Salaperäinen tyttö

Michelle Hodkin: The Unbecoming of Mara Dyer (Simon and Schuster, 2011)

Yhdysvalloissa on jo pitempään puhuttu nuorten aikuisten kirjallisuudesta. (Hyvä esittely löytyy täältä.) Kun lueskelin aiheesta, törmäsin termiin paranormal romance, jonka alle esimerkiksi Amazon-kirjakaupassa on lajiteltu paljon teoksia. Paranormal romance -teoksia on erikseen young adult -kategoriassa sekä ihan vain aikuisille, mutta young adult -romaanit, kuten Twilight-sarja, löytävät usein aikuislukijoitakin. Harmikseni paranormal romance -lajityyppiä hallitsevat edelleen vampyyrit – miksei kukaan kirjoita kummituksista? Olen kääntänyt kaksi osaa Maggie Stiefvaterin ihmissusitrilogiasta, joka on mielestäni hyvä kirjasarja. Ihmissudet ovat paljon kiinnostavampia kuin vampyyrit!

Twilightit olen lukenut, enkä mitenkään kummemmin ihastunut niihin. Nyt päätin tutustua paranormal romance -lajityyppiin vähän enemmän. Näitä kirjoja julkaistaan maailmalla pilvin pimein. Nopealla vilkaisulla ne näyttävät todella samanlaisilta. Kirjailija rykäisee useimmiten trilogian, kannessa poseeraa katalogimalli gootahtavissa vermeissä ja kirjan nimi on jotain sellaista kuin Bewtiched tai Surrender. Valitse näistä nyt sitten kiinnostavat… Valitsin romaanin The Unbecoming of Mara Dyer siksi, että sen nimi ja kansi poikkesivat massasta ja se oli saatavilla kaupunginkirjastossa.

Nyt ei liikuta vampyyrien maailmassa. 16-vuotias Mara lähtee tutkimaan ystäviensä kanssa hylättyä mielisairaalaa ja joutuu onnettomuuteen, jonka yksityiskohtia ei muista. Koska tyttö on traumatisoitunut, perhe muuttaa Floridaan ja Mara sisaruksineen aloittaa uudessa koulussa. Siellä hän alkaa kokea aistiharhoja ja hänen lähettyvillään sattuu mystisiä kuolemantapauksia. Samaan aikaan koulun häntäheikki, komeansuloinen Noah alkaa piirittää Maraa. Tyttöä ei kiinnosta, sillä hän ei halua olla yksi Noahin valloituksista – mutta onko komean ulkokuoren alla enemmän kuin koulutoverit tajuavat?

Maran muistot onnettomuusyöstä palautuvat painajaisten kautta. Hän alkaa ymmärtää, että hänessä on jotain vialla. Pyskologiäiti uskoo, että Maralla on psykoottisia piirteitä, mutta Mara alkaa tajuta, että asiaa ei ehkä voi selittää tieteen keinoin. Onko hänellä yliluonnollisia kykyjä?

Loppua lukuunottamatta pidin romaanista paljon. Päähenkilö ei ole mikään Bella Swanin kaltainen kiltti tyllerö, vaan hankala ja teräväkielinen. Suurin osa Maran repliikeistä on kekseliäitä ja nokkelan sarkastisia. Maran ja Noahin dialogi on älykästä ja yllättävää. Kerronnassa tuli jännittäviä käänteitä juuri sopivin väliajoin. Jännitys rakentuu monella tasolla: lukija haluaa tietää, mitä mielisairaalan raunioissa oikein tapahtui, mutta samalla myös nykytason mystiset tapahtumat kutkuttavat, ja tietysti Maran ja Noahin kehittyvä suhde kiinnostaa.

Vasta romaanin lopulla minulle alkoi selvitä, että kyseessä onkin trilogia. Viimeiset kymmenen prosenttia kirjasta oli vähän heikompaa kuin muu kerronta, ja lopun yllätys tuntui jotenkin lattealta. Kauhuelokuvista ja yliluonnollista käsittelevistä leffoista huomaa hyvin, miten vaikeaa tässä lajityypissä on päätyä tyydyttävään loppuratkaisuun. Jos lopussa selviää, että kaikki olikin vain päähenkilön mielenhäiriöitä, katsoja pettyy takuulla. Tämä romaani päätyi päinvastaiseen ratkaisuun: eräs Maran ”hallusinaatioista” olikin totta, mikä vaikutti hieman epäuskottavalta.

Lisätietoa trilogiasta täällä.

Onni on pölynimuri

Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi (Tammi, 2013, suom. Katriina Huttunen)

Uudessa lähiökerrostalossa asuu ankara leskimies tyttärineen, povipommi miehensä kanssa, lapsiperheitä ja lapseton pariskunta. Naiset ovat kotirouvia, ovilla kiertelevät kaupustelijat. Eletään 1960-lukua, uudet ihanat tuotteet tekevät tuloaan. Kotirouvat intoilevat tv-lautasista, valmisruuista ja tehokkaista siivousaineista.

Valitsin Ragden romaanin luettavaksi, koska lähimenneisyyden kuvaus fiktion keinoin kiinnostaa. (Vai onko 1960-luku enää lähimenneisyyttä?) Kirjassa on imua, mutta loppuvaikutelmaksi jäi, että sitä voisi käyttää luovan kirjoittamisen kurssilla kielteisenä esimerkkinä. Romaanissa on melko uuvuttavaa toistoa. Lähtöidea on hyvä: kuvataan samassa rapussa asuvia perheitä. Jostain syystä perheet ovat kuitenkin romaanissa melkein samanlaisia. Samat asiat toistuvat: kahdessa perheessä kohdellaan lapsia todella julmasti. Kaikki vaimot ovat kotirouvia. Lähes kaikki kirjan miehet ovat todella kamalia. Miehet jopa nimittelevät naisia samanlaisin ilmaisuin.

Kaikki kirjan naiset ovat siivoushulluja, jopa ylimmän kerroksen povipommi. Olisin toivonut kerrontaan kontrasteja. Kaipa Norjassakin 1960-luvulla jotkut naiset kävivät töissä? Rapussa olisi voinut asua edes yksi työssä käyvä nainen. Tai yksi miesradikaali, joka olisi ripustanut iloisena pyykkejä mammojen keskellä.

Romaani on täynnä toistuvuutta. Yksi aviomies harrastaa ryijymattojen solmimista, toinen pullolaivojen askartelua. Vaimoilla on samat saippuat, papiljotit ja tv-kannut. Miehet inhoavat pikkulapsia, naiset puunaavat kaikki nurkkia. Toisteisuus on viritetty huippuunsa loppuluvussa, jossa kuvataan ovelta ovelle kiertävää ovisilmäkauppiasta. Jopa asukkaiden kommentit ovat samanlaisia.

Jäin myös, taas kerran, miettimään tuotemerkkien pudottelua kaunokirjallisuudessa. Koska 1960-luvun norjalaiset tuotemerkit eivät sanoneet minulle mitään, ne lähinnä häiritsivät. Kun ihmiset napsivat pillereitä, jotka mainitaan vain tuotemerkiltä, lukija jää ihmettelemään, mikä lääke on kyseessä. Myönteistä romaanissa oli se, ettei ajankuvaa yritetty luoda biisien sanoituksilla – 1960-luvun kohdalla kiusaus siihen on erityisen suuri.

Runoa

Divarista löytyi pieni kirjanen hintaan 4 euroa, julkaissut Otava 1958. ”Uuden runon” vähän nauratti. Kirjassa on runoja esimerkiksi Eila Kivikk’aholta, Eeva-Liisa Mannerilta, Juha Mannerkorvelta, Kirsi Kunnakselta ja Lassi Nummelta. Todella hyvä valikoima. (Miksihän muuten runolta usein vaaditaan, että sen pitää olla kaunis?)

Satuin tänään kuuntelemaan Jukka Kuoppamäen kappaletta Varpuselleni, joka on tehty (kauniista) Runerbergin runosta.