Uuvuttava epävarmuus

(Kuvan henkilö ei liity juttuun.)

Jatkan edellisestä aiheesta. Sain paljon vertaistukea, minut luvattiin viedä elokuviin, tarjota ravintolassa pizzaa sekä leivoskahvit. Ihmiset ovat ihania! Kerrottiin myös, ettei taiteilija-apurahaa voi saada kahtena vuonna peräkkäin. Mielessäni on kummitellut sellainen ehkä jo menneeseen maailmaan kuuluva asia kuin apurahaputki. Ehkä sitä ei enää ole olemassa. Se, että toimeentulo on tiedossa vain puoleksi vuodeksi tai vuodeksi eteenpäin on erittäin uuvuttavaa. Apurahahan ei toki yksinään riitä elämiseen, ainakaan perheellisellä. Eläkemaksujen jälkeen kuukausitulot ovat noin 1400 euroa kuukaudessa.

Aiempina apurahattomina kausina olen rahoittanut elämää toimittajan ja kääntäjän töillä. Näilläkin aloilla menee nykyään huonosti. Freelancer-toimittajien palkkiot ovat viime vuosina laskeneet kuin lehmän häntä. Yhtäkkiä sanotaan, että eihän sinua haittaa, jos saat samasta työstä puolet vähemmän palkkiota. Toimeksiantajien tuntuu edelleen olevan mahdotonta tajuta, että toimittaja ei saa koko palkkiota itselleen, vaan siitä pitää maksaa sekä verot että sosiaalimaksut, kuten yrittäjäeläke. Lisäksi free-toimittaja tietenkin kustantaa itse työvälineet: tietokoneen, ohjelmat, virustorjunnan, kameran, sanelukoneen, kynät ja vihkot, useimmat autonkin. Jo veroihin ja eläkkeisiin saattaa mennä puolet palkkiosta. Moni maksaa omaa sairasvakuutusta, koska työterveyshuoltoa ei tietenkään ole. Kustantajat siis säästävät huomattavia summia käyttämällä freelancereita, mutta heille ei silti haluta maksaa kohtuullisia palkkioita. Freelanceria riistetään myös sopimuksilla, joissa kaikki oikeudet on luovutettava ilman erilliskorvausta. Sopimuksissa saattaa olla kafkamaisia piirteitä: eräs lehtitalo kieltää avustajia, jotka siis eivät ole palkkasuhteessa työnantajaansa, puhumasta palkkioistaan kenenkään kanssa. Miten ihmeessä yrityksen ulkopuolinen henkilö voidaan kiristää olemaan puhumatta?

Kauno- ja tietokirjallisuuden suomentajat joutuvat taistelemaan samojen asioiden kanssa. Tekijänoikeudet omaan työhön pitäisi myydä pilkkahintaan ja esimerkiksi sähkökirjaoikeuksista saatetaan tarjota kertakorvauksena 100–150 euroa. Myös varsinaiset palkkiot ovat laskeneet. Kokemuksesta ei makseta yhtään lisää, vaikka se on kustantamon kannalta erittäin suuri etu. Konkarikääntäjä Liisa Ryömä kertoo epäkohdista täällä.

Kirjailijoilta vaaditaan jatkuvasti myös ilmaista työtä. Omaa teosta on promottava kokonaan ilman palkkiota. Se saattaa merkitä lukemattomia ilmaisia työtunteja. Jotkut kirjailijat kiertävät kirjakauppoja Lappia myöten ja toiset jopa ulkomailla. Jos media sattuu kiinnostumaan teoksesta, kuvauksista ja haastatteluista ei makseta palkkaa. Tämän lisäksi kirjailijoita pyydetään esiintymään ja kirjoittamaan ilmaiseksi sinne sun tänne. Eräs maamme laajalevikkisimmistä aikakauslehdistä pyysi minua kirjoittamaan ilman palkkiota. Sanoin, että kirjoittaminen on työni, ja siitä on saatava palkkio. Lehti otti jonosta seuraavan, joka suostui ilmaishommaan.

Toimittajan töitä ja kaunokirjallisuuden suomennoshommia on entistä vaikeampi saada ja jos niitä sattuu saamaan, palkkiot ovat koko ajan pienempiä. Ns paskaduuneja tekisin ihan mieluusti, jos joku huolisi. Kokopäivätyöhön en aio mennä, koska minun työtäni on taiteen tekeminen, enkä aio luopua siitä.

Apurahojen vaikutusta kirjallisuuteen on tutkittu väitöksessä. Tarja Cronbergin tutkimus taiteilijoiden toimeentulosta on edelleen ajankohtainen.  Taiteilijan työ -tutkimus on luettavissa verkossa.

Yksi asia mikä varmasti jää huomiotta kun tutkitaan taiteilijoiden toimeentuloa on vanhempien ja isovanhempien, usein muidenkin sukulaisten merkitys suomalaisten taiteen tukemisessa. Omat vanhempani avustavat sekä rahallisesti (lähinnä lasten kuluissa) että järjestämällä minulle aikaa kirjoittaa. Myös isovanhempani toimivat eläessään samoin. Taiteilijoiden vanhemmat ovat suomalaisen taidekentän näkymättömiä mesenaatteja!

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *