Pikkukaupungin tyttö

Näyttökuva 2017-01-18 kello 8.30.08

Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton (Viking/Penguin, 2016)

New Yorkissa asuva perheenäiti Lucy joutuu sairaalaan vaikean sairauden takia. Yllättäen hänen äitinsä tulee viideksi päiväksi pitämään seuraa, kunnes lähtee yhtä äkkiä kuin on tullut. Äidin kohtaaminen saa Lucyn miettimään lapsuuttaan. Aikuiselämä ja menneisyys näyttäytyvät täydellisinä vastakohtina: Lucyn tausta on rutiköyhä, mutta hän päätyi yliopistoon ja sitten asumaan Greenwich Villageen. Aviomiehestä tulee äveriäs perinnön vuoksi, Lucysta oman kirjoittamisen myötä.

En ollut koskaan kuullutkaan tästä kirjailijasta. Saksassa minusta on hauska viettää aikaa kirjakaupoissa ja katsella, millaisia kirjoja on ilmestynyt. Nettikirjakaupat ovat hieno juttu, mutta niissä ei voi vaeltaa ja ihmetellä – tai ainakin se on tylsää. Tämän kirjan kansi herätti huomion. Ostin myös naistenlehti Brigitten kirjallisuusteemaisen oheislehden, jossa oli Stroutin haastattelu. Kirja löytyi onneksi samantien Helmetistä ja odotti varattuna, kun palasin kotiin. Stroutilta on julkaistu suomeksi teos Pikkukaupungin tyttö (Otava, 2001). Novellikokoelmasta Olive Kitteridge on tehty elokuva. Englanninkielistä tuotantoa on hyvin saatavilla Helsingin kaupunginkirjastossa.

Lucy Bartonin tarina on hienosti kerrottu ja ajankohtainen. Meilläkin tunnutaan uskovan, samoin kuin Yhdysvalloissa, että kenestä vain voi tulla mitä vain, varsinkin kun opiskelu on ilmaista. Stroutin kirja näyttää hienovaraisesti, ettei se niin helppoa ole. Kun Lucy on pieni, hänen perheensä asuu autotallissa, jossa on aina kylmä. Pikkukaupungissa perhettä ei oikein edes pidetä ihmisinä. He ovat valkoista roskasakkia. Lucy innostuu koulunkäynnistä ennen kaikkea siksi, että koulurakennus on lämmin, päinvastoin kuin perheen asumus.

Lucy saavuttaa elämän, josta ei ole edes osannut uneksia, mutta ulkopuolisuuden tunne pystyy. Elämä New Yorkissa erottaa hänet lapsuudenperheestä. Silti äiti pysyy tärkeänä.

Minua viehätti romaanin hienovaraisuus ja pelkistyneisyys. Köyhyyden kurjuutta ei hierota lukijan naamaan, se käy ilmi vain pienin vihjein. Lukijan oivallettavaksi jätetään paljon. Tyyli on naiivia ja kuulasta, sävy lempeä.

Todella hieno lukuelämys!

New York Timesin kiinnostava arvio kirjasta.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *