Kriisin paikka

Lea on valittu vuoden johtajaksi 47-vuotiaana. Samaan syssyyn hän saa tietää sairastavansa verisuonitautia. Esimiehen mielestä tilanne on liian riskialtis työelämän kannalta, eikä Lealle jää muuta vaihtoehtoa kuin irtisanoutua. Perheetön yksinseläjä jää tyhjän päälle – hänen minuutensa on täysin työelämän muokkaama, kuten monilla suomalaisilla. Kuka hän on ilman nopeatempoista työtä, liikematkoja, vastuuta ja asemaa?
Työssä vaadittu itsekontrolli, tunteiden hillitseminen ja järjen ylivalta ei uudessa tilanteessa kannattele. Sattumalta Lean mieleen palaa nuoruuden mentori Bernard, johon hän tutustui opiskeluaikoina Pariisissa. Suhde mieheen herättää edelleen kysymyksiä ja Lea lähtee Pariisiin etsimään elämälleen uutta suuntaa. Löytyykö mies Pariisista? Mitä merkitsi, että tämä oli niin hullaantunut Hemingwayhyn?Voiko mustaan aukkoon pudonnut uraohjus löytää elämälleen uuden suunnan pakenemalla arkea Helsingissä?
Olen pitkään pitänyt Taina Haahdin kirjoista ja uutuus Koeaika (Siltala, 2013) on niistä paras. Mielestäni Haahti ei kuitenkaan ole saanut ansaitsemaansa huomiota. Mietin johtuuko tämä siitä, että hänen taustansa on yritysmaailmassa. Kirjallisuuskriitikot ja kulttuuritoimittajat taas ovat humanistitaustaisia. Itse pidän Haahdin kirjoja kiinnostavina nimenomaan siksi, että niissä on muutakin kuin humanistien haahuilua. Työläiskirjailijoita Suomessa ei enää oikeastaan ole (kertokaa jos on), ja työelämä jää kotimaisessa kaunokirjallisuudessa yleensä ihmissuhteiden varjoon. Ainakin omassa tuttavapiirissäni kirjailijoilla – myös minulla – tuntuu olevan liian vähän kosketuskohtia oikeaan työelämään. Yleistystä tietysti, mutta minua häiritsee nykykaunokirjallisuudessa myös stereotyyppisyys. Insinöörit ovat pökkelöitä ja rikkaat ihmiset useimmiten pinnallisia ja itsekkäitä. Edellisessä käsittelemässäni kirjassa, Inka Nousiaisen uutuudessa, muuten viehätti se, että opettajan työ oli kuvattu aidosti ja kahden erilaisen opettajan kautta työhön tuli kaksi eriävää näkökulmaa.
Olen jo pitkään toivonut, että voisin lukea romaanin vaikkapa poliitikosta tai varakkaasta johtoaseman ihmisestä, joka on (epähumanistisesta) asemastaan huolimatta normaali ihminen. Koeaika onkin vastaus tähän toiveeseen. Kirjallisuudessa hienoa on se, että romaanin avulla voi viettää aikaa sellaisen ihmisen kanssa, johon ei normaaleissa oloissa törmäisi, tai joka oikeassa elämässä saattaisi olla ärsyttäväkin. Koeajan Lea on juuri sellainen. Toisaalta hänen kunnianhimoonsa on helppo samastua, toisaalta kireys ja tunteiden peittäminen ärsyttää.
Koska en ole oikea kriitikko, voin sanoa muitta mutkitta, että suorastaan hullaannuin tähän kirjaan. Yksinhuoltaja-arjessa yli 400-sivuisen kirjan lukeminen ei yleensä suju tuosta vain, mutta Koeaika oli niin mukaansatempaava, että luin sen alle viikossa (yöunista nipistäen, kiitosta vain kirjailijalle!). Kirjan lopulla olin jo niin kiintynyt päähenkilöön, että toivoin kovasti hänen saavan yllätyskolmoset, komean miehen ja talon Ranskan maaseudulta – onneksi kirjailija ei kuitenkaan päätynyt niin siirappiseen loppuratkaisuun!
Koeajassa miellytti myös se, että harvemmin romaaneissa käsitellään muita taideteoksia, vaikka ne ovat meistä monille osa jokapäiväistä elämää ja ilon sekä inspiraation lähteitä. Lean kipakka analyysi Kaurismäenelokuvasta oli todella hauska, ja se miten hän haki vastauksia elämänsä kysymyksiin Hemingwayn elämästä ja teoksista kiinnostavaa. Pidin siitäkin, että kirjassa on todella paljon ajatuksia – niin Lean kohtaama mieskin toteaa. Myös amerikkalaisen Rickin ja Lean keskustelut olivat kiinnostavia.
Koeaika oli minulle nautinnollinen (paitsi silloin kun valvominen sattui silmiin) ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Johtamista Lea analysoi välillä riemastuttavan sarkastisesti. Myös ”romaanihenkilö kirjoittaa kirjan” -teema tuntui kerrankin uskottavalta. Periaatteessahan romaanin teema on lukemattomista naistenlehtiartikkeleista tuttu: ”Vakava sairaus pysäytti”, ”terveyden pettäminen sai miettimään arvot uusiksi”, mutta Koeajassa teemaa käsitellään paljon raikkaammin kuin noissa kriisistä pelastukseen -artikkeleissa. Pisteet Haahdille siitä, että onnistuu välttämään teemaan liittyvät naistenlehtikliseet (”naisjohtaja muutti maalle ryijytaiteilijaksi”).
Ehkä ainoa kritisoitava seikka oli sama, mikä tulee esiin monissa romaaneissa, joissa henkilö miettii menneisyyden kipupisteitä: välillä kerronta oli liian solipsistista ja keskittyi vain Lean näkökulmaan. Jo ennen Rickin ilmestymistä kuvioihin olisin kaivannut henkilöhahmoa, joka olisi virittänyt konkreettisia konflikteja päähenkilön kanssa sen sijaan, että tämä muisteli menneisyyden vaikeita tapahtumia ikioman kiikarinsa läpi. Toisaalta riemastutti se että seksuaalisuus – varsinkin keski-ikäisen naisen seksuaalisuus – on kirjassa kuvattu kerrankin iloisena, villinä ja vapauttavana voimana. Kotimaisessa kirjallisuudessa kuvataan niin usein seksiä depressiivisesti, ahdistavasti tai vallankäytön välineenä. Oikeassa elämässä se nyt vain on usein pelkästään iloista ”peuhaamista”, romaanin termiä lainaten.

Rakkaus ja ikävä

Kauppiasperheen tyttö Iida valmistuu opettajaksi ja saa paikan saarelta kaukana kotoa. Kunnollinen, mutta tylsä kosija Oskari saa jäädä. On hellekesä 1938, suvanto juuri ennen maailmanpaloa. Sattumalta Iida kohta pian saarelle tultuaan salaperäisen Eliaksen ja hullaantuu ensisilmäyksellä. Pian Elias ottaa kontaktia, mutta seuraako kohtaamisesta suuri romanssi?
Nykytasolla parikymppinen Viljami kamppailee yllätyksen kanssa: hänestä on tulossa isä. Sattumalta Viljami tutustuu Iidan sisareen Edlaan, joka on nyt yksinäinen vanhus.
Inka Nousiaisen uutuus Kirkkaat päivät ja ilta (Siltala, 2013) on herättänyt ihastusta ja saanut lukijoiden kyyneleetkin vuotamaan. Itse en ihastunut kirjaan varauksettomasti. Nousiainen on yksi suosikkikirjailijoistani, edellinen Arvaa ketä ajattelen(2007) oli kovasti mieleeni. Nousiaisen kieli on aina ollut kuulaan lyyristä ja hän tavoittaa herkästi sellaisia arjen pikku juttuja, jotka usein jäävät huomiotta.
Uutukaisessakin kieli on ihanaa, vaikka vierastinkin Nousiaisen tapaa käyttää sulkeita (makukysymys). Myönnän, että olen todella kriittinen historiallisen fiktion lukija – suhtaudun kriittisesti myös menneitä aikoja kuvaaviin elokuviin. Vaatteet ja muut yksityiskohdat saa kohdalleen, kun tekee tarpeeksi taustatyötä, mikä tietysti on sekin ihailtavaa. Tuntuu vain, että entisajan ihmisten sielunelämä on meille joiltakin osin täysin vierasta.
Nousiaisen romaanissa tämä näkyy siinä, miten vapaasti päähenkilö Iida käyttäytyy. Eletään aikaa ennen seksuaalista vapautumista, silti Iida antautuu varsin huolettomasti miehelle. 2000-luvun ihmisten on hyvin vaikea käsittää sitä riipivää häpeää ja salailua, joka seksuaalisuuteen liittyi ennen 1960-lukua. On todella vaikea uskoa, että ns. kunnon perheen tytär antautuisi tuntemattomalle miehelle tuosta vain, ilman minkäänlaista häpeää ja tunnontuskia. Luin vastikää kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilven muistelmat. Hän oli nuori samoihin aikoihin kuin Iida. Ensimmäisen yhdynnän jälkeen hän eli puoli vuotta ahdingossa peläten raskautta – siitä huolimatta, että kuukautiset tulivat ajallaan.
Nousiainen tavoittaa hyvin Iidan arjen yksityiskohdat. Siltä osin ajankuva on erittäin uskottava. Tuntuu kuitenkin oudolta, että opettajatar on täysin irti ajan ideologisesta ja moraalisesta ajattelusta. Uskontoa romaanissa ei sivuta lainkaan, vaikka sillä on tuohon aikaan voimakas vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan. Opettajalta olisi vaadittu uskonnollisuutta ainakin viran puolesta. Myös isänmaallisuus oli voimakasta 1930-luvulla – Isänmaallinen kansanliike IKL perustettiin 1932. (Minulla on valokuva, jossa isoisäni poseeraa koulutoveriensa kanssa rehvakkaina luokkahuoneessa 1930-luvulla. Luokan seinällä on IKL:n banderolli.)
Voimakkain varaus minulla liittyi Eliaksen henkilöön. Hän ilmestyy tyhjästä, eikä hänestä loppujen lopuksikaan saada tietää muuta, kuin että hän on niin hurmaava, että kaksi naista hullaantuu hänestä saman tien. Totta kai Suomen suvessa tapahtuu sellaistakin, mutta minulle rakkaustarina, romaanin kantava voima, jäi etäiseksi. Iida on älykäs, eivätkä hänen kotiolonsa ole onnelliset. Tuntui epäuskottavalta, että hän riskeeraisi kaiken miehen takia. Elämä yksinhuoltajaäitinä ei ollut kovin ruusuista ennen Kela-aikakautta, kuten Helvi Hämäläisenromaanit ja muistelmat osoittavat.
Varauksistani huolimatta pidin kirjasta. Nousiainen onnistuu luomaan ihmeellisen, taianomaisen tunnelman sekä monia koskettavia hetkiä. Nuoren opettajan suhde oppilaisiinsa on kuvattu liikuttavasti, samoin Iidan ja Varpun ystävyys. Romaanissa on imua, joka sai valvomaan liian myöhään.
Miinusta kirja saa taitosta: tuntuu oudolta, että sota-aikaa sivuava teos on painettu niin pienellä pistekoolla ja tiheällä rivivälillä, etteivät vanhat ihmiset varmasti voi sitä lukea.

Romantiikkaa Helsingissä

Otin aivan summamutikassa netistä ilmaiskirjan: Aino Malmbergin teoksen Yksinkö? (1903, alunperin julkaissut Otava). Eikö olekin yksi internetin huikeita puolia, että sieltä voi löytää tuosta vain vanhoja romaaneja? Kun olin opiskelija, tapasin lukea vanhoja suomalaisia romaaneja, joita lainasin opiskelijakirjastosta Leppäsuonkadulta. Kirjastossa oli ilmeisesti sellainen järjestelmä, että mitä epäsuositumpi kirja, sen syvemmällä se oli. Ensin siis raitiovaunulla Leppäsuonkadulle, sitten alas, olikohan se kolmas tai neljäs kerros maan alla. Siellä vaeltelin, usein ypöyksin. Valoja ei pidetty päällä, vaan ne piti itse napsauttaa päälle vanhanajan katkeisimesta kirjarivi kerrallaan. Huh.*

Yksinkö? kertoo perhostutkija Olli Hartista, joka pitää rakastumista hömpötyksenä. Vanha professori Hemmer on ottanut Hartin siipiensä suojaan. Hemmerillä on tytär Anna, 31, josta on kovaa vauhtia tulossa katkera vanhapiika. Anna viihtyy omissa oloissaan ja toimii opettajana Yksityislyseossa. Siellä työskentelee myös Hartin toveri Eksköld. Kun tämä joutuu sairaslomalle, Hart tulee sijaiseksi. Hartin yllätykseksi hän solmii syvän ystävyyden Annan kanssa.

Teos alkaa hauskana ja lennokkaana kuvauksena 1900-luvun alun akateemisista ympyröistä ja muuttuu pikkuhiljaa ihanan romanttiseksi. Mukana on tietysti aikakauden paatosta, mutta kepeällä ja humoristisella otteella. Malmberg osaa rakentaa tarinansa hyvin, sitä oli pakko lukea yömyöhään silmät sirrillään. Kielen puolesta teos oli yllättävän ajaton. Henkilöhahmot ovat kuvattu sympaattisiksi ja rasittava sukulaistätikin on kovin uskottava tapaus.

On harmi, että Aino Malmberg kirjoitti vain muutamia teoksia. Wikipedian mukaan kirjailijalla oli kiinnostava elämä.

(*Täällä mökillä olen miettinyt, onko loogista pelätä kummituksia, jos ei ole tähän ikään mennessä nähnyt yhtäkään. No kyllä on.)