Vainoavat muistot

Linda Grant: Upstairs at the Party (Virago, 2014)

Halusin lukea brittikirjailija Linda Grantin uusimman romaanin, koska siinä kuvataan 1970-luvun opiskelijamaailmaa. Loppujen lopuksi kampuselämää oli kirjassa kuitenkin aika vähän.

Liverpoolilaisen Adelen isä on pikkurikollinen ja keplottelija, jota tytär palvoo. Adelen elämä muuttuu, kun isä yllättäen menehtyy. Tuttavat petaavat Adelelle varman työn tavaratalossa, mutta hän hommaa itsensä yliopistoon. Eletään 1970-lukua, opintotuki mahdollistaa akateemiset opinnot rahattomillekin. Yliopistossa Adele ystävystyy Rosen, Doran, Gillianin sekä salamyhkäisen Evien kanssa. Evie seurustelee Stevie-nimisen pojan kanssa ja pari on luonut itsestään melkein androgyynin performanssin. Murhenäytelmä järkyttää Adelea perinpohjin, eikä Evien muisto jätä häntä koskaan rauhaan.

Adelella on tuhoontuomittu suhde Evien veljen Georgen kanssa. Hän ajelehtii työpaikasta toiseen. Homobestis Bobby kuolee aidsiin. Vuosikymmenten jälkeen Adele törmää opiskeluaikaisiin tyttökavereihin. Vain Rosella menee hyvin. Lopulta Evien mysteeri alkaa selvitä. Romaanin lopulla naiset palaavat vanhaan opinahjoonsa, mutta opettajat ovat jo kuolleet ja uudet tulleet tilalle.

Lukukokemukseni oli ristiriitainen. Toisaalta pidin romaanista ja toisaalta en. Samat asiat sekä miellyttivät että hiersivät. On virkistävää, että kerrotaan ihmisen koko elämäntarina, mutta se tehdään aika nopeaan tahtiin, katkelmallisesti. Toisaalta taas olisin halunnut lukea monestakin asiasta enemmän, esimerkiksi opiskelijaelämästä. Yliopistoa ei romaanissa nimetä, mutta se on kaikesta päättäen York. Yorkin yliopisto perustettiin rivakkaan tahtiin 1963. Britanniaan syntyi sodan jälkeen paljon lapsia, mutta maa oli sodan jäljiltä köyhä. Haluttiin taata kaikille nuorille tasa-arvoiset mahdollisuuden akateemisiin opintoihin – Grant tosin osoittaa, ettei ihanne täysin toteutunut. Ajan kampukset rakennettiin nopeasti elementeistä, osa rakennuksista tehtiin alunperin väliaikaisiksi. Kerronnan päästessä 1990-luvulle elementtirakennukset ovat rapistumassa, eikä rahaa väliaikaisten rakennusten uusimiseen löytynyt sen jälkeen, kun 60–70-luvun sosialistiset ihanteet sammuivat.

Adelen hahmo oli minusta sekä kiinnostava että ärsyttävä. Äärimmäisen kyyninen, jopa kylmäkin henkilö, jossa kuitenkin on pinnan alla lämpöä ja empatiaa. Grant hahmottaa hyvin Adelen elämän käännekohdat sekä kunkin aikakauden luonteenomaiset piirteet.

Romaanin alussa on kirjailijan huomautus, jonka mukaan romaanissa kuvataan tiettyä ajanjakosa hänen elämässään, vaikka henkilöhahmot ovat fiktiivisiä. Tämä välittyy kerronnasta. Välillä tuli sellainen olo, että kirjailija muistaa liikaa, ainakin mitä yksityiskohtiin tulee. Henkilö, joka esiintyy tarinassa vain ohimennen, kuvataan ulkoisesti juurta jaksaen. Välillä tulee tunne, että on menty liikaa oikeiden tapahtumien ikeessä, eivätkä ne istu luontevasti fiktion kanssa yhteen.

Muisteleminen on romaanin teemana suurempi haaste kuin kuvittelisi. Alusta saakka on selvää, että Adele muistelee menneisyyttä tästä ajasta käsin. Siihen nähden kerronta on aika suoraviivaista, vaikkakin katkelmallista. Mielestäni kun muistellaan 40 vuotta vanhoja tapahtumia, ollaan hämärän rajamailla, muistot muuntuvat ja värittyvät, vaihtavat muotoaan kuin kaleidoskoopin kuviot. Muistojen luotettavuus ja hataruus sekä väärin muistaminen ovat mielestäni kiinnostavia teemoja, jotka Grant kuitenkin sivuuttaa täysin.

Pidin romaanista, mutta silti tuntui, että samoista aineksista olisi saanut enemmänkin irti. Evien kadonneet päiväkirjat (jotka mainitaan kansiliepeessä) nousivat keskiöön vasta romaanin puolivälissä. Päiväkirjat olisivat ansainneet isomman roolin jännitteen luomisessa. Romaani olisi ollut rakenteellisesti vahvempi, jos Evien salaisuudet olisivat olleet enemmän keskiössä ja muu materiaali, esimerkiksi ajankuva, olisi ollut mukana tukemassa mysteeriä.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *