Vähän kökkö megatrilleri

Kuvankaappaus 2015-10-17 kello 13.18.50

 

Paula Hawkins: Nainen junassa (suom. Oona Timonen, Otava, 2015)

[Kustantajan arvostelukappale]

Masentunut Rachel matkustaa joka aamu samalla junalla ja sepittää radanvarren talossa asuvalle pariskunnalle unelmaelämää. Eräänä aamuna Rachel näkee välikohtauksen, joka luo särön kuvitelmiin.

Samalla kadulla asuu Rachelin ex-aviomies Tom uuden vaimonsa Annan ja vauva Evien kanssa. Rachel ei ole saanut eron jälkeen otetta omasta elämästään. Hän kaipaa Tomia pakkomielteisesti, eikä jaksa kiinnostua mistään muusta. Valheellista lohtua elämään tuo tolkuton alkoholinkäyttö.

Kun unelmapariskunnan nainen katoaa, Rachel kiinnostuu tapauksesta vimmaisesti. Samalla hän ajautuu yhä pahempiin konflikteihin Tomin ja Annan kanssa.

Paula Hawkinsin trilleri on kansainvälisten kirjamarkkinoiden uusimpia superhittejä. Oikeudet on myyty 34 maahan ja leffa on suunnitteilla – tämä ei yleensä lupaa hyvää. Kun on kyse moisesta megatuotteesta, mitään omaperäistä on turha odottaa. Flunssavuoteelle Nainen junassa sopi kyllä mainiosti.

Romaanissa on monia hyviä ideoita, joista paras on se, että juopotellessaan Rachel menettää muistinsa. Aamulla hänellä ei ole hajuakaan, mitä on tapahtunut. Olen tykännyt muistinmenetysmysteereistä siitä saakka, kun aika pienenä näin Hitchcockin elokuvan Noiduttu. Muistinmenetysteema antaa kirjailijalle vallan paljastaa ratkaisevia yksityiskohtia juuri sopivalla hetkellä. Asioiden paljastaminen asteittain toimii romaanissa muutoinkin hyvin. Henkilöhahmot valehtelevat sekä itselleen että muille, jättävät asioita kertomassa ja muistavat väärin.

Hawkinsin kerronta on vetävää ja jännitys säilyy loppuun saakka, vaikka – kuten melkein aina angloamerikkalaisen dekkarin tai trillerin ollessa kyseessä – tekstiä olisi kyllä voinut karsia paljon. Juna ja asioiden näkeminen junasta on hyvä idea, mutta romaanin puolivälin paikkeilla junassa istuminen alkaa puuduttaa, siis lukijaa. Toisteisuutta on muutenkin.

Eniten minua rasitti romaanissa sen kliseisyys. Samat elementit on kaluttu jo lukemattomissa muissa dekkareissa ja trillereissä. Pettämiset, ei-toivotut raskaudet, manipuloiva aviomies ja kaipuu idylliseen esikaupunkielämään, joka ei ole sitä miltä näyttää. Kun totuus alkaa paljastua, se on aikamoinen pettymys.

Romaanissa on paljon epäuskottavaa. Vielä kahden vuoden suruajan jälkeen Rachel on erostaan sekaisin kuin seinäkello. Aviopuolisot elävät yhdessä vuosia, eivätkä tajua toisen todellista luonnetta. Terapeutti tapailee asiakkaitaan kodissaan ja kadonneen naisen mies menee samantien sänkyyn tuikituntemattoman kanssa. Loppuratkaisu tuntui kaikin puolin epäuskottavalta.

Rachelia lukuunottamatta henkilöhahmot ovat yksiulotteisia. Rachel kuvataan raasuksi ja uhriksi. Juuri kun lukija kuvittelee, että tyttöparka saa Neiti Etsivä -touhujensa myötä itsestään hieman ytyä irti, hän retkahtaa taas dokaamaan yksin. Rachelissa ei ole oikein minkäänlaista kehityskaarta. Hän jatkaa itsetuhoista toikkarointiaan lähes 400 sivua. Alkoholin houkutus ja änkyräkännin nolous on kyllä kuvattu taitavasti ja tunnistettavasti.

Anna on pinnallinen hahmo. Kaunotar, joka haluaa eniten maailmassa olla Tomin vaimo ja ihanan Evien äiti. Odotin koko ajan, että Annan pakkomielle täydellisestä kulissista paljastaisi jotain hurjaa naisen menneisyydestä: että hän on pyörittänyt bordellia tai oli alunperin mies. Miehet Tom ja Scott, kadonneen naisen aviomies, kuvataan kliseisiksi sosiopaateiksi. He eivät osaa oikeasti välittää kenestäkään, ovat epäluuloisia ja antavat nyrkkien puhua. Naiset määrittelevät itsensä vain miessuhteiden tai äitiyden, tai molempien kautta. Rasittavaa.

Ärsyttävintä romaanissa taitaa olla se, että siinä ei ole mitään yllätyksiä tai keikauksia. Syyllinen on helppo arvata. Henkilöhahmot eivät yllätä. Loppuratkaisun ja varsinkin lattean epilogin jälkeen tuntui vain siltä, että tässäkö tämä nyt oli.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *