Loma-asunnoista löytyneitä kirjoja

Loma-asunnoissa tulee usein luettua edellisten asukkaiden jättämiä kirjoja, joihin ei ehkä muutoin tarttuisi. Tänä kesänä lomailimme Italian Rivieralla. Nappasin kirjahyllystä rannalle mukaan australialaisen dekkaristin Kathryn Foxin romaanin Skin and Bone (2008). Kirjailijasta en ollut ikinä kuullutkaan. Romaani kertoo etsivä Kate Farrerista, joka on ollut sairauslomalla koettuaan julman kaappauksen. Palattuaan työhön hän alkaa tutkia tulipalossa kuolleen nuoren äidin mysteeriä. Esimies määrää hänet myös puhuttamaan rikkaita vanhempia, joiden tytär on kateissa. Uusi työpari herättää Katen epäilykset.
Kirja oli kelpoa rantalukemista. Ihmettelin kuitenkin sitä, että kirjailija oli päättänyt häivyttää tapahtumapaikat kokonaan. Usein dekkareiden lumohan on nimenomaan siinä, että kuvataan tiettyjä paikkoja: Mari Jungstetdin Gotlanti, Mankellin Ystad, Agatha Christienherraskartanot, Denise Minan Glasgow, Boris AkunininVenäjä ja niin edelleen. Itse asiassa tapahtumapaikat ovat minulle muutenkin tärkeitä. Haluaisin Lissaboniin ainostaan siksi, että rakastan Antonio Tabucchin kirjoja! Lisäksi häiritsi se, että kirjailija harjoitti henkilöhahmojensa suulla moraalista paheksuntaa. Jotkut henkilöhahmoista kuuluivat keskiluokkaiseen parinvaihtorinkiin ja se oli poliisien mielestä aivan moraalitonta. Myönteisenä asiana voi pitää, että kirjassa sivuttiin poliisivoimien korruptiota – miksihän sitä käsitellään dekkareissa vain harvoin?
Samasta paikasta löysin Donna Leonin romaanin romaanin Beastly Things (2012). Olen lukenut Leonin kaikki kirjat, tosin suomeksi, sillä mielestäni Kristiina Rikmanin suomennokset ovat parempia kuin alkuteokset! Tällä kertaa pääsin kuitenkin vain puoliväliin.
Kanaalista löytyy harvinaista tautia sairastavan miehen ruumis ja Brunetti lähtee selvittämään miehen identiteettiä. Dekkarin vetovoima syntyy usein siitä, että tarina kerrotaan väärinpäin, lopusta alkuun. Kun selvitellään konkreettista rikosta, kirjailijan on helppo pudotella koukkuja säännöllisin väliajoin. Tämä kuitenkin puuttui Beastly Things -romaanista. Tuntui että Brunetti vain mietti sitä sun tätä – eikä edes syönyt tarpeeksi vaimonsa kokkaamia herkkuja. Kirja jäi siis kesken.
Eräästä toisesta loma-asunnosta löysin Marian Keyesin romaanin Anybody Out There(2006) Juonesta ei voi paljastaa paljoa, koska kirjan puolivälillä tapahtuu yllättävä keikaus. Anna Walsh palaa New Yorkista kotiin Dubliniin sekä fyysisesti että emotionaalisesti murjottuna – tai oikeastaan perhe on pakottanut hänet takaisin Irlantiin. Anna taas on sitä mieltä, että hänen on äkkiä päästävä takaisin poikaystävänsä luo Amerikkaan. Lukijalle ei alkuun oikein selviä, mitä poikaystävälle on tapahtunut. Anna parantelee haavojaan ja käy läpi lähimenneisyyttä.
Marian Keyes on yksi parhaita chick lit -kirjailijoita. Hän osaa kirjoittaa hauskasti ja vetävästi vaikeista asioista. Pidän eritoten kirjasta Rachel’s Holiday (1998), joka käsittelee hirteishuumorin keinoin elämää riippuvuusparantolassa, mutta kuvaa silti henkilöhahmot lämmöllä. Sama ote oli kirjassa Anybody Out There? Välillä käsiteltiin hyvinkin surullisia asioista, mutta lämmön ja mustan huumorin avulla. Jos kaipaa kevyttä lukemista, joka herättää silti ajatuksia, kannattaa lukea Marian Keyesiä.
Ystäväni kysyi minulta taannoin, mitä järkeä on lukea bestseller-dekkareita. Sanoin, että on sama juttu kuin että välillä on kiva syödä sipsejä. On dekkaristeja, joihin voi luottaa. Aina tulee kirja, joka on sopivasti tuttu ja sopivasti yllättävä sekä jännittävä. Tess Gerritsen on sellainen kirjailija. Uutuus Last to Die (2013) on todella epäuskottava, jopa pöhkö ja silti jännittävä. Metsän keskellä on salamyhkäinen, lahjoitusvaroilla pyörivä yksityiskoulu, joka toimii synkässä linnassa. Erinäisten sattumien myötä Maura Islesille selviää, että koulun taustalla on salaseura Mephisto Society, joka taistelee pahuutta vastaan. Oppilaat on valittu tietyillä kriteereillä. Pian pahikset saavatkin vihiä koulusta ja sen arvokkaista oppilaista… Romaani oli todella jännittävä, sen hotkaisee nopeasti.
Italiassa luin myös Jenny Milchmanin romaanin Cover of Snow (2013), koska luin sitä kehuttavan jossain ja se sattui olemaan saatavilla Sony Readeriin. Esikoisromaani kertoo Norasta, joka löytää eräänä aamuna poliisimiehensä kuolleena. Miehen itsemurha on vaimolle täysi mysteeri ja hän alkaa tutkia sitä. Lumisessa pikkukaupungissa ei kuitenkaan katsota hyvällä vanhojen juttujen kaivelemista. Joku yrittää estää Noran aikeet.
Romaanissa ei sinällään ollut mitään vikaa. Arktinen pikkukaupunki haudattuine salaisuuksineen on hyvä miljöö ja henkilöhahmot kokonaisia. Romaania vain vaivasi kielellinen ja kerronnallinen latteus. Kustantaja hehkuttaa romaania Gillian Flynnin tasoiseksi, mutta sitä se ei kyllä ole. Kirjailija ei ole osannut päätää, kirjoittaako dekkaria vai ei. Toisaalta kirjaa ei voinut jättää keskenkään, olihan saatava tietää, mitä miehelle oli tapahtunut. Lukukokemuksen jälkeen olin vihainen, mutta toisaalta mietin monta päivää henkilöhahmojen elämäntarinoita.
Alkukesästä on tullut luettua niin paljon hömppää, että olisi kiva löytää jotain painokkaampaa. Suosituksia otetaan vastaan!

Sähkökirjapäänsärky

Monet kirjailijakollegani ovat sitä mieltä, että kirjoja pitää saada omaksi. Kodissa täytyy olla kattava kirjasto. Muuttaessa sitten manataan jopa viittäkymmentä kirjalaatikkoa. Nuorena olin samaa mieltä ja pitkään säilytinkin esimerkiksi tenttikirjoja, jotka olivat tehneet vaikutuksen. Enää en kuitenkaan pidä kirjojen omistamista tärkeänä. Mielestäni kodin sivistystaso ei riipu siitä, kuinka monta kuutiota kirjat täyttävät.
En myöskään tykkää kanniskella kirjoja mukana vaikkapa matkoilla. Siksi e-kirjat olisivat minulle hyvä vaihtoehto – jos vain niitä jotenkin saisi luettavaksi.
Sain lahjakortin Elisa Kirjaan. Olin aiemmin ostanut sieltä yhden dekkarin. Lisäksi olen ottanut ilmaiskirjoja, esimerkiksi Kailaan ja Harmajan runoja. En pidä Elisa Kirjaa kovin houkuttelevana, kaupan visuaalinen ilme on todella ankea. Kesän alussa edessä oli ulkomaanmatka ja päätin hankkia lahjakortillani sähköistä lukemista. Valitsin Sami Hilvonuutuusromaanin Rouva S., sillä pidin Hilvon esikoisesta Viinakortista erittäin paljon.
Kun noin vuosi sitten hankin Elisa Kirjasta dekkarin, kaupalla ei ollut vielä käytössään DRM-salauksia ja kirjan siirtyminen iPadiin kävi helposti. Sittemmin kirjat on suojattu DRM:llä, mikä on tietysti periaatteessa hyvä juttu. Totta kai olen kirjailijana huolissani siitä, että kirjoittajat eivät saa korvausta työstään, jos heidän tekstejään levitellään netissä ilmaiseksi. Mutta…
Elisan asiakas joutuu itse poistamaan suojauksen. Sitä varten pitää rekisteröityä Adobe Digital Edition -käyttäjäksi. Käytössäni on Sony Reader -lukulaite. Adobe lupaa, että Digital Edition toimii Sonyn kanssa. Elisa Kirjan sivustolla on loputtoman pitkät ohjeet suojauksen poistamiseen. En ole mitenkään pölkkypää tällaisten asioiden suhteen, mutta ahersin DRM:n poiston kimpussa varmastikin kolme tuntia. Ensin Elisa Kirjan ylläpidosta neuvottiin sähköpostilla, mutta sitten kehotettiin ottamaan yhteyttä maksulliseen Elisa Guru -palveluun. Varsinaista asiakaspalvelua!
Kansainvälisiä nettikeskusteluja lukemalla selvisi, että Digital Editions ei ilmeisesti tuekaan Sony Readeria. Reader ei myöskään sovi yhteen Helsingin kaupunginkirjaston e-kirjalainaamon Overdrive-järjestelmän kanssa.
On älyvapaata, että Elisa Kirjan asiakas joutuu itse purkamaan salauksen. En usko, että se onnistuu moneltakaan tavalliselta lukijalta. Maksoin siis kirjasta 25 euroa, tuhlasin tunteja yrittämällä purkaa salausta, kunnes sain selville, ettei se edes onnistu lukulaitteellani.
Eilen päätin, että haluan lukea Grace McCleenin romaanin Land of Decoration (suom. Ihana maa). Miksen hankkisi sitä e-kirjana, kun en kerran halua omistaa kirjoja? No vaikkapa siksi, että kirja oli saatavilla sähköisessä muodossa Sony Readerille vain kahdessa paikassa, jotka eivät toimita kirjaa Suomeen. Pokkarina kirjan siis olisi saanut tuosta vain, mutta e-kirjana ei. Amazon vaatii Kindle-laitteen ja Barnes & Noble Nookin, tosin B&N ei kuulemma toimita sähkökirjoja muille kuin asiakkaille, joilla on amerikkalainen laskutusosoite. Useimmat kirjakaupat näyttävät kytkeneen e-kirjansa Apple-imperiumiin, eli asiakkaalla pitää olla hallussaan iPad tai iPhone. Loppujen lopuksi minun oli siis pakko tilata McCleenin romaani pokkarina – joka muuten oli halvempi kuin e-kirja, vaikka tulee postitse.
Nyt minulla on siis hallussani lukulaite, jolla ei voi ilmeisesti ostaa eikä lainata paljon mitään. Onneksi Gutenbergin ilmaiskirjat sentään toimivat siinä hyvin. Turha kai sanoakaan, että piraatteina kirjoja saisi parilla klikkauksella, ilman tuntikausien puurtamista DRM:n parissa. Ne myös toimivat Sony Readerilla. Esimerkiksi New York Timesin bestseller-listan kaikki 50 nimikettä ovat saatavilla piraatteina. Harvinaisempia kirjoja on tosin vaikea löytää piraatteina.
E-kirjojen maailma on niin surkuhupaisa, ettei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Amazonista saa ostaa sähkökirjoja vain Kindlelle, mutta Elisa Kirjasta esimerkiksi ei voi ostaa kirjoja Kindleen, koska se on Amazonin oma laite. Applen nimeen vannovilla on taas helpompaa, eli jos haluaa ostaa kirjoja iTunesin kautta, pitää omistaa Apple-laite. Tosin iTuneskaan ei myy kaikkia sähkökirjoja Suomeen.
Jään odottelemaan posteljoonia ja paperille painettua kirjaa!

Onnenpotkua odotellessa

Ihastuin Esther Freudinesikoisromaaniin Hideous Kinky heti, kun se ilmestyi vuonna 1992. Romaani kertoo erikoisista lapsuudenkokemuksista pikkutytön näkökulmasta: kun hippiäiti lähtee Marokkoon etsimään itseään, hän pakkaa mukaan kaksi tytärtään. Ajan hengen mukaisesti äiti pitää lapsiaan liiankin kypsinä ja ymmärtäväisinä, mutta häntä ei silti kuvata pahiksena.
Freudin tuotannosta pidän eniten kirjoista, joissa on lapsinäkökulma. The Wild (2000) on Hideous Kinkyn lisäksi yksi lempiromaanejani. Siinäkin lapset, tyttö ja poika, joutuvat alistumaan aikuisten itsensä etsimiselle, kun lasten äiti muuttaa uuden miehensä luo maaseudulle ja ottaa lapset mukaansa. Isä on etäinen taiteilija, isäpuoli luontohippi. Näissä molemmissa romaaneissa välittyy hienovaraisesti 60–70 -lukujen radikaali suhtautuminen lapsiin ja sen vaikutus lapsen psyykeen. Aikuiset arvostavat lapsen ymmärryskykyä ja älykkyyttä, mutta oikeuttavat sen avulla omat pöljäilynsä. Koska lapset ovat älykkäitä, heidät voi hyvin raahata hippiretkelle Pohjois-Afrikkaan tai kaoottiseen uusperheeseen maaseudulle, eikä aikuisten välisiä suhteita tarvitse salata. The Wild kuvaa hyvin tekopyhyyttä, joka on usein ominaista maailmanparantajille: isäpuoli haluaa elää ihanteidensa mukaan, muttei kohtele läheisiään yhtä suurella suojelunhalulla kuin luontoa.
Freudin viimeisin romaani Lucky Break(2011) kuvaa nuoria näyttelijöitä, jotka yrittävät päästä pinnalle Lontoon kovassa kilpailussa, jotkut jopa Hollywoodissa. (Freud oli itsekin alunperin näyttelijä.) Freud osoittaa lahjakkuutensa kertojana: vaikka henkilöhahmot ovat itsekeskeisiä ja narsistisia, lukija välittää heistä. Romaani kattaa 14 vuotta henkilöhahmojen elämästä. Keskushahmona on surkuhupaisa ja hyväsydäminen Nell, jolta tuntuu menevän kaikki mönkään. Nell on ehkä vähän liiankin rassukka, olisin toivonut, että hän olisi onnistunut edes jollakin elämänalueella. Nellin rakkauselämässä olisi esimerkiksi voinut mennä hyvin, vaikka ammatillisesti hän räpiköi epäonnistumisesta toiseen.
Lucky Break on mukaansatempaava romaani. Kirjailija asettautuu hienosti eri henkilöiden näkökulmaan. Romaani käsittelee älykkäästi aihetta, josta harvoin puhutaan, ammatillista kateutta ja kilpailua ystävien välillä. Romaani avasi silmät sille, miten stressaavaa freelance-näyttelijän ammatillisen elämän täytyy olla, kun yksi koeluenta voi tuhota kaikki toiveet. Toisaalta menestys saattaa tulla pienten sattumien ansiosta – siihenhän viittaa kirjan nimikin.
Freud on taitava luomaan henkilöhahmoja ja kuvaamaan heidän psyykeään. Romaanin kolme keskeishahmoa ovat periaatteessa aika rasittavia, mutta lukija tuntee myötätuntoa heitä kohtaan. Freud ei koskaan selitä liikaa, vaan ihmisten väliset jännitteet kuvataan pienillä vedoilla ja vihjeillä. Pidän paljon myös Freudin huumorista, joka on eräänlaista lämmintä satiiria. Leffakäsikirjoitusten tekijöille annetaan usein neuvoksi, että jokaista henkilöhahmoaan täytyy rakastaa. Freudin proosasta huokuu, että hän rakastaa henkilöitään ja tuntee heitä kohtaan suurta lämpöä – ja silti hän pystyy katsomaan heitä välimatkan takaa ja kuvaamaan heidän epämiellyttäviä piirteitään ja hassuuksiaan.
On todella sääli, ettei Esther Freudilta ole suomennettu yhtäkään kirjaa, sillä hän on kirjoittanut hienoja, koskettavia romaaneja.