Vanhanajan pappilassa

Näyttökuva 2016-03-12 kello 9.34.45

Aili Palmén (toim.): Lapsuudenkotini oli pappila (Otava, 1980)

Lainasin tämän kirjan, koska vanhanajan pappilakulttuuri kiinnostaa. Ennen virasto-Suomea pappila toimi myös virastona, jossa hoidettiin syntymät, kuolemat ja avioitumiset. Pappilasta sai tavallaan terapiaakin, koska papin kanssa pääsi aina juttelemaan. Maalaispappiloissa harjoitettiin maanviljelystä ja alan opetustakin. Huolehdittiin matkalaisista ja vierailevista sukulaisista, ja yleensä pappi rouvineen osallistui seudun järjestötoimintaan. Papin perheellä ei todellakaan käynyt aika pitkäksi!

Kirjaan on koottu lapsuutensa pappiloissa viettäneiden muistoja. Vanhin muistelija on syntynyt 1900-luvun alussa. Ikävä kyllä teoksesta ei käy ilmi, onko muistelot laadittu haastatteluina vai ovatko muistelijat kirjoittaneet ne itse.

Kirja on hauska katsaus kadonneeseen pappilainstuutioon ruohonjuuritasolta. Tykkään muutenkin lukea lapsuusmuistelmia, koska ihmiset muistavat niin hupaisia juttuja. Kirjan kertomukset ovat yhtä lukuunottamatta valoisia. Yksi muistelija kertoo, että kotona hakattiin, pari muutakin muistelee pappi-isän ankaruutta. Kuten yksi muistelija huomauttaa, tilanne oli lapsille vaikea, koska pappi edusti Jumalaa. Kun kerran isällä on suora yhteys Jumalaan niin pakkohan häntä on totella.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa arjen historia. Mukana on ns. mikrotason historiallista faktaa syömisestä siivousrutiineihin.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *