi Niinistön oma kaarti, joka vaatii myyräjahtia, rikoslain maanpetosrikoksen soveltamista ja petturien ampumista. Ulkoministeriön ja Puolustusvoimien lainvastaista toimintaa kehuu Suomen suurin maanpuolustusfoorumi.

Antti Eskelinen (@eskelinen_antti) Twitterissä. Lähde: Kouvolan sanomat.

Antti Eskelinen (@eskelinen_antti) Twitterissä. Lähde: Kouvolan sanomat.

Puolustusvoimat on ollut asiassa hyvin rauhallinen ja korostanut, että mitään virallista ohjetta asiassa ei ole. Samalla viranomainen on kuitenkin tuonut esille, että väärää ohjausta asiassa ovat voineet toimivaltuutensa ylittäneet henkilöt antaa. Valitettavasti tämä ei enää riitä ja asian ratkaisemiselle asiallisesti on tuskin enää edellytyksiä, sen jälkeen kun puolustusministeri lähti ristietkelle Yleä ja muuta mediaa vastaan.

Puolustusvoimien maine on heikentynyt. Suomen toiseksi luotetuinta viranomaista uskoo tässä asiassa suunnilleen yhtä moni kuin Yleä. Varmaan harvempi, kun laillisuuden vakuuttelujen jälkeen Kainuun prikaatissa paljastui äskettäin tehty kaksoiskansalaisiin kohdistunut rajoittaminen ja Helsingin sanomat paljasti ulkoministeriössä samanlaisen tapauksen.

Asiaa eivät yhtään auta ne ministerin tukijoukot, jotka tuovat pöytään vaihtoehtoisia faktoja, puhuvat punavihervassarien salaliitosta, leimaavat journalistit epäisänmaallisiksi ja esittävät maanpetosrikoksia koskevan lain soveltamista sekä petturien ampumista suksivajan takana. Valitettavasti nämä henkilöt ovat tulleet merkittäväksi osaksi sitä, millaisena organisaationa puolustusvoimat nähdään. Ja sellainen isänmaallisuus ei ole puolustusvoimille tai maanpuolustukselle hyväksi.

Pakka on aivan sekaisin ja sokka täysin irti.

//James


Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista kantaa. Puolustusvoimien virallinen kanta kaikissa asioissa on se, että viranomainen noudattaa toiminnassaan tarkoin lakia ja korjaa toimintaansa, jos tästä havaitaan poikkeamia.