The Spy Who Got Away

Kuvankaappaus 2015-9-20 kello 14.37.35

 

Spy vs Spy, Mad-lehti

Olen katsonut ommel… ratkoessa pari BBC:n vakoojadokumenttia. Vakoojat eivät niin kamalasti kiinnosta, mutta viime aikoina kylmän sodan historia on alkanut kiehtoa paljon. Nykyiseen maailmanmenoon verrattuna kylmä sota oli niin suoraviivainen: sen kun valitsi puolensa ja heti tiesi, ketkä olivat hyviksiä, ketkä pahiksia.

Oikeiden vakoojien elämä taisi olla kaukana bond-tyylisestä glamourista. Kaksoisagentti Kim Philbyn tarina kiehtoo: miten ihminen jaksaa jatkuvasti salata asioita ja elää kaksoiselämää? Philby ei tietysti jaksanutkaan, hänen alkoholinkäyttönsä lisääntyi sitä mukaa, kun vuosia vakoojana kertyi. Kiinnostavaa on tietysti sekin, että kylmän sodan vakoojat joutuivat salaamaan todellisen identiteettinsä jopa puolisoltaan – vähän niin kuin Don Draper Mad Men -sarjassa.

Eilen katsoin dokumentin George Blakesta, yhdestä Britannian historian pahimmista maanpettureista. Dokumentti vahvisti käsitystäni oikeiden vakoojien tehtävien tylsyydestä: paljon aikaa tuntui kuluvan salaisia asiakirjoja kopioidessa, eihän hommaa voinut antaa sihteerin hoidettavaksi. George Blake oli ilman muuta pahis: hän ilmiantoi satoja brittivakoojia DDR:ssä, koska KGB lupasi, ettei näille kävisi ikävästi. Olisi luullut jo maalaisjärjen varoittavan, että juuri KGB:n lupauksiin ei olisi kannattanut uskoa, mutta Blake oli punainen kuin tiiliskivi. Dokumentissa kartoitetaan kiehtovasti, miten Blaken uskonnollisen vakaumus johti hänet kääntymään neuvostovakojaaksi ja maanpetturiksi (tosin hän ei ollut syntyjään britti, vaan hollantilainen). Blake uskoi vakaasti, että kommunismi toisi maan päälle Jumalan valtakunnan, oikeudenmukaisen maailman, jossa kaikilla olisi hyvä olla. Pienoinen virhearvio.

Vaikka Blake oli vihattu maanpetturi, dokumentissa on jotain äärimmäisen traagista ja melankolista. Kylmimmän pakkaskauden ajan vakoojat ja vaikuttajat ovat dokumentissa harmaahapsisia ja hauraita vanhuksia. Miten nopeasti maallinen valta katoaakaan. Lopussa toimittaja menee tapaamaan yhdeksänkymppistä Blakea Moskovan lähettyville, datsalle jonka vakooja sai palkkioksi työstään Neuvostoliiton hyväksi. Blake uhrasi kaiken – jopa lapsensa – kommunismin takia ja aiheutti lukemattomien ihmisten vangitsemisen, teloittamisen ja kiduttamisen. Kommunismin ihannemaailma ei kuitenkaan koskaan toteutunut, järjestelmä kaatui (hyvistä puolistaan huolimatta) omaan mahdottomuuteensa. Blake joutui näkemään Putinin valtaannousun sekä venäläisen kapitalismin ja markkinahuuman hyökyaallon. Hän loikkasi Neuvostoliittoon vuonna 1966, eikä päässyt enää koskaan palaamaan synnyinmaahansa Hollantiin. Siinä vaiheessa kun se olisi ollut mahdollista, hän oli jo liian vanha.

Jäätyään 1960-luvulla kiinni, Blake sanoi kuulusteluissa ylpeänä, että hän ei siirtynyt Neuvostoliiton puolella kidutuksen, kiristämisen tai rahan takia, vaan oman vakaumuksensa vuoksi. Niin voimakas poliittinen vakaumus on kiehtova: perhe, ystävät, työtoverit, muiden agenttien henki ja isänmaa ovat toisarvoisia unelmaan verrattuna. Käsittääkseni Blake elää edelleen, mutta hän ei suostu puhumaan toimittajille Putinin Venäjästä. Myös Kim Philby loikkasi Neuvostoliittoon, eli siellä ja ilmeisesti pettyi systeemiin jo neuvostoaikana.

Kylmän sodan historiassa kiehtoo moni muukin seikka kuin mustavalkoisuus: koko touhu vaikuttaa niin absurdilta, että on vaikea uskoa sen olleen totta. Vakoiluun, salakuunteluun, tiedusteluun ja salaisiin poliiseihin törsättiin kamalasti rahaa. Toisaalta kylmällä sodalla oli selvästi työllistävä vaikutus: kaikki vakoojat ja vastavakoojat, kaksoisagnetit, kielten opettajat ja muut kouluttajat, Stasin valtava henkilöreservi ja puolustusvoimiin palkatut henkilöt. Aina kun luen Stasin toimista, ihmettelen, miten älyttömän uutteraa ja perinpohjaista sakkia stasilaiset olivat – duunissa, jossa ei oikeastaan ollut järjen hiventä.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *