Oma huone

Kirjailijan työpiste ullakkokamarissa. Hieman huolettaa (ex-aviomiehen ex-) kone joka puuskuttaa kovaan ääneen ja sammuttelee itseään – yleensä silloin, kun on kerrankin tullut hyvä ajatus. Läppärimesenaattia etsitään.

Luvattu maa

Viime aikoina olen jättänyt paljon kirjoja kesken. Lukemiseen keskittyminen ei ole yhtä helppoa kuin nuorena jo arjenkin takia. Juuri nyt en halua lukea mitään vain siksi, että pitäisi. Haluan päästä teoksen maailmaan sulavasti.
Olen aina vierastanut kirjoja, joita kehutaan ja ylistetään. Teos on käännetty jo kolmellekymmenelle kielelle on varma keino saada minut jättämään koko opus lukematta. Pelkään, etten ymmärtäisi mitä hienoa kirjassa on ja usein niin käykin. Toisaalta hehkutuksen laannuttua kirja voi aueta. Olen myös tosi nirso mitä tulee lapsinäkökulmaan. Aikuisen on oikeastaan täysin mahdotonta ymmärtää, miten lapsi ajattelee. Kaunokirjallisuudessa luodaan tietysti illuusio siitä, miten lapsen mieli toimii, mutta yleensä se ei kanna, tai se tuntuu epäuskottavalta.
Tartuin siis pitkin hampain Grace McCleenin esikoisromaaniin The Land of Decoration (Virago, 2012, suom. Ihana maa, Otava, 2013). Kirjaa on ylistetty ja siinä on lapsinäkökulma. Tällä kertaa kirjailija on kuitenkin päässyt todella taitavasti lapsen päähän. Alkuun romaanin selkeä kieli häiritsi hieman. Viime aikoina olen tuskastunut siihen, että angloamerikkalaiset kirjailijat käyttävät niin yksinkertaista kieltä. Toivoisin, että lukija haastettaisiin kielellisesti ja että ilmaisu olisi hieman monimutkaisempaa, mutten haluaisi kuitenkaan palata viktoriaanisiin tiiliskiviin. Tuntuu, että englannin asema koko maailman esperantona on vaikuttanut kirjallisuuteen köyhdyttävästi. Toisaalta kirjallisuudesta on ollut entistä enemmän kauppatavaraa ja sekin varmasti vaikuttaa. Kielellisesti haastava romaani tuskin myisi yhtä paljon kuin yksinkertaisella kielellä kirjoitettu.
Land of Decoration kertoo 10-vuotiaasta Judithista, joka elää kaksin isän kanssa. Isä on Jehovan todistaja, eikä Judithilla ole muita ystäviä kuin tädit ja sedät Valtakunnansalilla. Isän vimma levittää sanaa ärsyttää duunarivoittoisessa tehdaskaupungissa ja Judith joutuu luokan pahiksen silmätikuksi. Tyttö pakenee koulukiusaamista miniatyyrimaailmaan, jonka on rakentanut huoneeseensa.
Eräänä päivänä vierailevan saarnamiehen puhe sytyttää Judithin: voisiko tavallinen tyttökin siirtää vuoria, jos uskoo tarpeeksi? Judith vakuuttuu, että se on mahdollista. Pian todellisuus ja (raamatulliset) kuvitelmat alkavat sekoittua hänen päässään.
Pikkutytön hätä ja ahdistus on kuvattu sydämeenkäyvästi. Judithin maailma on hyvin uskottava. Alkupuolella tosin mietin, olisiko lapsi noinkaan selväjärkinen, jos ainoa läheinen ihminen on etäinen ja kylmä isä. Välillä romaanin miljöö tuntui liiankin julmalta. Siinä olikin eräs romaanin vioista: pahikset olivat liian yksioikoisesti pahoja. Vaikka heidät kuvattiin vanhatestamentalliseen ajatteluun tottuneen tytön näkökulmasta, olisi ollut kiinnostavampaa, jos lukija olisi nähnyt heissä edes jotain inhimillistä. Esimerkiksi romaanin alussa Judithilla on kerrassaan kamala opettaja, myöhemmin hän saa opettajan, joka on kaikinpuolin ihana ja viisas. Tietysti hyvä vs. paha -ajattelu on tasapainoissa lahkolaisen näkemyksen kanssa: vain omaan seurakuntaan kuuluvat pelastuvat, kaikki muut joutuvat kadotukseen. Säälin myös koulukiusaajaa, varsinkin sen jälkeen kun Judith ja hänen isänsä kävivät tämän kodissa. Kenestäkään lapsesta ei tule hirviö omasta syystään, mutta romaanissa Neil kuvataan juuri siten.
Uskonnollinen sisältö toi romaaniin jotakin uutta. Se yhdistyi kiehtovasti Judithin sisäiseen maailmaan. Judithin uskonnollinen vakaumus herättää myös hiljaista huumoria, kun isä ei jaksa aina olla yhtä paneutunut. Uskonnollista fundamentalismia ei myöskään suoralta kädeltä demonisoitu. Uskonto näyttäytyy kirjassa sekä ahdistavana että huojentavana voimana. On vaikea kuvitella, miten Judith selviäisi ilman vakaumusta Jumalan läsnäolosta.
En ollut romaanista ihan yhtä hullaantunut kuin moni arvostelija. Välillä Judithin maailma tuntui liiankin hirveältä ja isä käsittämättömän tylyltä ja ankaralta. Seurakunnassa Judith kokee lämpöä ja yhteisöllisyyttä, mutta seurakuntalaiset on kaikki kuvattu enemmän tai vähemmän friikeiksi. The Land of Decoration oli kuitenkin mukaansatempaava ja tunteisiin vetoava lukukokemus, joka antoi paljon ajateltavaa.
Miinusta romaani saa kansista. Suomennoksen kansi on aika tunkkainen. Pokkarin kansi on mielestäni ihan epäonnistunut: lapsi näyttää 5-vuotiaalta, ei kymmenvuotiaalta. Kanteen on otettu liian kirjaimellisesti kohtaus romaanista. Ja siltä varalta, ettei lukijalle selviä lapsen katselevan lunta, kuvan päälle on läntätty lumihiutaleita, jotka on kaiken kukkuraksi painettu lakkauksella. Toisaalta suomennoksen kannen värit eivät vastaa romaanin maailmaa ollenkaan. Eri suuntiin vinksottavat vinolinjat ovat häiritseviä. Miten yksi valaistu ikkuna liittyy tarinaan?

Loma-asunnoista löytyneitä kirjoja

Loma-asunnoissa tulee usein luettua edellisten asukkaiden jättämiä kirjoja, joihin ei ehkä muutoin tarttuisi. Tänä kesänä lomailimme Italian Rivieralla. Nappasin kirjahyllystä rannalle mukaan australialaisen dekkaristin Kathryn Foxin romaanin Skin and Bone (2008). Kirjailijasta en ollut ikinä kuullutkaan. Romaani kertoo etsivä Kate Farrerista, joka on ollut sairauslomalla koettuaan julman kaappauksen. Palattuaan työhön hän alkaa tutkia tulipalossa kuolleen nuoren äidin mysteeriä. Esimies määrää hänet myös puhuttamaan rikkaita vanhempia, joiden tytär on kateissa. Uusi työpari herättää Katen epäilykset.
Kirja oli kelpoa rantalukemista. Ihmettelin kuitenkin sitä, että kirjailija oli päättänyt häivyttää tapahtumapaikat kokonaan. Usein dekkareiden lumohan on nimenomaan siinä, että kuvataan tiettyjä paikkoja: Mari Jungstetdin Gotlanti, Mankellin Ystad, Agatha Christienherraskartanot, Denise Minan Glasgow, Boris AkunininVenäjä ja niin edelleen. Itse asiassa tapahtumapaikat ovat minulle muutenkin tärkeitä. Haluaisin Lissaboniin ainostaan siksi, että rakastan Antonio Tabucchin kirjoja! Lisäksi häiritsi se, että kirjailija harjoitti henkilöhahmojensa suulla moraalista paheksuntaa. Jotkut henkilöhahmoista kuuluivat keskiluokkaiseen parinvaihtorinkiin ja se oli poliisien mielestä aivan moraalitonta. Myönteisenä asiana voi pitää, että kirjassa sivuttiin poliisivoimien korruptiota – miksihän sitä käsitellään dekkareissa vain harvoin?
Samasta paikasta löysin Donna Leonin romaanin romaanin Beastly Things (2012). Olen lukenut Leonin kaikki kirjat, tosin suomeksi, sillä mielestäni Kristiina Rikmanin suomennokset ovat parempia kuin alkuteokset! Tällä kertaa pääsin kuitenkin vain puoliväliin.
Kanaalista löytyy harvinaista tautia sairastavan miehen ruumis ja Brunetti lähtee selvittämään miehen identiteettiä. Dekkarin vetovoima syntyy usein siitä, että tarina kerrotaan väärinpäin, lopusta alkuun. Kun selvitellään konkreettista rikosta, kirjailijan on helppo pudotella koukkuja säännöllisin väliajoin. Tämä kuitenkin puuttui Beastly Things -romaanista. Tuntui että Brunetti vain mietti sitä sun tätä – eikä edes syönyt tarpeeksi vaimonsa kokkaamia herkkuja. Kirja jäi siis kesken.
Eräästä toisesta loma-asunnosta löysin Marian Keyesin romaanin Anybody Out There(2006) Juonesta ei voi paljastaa paljoa, koska kirjan puolivälillä tapahtuu yllättävä keikaus. Anna Walsh palaa New Yorkista kotiin Dubliniin sekä fyysisesti että emotionaalisesti murjottuna – tai oikeastaan perhe on pakottanut hänet takaisin Irlantiin. Anna taas on sitä mieltä, että hänen on äkkiä päästävä takaisin poikaystävänsä luo Amerikkaan. Lukijalle ei alkuun oikein selviä, mitä poikaystävälle on tapahtunut. Anna parantelee haavojaan ja käy läpi lähimenneisyyttä.
Marian Keyes on yksi parhaita chick lit -kirjailijoita. Hän osaa kirjoittaa hauskasti ja vetävästi vaikeista asioista. Pidän eritoten kirjasta Rachel’s Holiday (1998), joka käsittelee hirteishuumorin keinoin elämää riippuvuusparantolassa, mutta kuvaa silti henkilöhahmot lämmöllä. Sama ote oli kirjassa Anybody Out There? Välillä käsiteltiin hyvinkin surullisia asioista, mutta lämmön ja mustan huumorin avulla. Jos kaipaa kevyttä lukemista, joka herättää silti ajatuksia, kannattaa lukea Marian Keyesiä.
Ystäväni kysyi minulta taannoin, mitä järkeä on lukea bestseller-dekkareita. Sanoin, että on sama juttu kuin että välillä on kiva syödä sipsejä. On dekkaristeja, joihin voi luottaa. Aina tulee kirja, joka on sopivasti tuttu ja sopivasti yllättävä sekä jännittävä. Tess Gerritsen on sellainen kirjailija. Uutuus Last to Die (2013) on todella epäuskottava, jopa pöhkö ja silti jännittävä. Metsän keskellä on salamyhkäinen, lahjoitusvaroilla pyörivä yksityiskoulu, joka toimii synkässä linnassa. Erinäisten sattumien myötä Maura Islesille selviää, että koulun taustalla on salaseura Mephisto Society, joka taistelee pahuutta vastaan. Oppilaat on valittu tietyillä kriteereillä. Pian pahikset saavatkin vihiä koulusta ja sen arvokkaista oppilaista… Romaani oli todella jännittävä, sen hotkaisee nopeasti.
Italiassa luin myös Jenny Milchmanin romaanin Cover of Snow (2013), koska luin sitä kehuttavan jossain ja se sattui olemaan saatavilla Sony Readeriin. Esikoisromaani kertoo Norasta, joka löytää eräänä aamuna poliisimiehensä kuolleena. Miehen itsemurha on vaimolle täysi mysteeri ja hän alkaa tutkia sitä. Lumisessa pikkukaupungissa ei kuitenkaan katsota hyvällä vanhojen juttujen kaivelemista. Joku yrittää estää Noran aikeet.
Romaanissa ei sinällään ollut mitään vikaa. Arktinen pikkukaupunki haudattuine salaisuuksineen on hyvä miljöö ja henkilöhahmot kokonaisia. Romaania vain vaivasi kielellinen ja kerronnallinen latteus. Kustantaja hehkuttaa romaania Gillian Flynnin tasoiseksi, mutta sitä se ei kyllä ole. Kirjailija ei ole osannut päätää, kirjoittaako dekkaria vai ei. Toisaalta kirjaa ei voinut jättää keskenkään, olihan saatava tietää, mitä miehelle oli tapahtunut. Lukukokemuksen jälkeen olin vihainen, mutta toisaalta mietin monta päivää henkilöhahmojen elämäntarinoita.
Alkukesästä on tullut luettua niin paljon hömppää, että olisi kiva löytää jotain painokkaampaa. Suosituksia otetaan vastaan!