Verta ja kauhua

Robin Wasserman: The Book of Blood and Shadow (Atom Books, 2012)
Madeleine Roux: Asylum (Harper Collins, 2013)
Abigail Gibbs: The Dark Heroine – Dinner With a Vampire (Harper Collins, 2012)
Tavoitteenani on tutustua YA-genreen sekä eritoten supernatural romance -lajiin. Ongelma on se, että kirjoja julkaistaan maailmalla älyttömästi, mutta niitä ei tee mieli ostella summamutikassa. Wassermanin ja Gibbsin kirjat löytyvät kaupunginkirjastosta, Rouxin romaanin ostin, koska aihepiiri, hylätty mielisairaala, kiinnosti. Rouxin aiempia teoksia löytyy kirjastosta, ehkä uutuus ei ole vielä ehtinyt valikoimiin.
The Book of Blood and Shadow on näistä kolmesta teoksesta kunnianhimoisin. Se kertoo lahjakkaasta Norasta, jonka rakas veli on kuollut onnettomuudessa. Vanhemmat eivät pääse surutyössään eteenpäin ja Noran pakopaikka on yksityiskoulu, jonne hän on päässyt stipendillä, koska osaa erinomaisesti latinaa. Kaverin ehdotuksesta Nora pestautuu höperön professorin tutkimusryhmään. Professori on varma, että juuri hän voi murtaa vanhan käsikirjoituksen salaisuuden. Apuna ovat 1500-luvulla eläneen tytön kirjeet, jotka Noran pitää kääntää.
Pian käy ilmi, ettei professori olekaan ihan hakoteillä: joku muukin on kiinnostunut käsikirjoituksesta. Noran bestis Chris murhataan raa’asti. Nora ja Chrisin tyttöystävä Adriane päätyvät sattumien kautta Prahaan, mistä he uskovat löytävänsä taianomaisen laitteen, josta käsikirjoituksessa puhutaan. Heidän seuraansa liittyy poika nimenltä Eli. Kolmikon kannoilla on koko ajan pelottavia, kaapuihin pukeutuneita pahiksia, jotka ovat samalla asialla.
Noin kolme neljäsosaa romaanista luin innolla. Mielestäni on hauskaa, että nuortenkirjassa on vaihteeksi älyllistä haastetta. Kirjassa on paljon historiaa ja latinaa, menneisyyden mysteereitä ja surullisia ihmiskohtaloita. Nora eläytyy 1500-luvun tytön elämään ja samalla lukijakin oppii siitä.
Siinä vaiheessa kun nuoret päätyvät Prahaan, kerronta alkaa mennä hakoteille. Se on sääli, sillä Prahan historiaa valotetaan käsinkosketeltavasti. (En ole koskaan uneksinut matkasta Prahaan, mutta tämän kirjan myötä kaupunki alkoi kiinnostaa.) Koko juoni kaaputyyppeineen muuttuu epäuskottavaksi, mutta vikaa on rakenteessakin. Nuoret koheltavat sinne tänne, murtautuvat kirkkoihin, kryptoihin ja arkistoihin – juonessa ei ole tässä vaiheessa päätä eikä häntää, ja se junnaa liian pitkään. Lukija kyllästyy, mikä on todellinen harmi, sillä kirjassa olisi ollut aineksia enempään.
Romaanissa Asylum teini-ikäinen Dan pääsee kesäkouluun lahjakkaille nuorille tarkoitettuun collegeen. Siellä hän tutustuu ihanaan Abbyyn, joka harrastaa maalaamista. Danin omin aine on historia. Koska varsinainen asuntola on remontissa, nuoret majoitetaan toiseen asuntolaan, joka toimii entisen mielisairaalan tiloissa. Rakennuksen historia kiinnostaa nuoria, mutta pian alkaa tapahtua jotain mystistä. Dan näkee todentuntuisia unia sairaalan entisestä johtajasta, ystävä Jordan alkaa käyttäytyä kummallisesti. Abby taas vakuuttuu, että hänen omaistaan on hoidettu sairaalassa.
Nuorille selviää, että sairaalassa ei ole toimittu ihan ohjesääntöjen mukaan. Samalla koulussa tapahtuu murha, joka jäljittelee sairaalassa hoidetun sarjamurhaajan tekosia. Danista tuntuu, että hänenkin päässään alkaa viirata – miksi hän ei muista kaikkea, mitä on tapahtunut?
Kovakantinen kirja on hieno esine. Sisäsivuilla on tarinaan liittyviä valokuvia, joissa onkin aika karmiva tunnelma. Siksi on sääli, että romaani ei täysin lunasta odotuksia. Se on kyllä tosi jännittävä, mutta samalla tuntuu, ettei tarinassa tapahdu tarpeeksi. Lopussa sorrutaan kauhuleffakliseisiin, jotka ovat pinnallisia. Oman kokemukseni mukaan lapsilla ja nuorilla on valtava kauhujuttujen nälkä (ei tietenkään kaikilla). 7- ja 10-vuotiaat poikani ahmivat Goosebumps-kirjoja ja haluaisivat sinnikkäästi vuokrata karmeimmat kauhuleffat. Tuon ikäisille on miltei mahdotonta löytää kauhuelokuvia. Itsekin ahmin teininä kauhua, luin esimerkiksi kaikki Stephen Kingin kirjat. Kauhugenressä olisi mahdollisuuksia käsitellä syvällisempiäkin juttuja, mutta valitettavasti useimmiten sorrutaan moneen kertaan käsiteltyihin kliseisiin. Nuorille voisi kauhun keinoin kirjoittaa monenlaisista ihmissuhteisiin liittyvistä aiheista. Parhaassa kauhussa on jotakin, joka vetoaa piilotajuntaan.
Abigail Gibbsin The Dark Heroine on vampyyriromaani, taas kerran (suom. Illallinen vampyyrin kanssa,Otava). Kuulemma Gibbs alkoi kirjoittaa teosta nettiin 15-vuotiaana, siitä tuli supersuosittu ja kustantaja halusi julkaista sen kirjana. Nettimuotoisuuden huomaa rakenteesta, sitä olisi kannattanut muokata romaanimaisemmaksi. Kirjassa paljon hyvää: nuoren kirjoittajan teksti on usein ihan eri tavoin energistä kuin aikuisen. Myös sanaisa tyyli viehättää. Luin romaania kuitenkin vain puoliväliin siitä syystä, että vampyyrien maailma ei vain jaksa kiinnostaa. Se on aina sitä samaa: laihat, kalpeat vampyyrit asuvat upeassa kartanossa ja touhottavat lähinnä verenhimostaan. Kirjoittaisipa joku joskus pulleasta vampyyristä, joka asuu kerrostalossa ja harrastaa pienoisrautateitä! Angloamerikkalainen nuortenkirjallisuus kuhisee vampyyrejä, ja ne kiehtovatkin nuoria. Ehkäpä sain yliannostuksen nuoruudessani, kun luin vampyyrikirjoja ja katsoin kaikki mahdolliset aihepiirin leffat.

Salaisuuksien sokkelo

Kate Darby: The Whores’ Asylum (Fig Tree/Penguin, 2012)

Tilatessani edellisessä kirjoituksessa esittelemääni mielisairaalakirjaa Amazon suositteli tätä. Onneksi kirja löytyi kaupunginkirjastosta. Kun luin, siis ahmin, tätä romaania, mieleeni palasi Suomen kuvalehden artikkeli kotimaisen romaanitaiteen surkeasta jamasta. Artikkelissa hämmästyttää edelleen kapea käsitys kaunokirjallisuudesta. Syvällisille taideromaaneille on paikkansa, mutta niin on myös älykkäälle hömpälle, jota Whores’ Asylum edustaa.

Teoksen alussa selviää, että on kyse ”aidoista” dokumenteista, jotka Edward Fraser -niminen teologi jätti jälkeensä 1914. Fraserin kirjeestä käy ilmi, että hän halusi selvittää pojalleen tämän syntymään johtaneen tapahtumasarjan. Ensimmäisenä kirjassa ovat Fraserin muistelmat 1880-luvulta. Kun miehen rakas ystävä, taidemaalari Antonio Valetti joutuu mystisen kaunottaren pauloihin, Fraser kokee velvollisuudekseen paljastaa ystävälleen, mitä tietää naisesta. Kohtalokas tapahtumasarja saa alkunsa. Keskeinä tapahtumissa on parannukseen pyrkivien prostituoitujen turvatalo, josta romaani on saanut nimensäkin. Naisen asema viktoriaanisessa Britanniassa onkin keskeinen teema.

Vainajan jälkeensä jättämät kirjeet ja paperit, joista aukeaa tarina, olivat suosittu kerronnallinen rakenne 1800-luvun romaaneissa. The Whores’ Asylum on muutenkin nautinnollista, intertekstuaalista luettavaa kaikille, joita kiehtoo kirjallisuushistoria ja menneisyys muutenkin. Viktoriaanisen romaanin tyyliin tarina on sangen melodramaattinen, mutta ei teatraalisen synkkä kuten tuon ajan romaanit yleensä, vaan surullisista tapahtumista huolimatta välillä hilpeäkin. Kerroksittain aukeava tarina todella vie mukanaan, lukijan on pakko saada tietää, mikä on lopullinen totuus.

Darbyn kieli on nokkela pastissi viktoriaanisesta koukerokielestä. Olen viime vuosina kärsinyt siitä, että angloamerikkalaisessa kirjallisuudessa käytetään usein liian simppeliä kieltä ja helppoja sanoja. Nyt sain kerrankin nauttia koukeroisista, monimutkaisista lauseista ja harvinaisesta sanavarastosta. Romaanin kieli toi erehtymättömästi mieleen viktoriaaniset tiiliskiviromaanit. Se on kirjoitettu ikäänkuin mukavanhalla tyylillä – jos The Whores’ Asylum olisi julkaistu suomeksi, kääntäjä olisi joutunut todellisen haasteen eteen. Vaikka romaani on kaikkinensa olevinaan aito viktoriaaninen kertomus, lukija välittää syvästi henkilöhahmoista. Päähenkilö Edward on alussa rasittava puritaani, joka pitää itseään moraalisesti esimerkillisenä, mutta vähitellen lukija kiintyy häneen. Itse pidin alkupuolella naispäähenkilöä, Dianaa, julmana juonittelijana, mutta se ei ollutkaan totta.

Romaani on tekijänsä ensimmäinen ja siinä onkin sellaista intoa ja puhtia, jota yleensä löytyy nimenomaan onnistuneista esikoisteoksista. Historiallinen maailma on erittäin uskottava. Tein graduni viktoriaanisesta Englannista, mutten löytänyt romaanista klaffivirheitä.

The Whores’ Asylum oli nautinnollinen lukukokemus monella tasolla: kielen, historiallisen miljöön ja tarinan puolesta. Henkilöhahmot ovat täyteläisiä ja heidän edesottamuksistaan todella välittää. Samalla romaanissa oli jotakin todella älykästä ja nokkelaa. Historiallisten henkilöiden viittaukset oman aikansa historiakäsityksen valossa olivat kekseliäitä. Vaikka juoni sisälsi uskomattomia käänteitä, se oli kirjan maailmassa uskottavaa. Lukunautinnon kruunasi ihana ulkoasu. Tarinan keskellä on piirroskuvia edvardianiseen tyyliin.

Hylätyt huoneet

Christopher Payne: Asylum – Inside the World of State Mental Hospitals (MIT Press, 2009)
Ihastuin kuviin hylätyistä rakennuksista urban exploring -blogien kautta. UE-harrastajat tekevät ”tutkimusmatkoja” hylättyihin rakennuksiin ja kuvaavat niitä. Rakennuksiin mennään yleensä luvatta, joten blogit ovat harvoin avoimia. Harmi! Hylätyissä rakennuksissa on nimittäin jotain aavemaista ja hienoa. Kun ihminen ei pidä huolta rakennuksesta, luonto valtaa sen yllättävän nopeasti.
Aavemaisin tunnelma on hylätyissä mielisairaaloissa. Kuvaaja Christopher Payne kiinnostui suurista mielisairaalarakennuksista, joita rakennettiin 1800-luvulla ympäri Yhdysvaltoja. Rakennukset suunniteltiin sisältä mahdollisimman tarkoituksenmukaisiksi, ulkopuolelta taas goottityylisiksi ja koristeellisiksi.
Mielisairaanhoidossa mentiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella äärimmäisyydestä toiseen. Kokeiltiin hydroterapiaa, eristämistä, pakkopaitoja, toimintaterapiaa ja lopulta sähköshokkeja sekä lobotomiaa. Mielisairaanhoidon historia on mielestäni kiinnostavaa, koska se kertoo niin paljon yhteiskunnasta ja asenteista. 1800-luvulla asenteiden kirjo ulottui sadistisesta kiduttamisesta inhimilliseen, lempeään hoitoon. Mielisairaanhoitoa on käytetty tietysti myös vallan välineenä, olivat sorron kohteena sitten Yhdysvaltojen alkuperäiskansat tai neuvostoliittolaiset toisinajattelijat.
1900-luvun loppupuolella jättisairaalat eivät enää olleet tarkoituksenmukaisia ja moni niistä jäi näköjään vaille mitään käyttötarkoitusta. Payne on löytänyt sairaaloista pakkopaitoja, potilaiden hammasharjoja ja pailjotteja, sähköshokkilaitteita sekä kirurgin välineitä. Eräs UE-harrastaja oli jopa löytänyt koeputkia täynnä potilaiden verta, Suomessa taas mielisairaalan lattia lainehti 1960-luvun psyykelääkkeitä.
Paynen kuvia näkee netissäkin, esimerkiksi täällä. Hänen kirjansa on kuitenkin upea kokonaisuutena. Kuvat ovat erittäin tarinallisia, ne kertovat tarinaa sekä julkisen sairaanhoidon menneistä ihanteista että vihjaavat surullisiin ihmiskohtaloihin. Sairaalat olivat usein omavaraisia yhteisöjä, joista ei päässyt ikinä kotiin. Kuvat pakkopaidoista ja lepositeistä hyytävät, mutta kuvissa on myös ompelupajoja ja sairaaloiden omia elokuvateattereita.
Riipaisevin ja tarinallisin on varmasti kuva, jossa on hyllymetreittäin kuparisia säilytyspurkin näköisiä astioita. Niissä on niiden potilaiden tuhkat, joiden ruumista kukaan ei tullut hakemaan. Tietysti on tavallaan kaunis ajatus, että tuhkat säilytettiin siltä varalta, että joku kuitenkin tulisi niitä noutamaan. Toisaalta taas on käsittämätöntä, että tuhkat vain jätettiin, kun sairaala poistettiin käytöstä. Ennen vanhaan mielisairaanhoidossa oli usein kyse siitä, että potilas suljettiin pois normaalista elämästä. Aina ei ollut kyse edes potilaista, esimerkiksi viktoriaanisessa Britanniassa aviomies saattoi näppärästi hankkiutua eroon hankalasta vaimosta passittamalla tämän mielisairaalaan. Mieleltään sairaat suljettiin ensin laitokseen ja kun he kuolivat, heidän tuhkansa unohdettiin hyllylle.