Nälkäkuurilla

Hanna-Riikka Kuisma käsittelee tärkeää aihetta Alaston kirjailija -blogissa, kirjailijoiden köyhyyttä. Aihe ei tosin koske vain taiteilijoita. On entistä enemmän ihmisiä, jotka joko pakotetaan ”yksityisyrittäjiksi” tai he kokevat freelanceriuden mielekkäämmäksi kuin vakityön. Esimerkiksi lehtien toimituksissa vähennetään koko ajan väkeä, mutta työmäärän voisi päätellä lisääntyvän, kun nettiin pitää tuottaa kaiken aikaa uutta sisältöä. Samaan aikaan lehtijutut lyhenevät ja kilpailu kovenee. Itse uskon, että esimerkiksi naistenlehtiartikkeleiden lyheneminen ei palvele lukijaa. Suomalaiset lukijat kaipaavat nimenomaan kunnollisia artikkeleita. Ja niitähän toimittajatkin mielellään tekisivät. Lyhyessä jutussa saattaa olla jopa enemmän työtä, mutta palkkio on pienempi.

Netin tietotulva vaikuttaa järjettömältä. Huffington Post -saitilla julkaistaan päivässä 1200 pätkää toimituksellista materiaalia. 28 blogieditoijaa valvoo 400 eri blogia. (Lähde: The Writer, tammikuu 2014). Miten niille kaikille voi löytyä lukijoita? Toisaalta sekin vaikuttaa järjettömältä, millaisella sisällöllä netissä menestyy taloudellisesti. Yhdessä Suomen suosituimmassa muotiblogissa esitellään jatkuvalla syötöllä uusia parin tonnin merkkilaukkuja, joita bloggaaja hankkii. Hän esittelee uusia vaatteitaan ja lomamatkoja Aasiaan, missä hän juo kuohuviiniä uima-altaan reunalla. Lukijoita pinnallista elämää ylistävällä blogilla on kymmeniä tuhansia viikossa. Bloggaaja tienaa rutkasti johdattamalla lukijoitaan esimerkiksi kuvateksteihin upotettujen linkkien avulla eri nettikauppoihin. Totta kai bloggaaja näkee paljon vaivaa stailatessaan itsensä, kuvauttaessaan itsensä ja päivittämällä lähes päivittäin. Minkäänlaista oikeaa sisältöä blogissa ei kuitenkaan ole.

Kuisman kirjoitus ei suinkaan herättänyt kommentoijissa myötätuntoa, vaan kirvoitti samoja kommentteja, joita saa lukea verkkokeskusteluista. Jos taiteilija ei kykene elättämään itseään työllään, miksi valtion pitäisi elättää hänet? Yksi kommentoijista huomauttaa, että paperikoneen käyttäjä sentään tekee tarpeellista työtä, josta ollaan valmiita maksamaan. Kyllähän kuka vain voi ruveta taiteilijaksi ja sittenkö valtion pitäisi maksaa viulut, kun yksilö vain ilmaisee itseään?

Kun luen kerta toisen jälkeen tuontapaisia kommentteja en tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Ensinnäkään, kuka tahansa ei voi ”ruveta” taiteilijaksi. Oikean kirjailijan erottaa harrastelijasta se, että hänen kirjansa on julkaistu. Nettikommenteissa tulee ilmi sellainen käsittämätön ajatus, että taiteilijat ovat täysin turha kansanosa. He eivät osaa mitään sellaista, mitä ”kuka tahansa” ei osaisi jos vain huvittaisi yrittää. Silti he haluavat että heidät elätetään apurahoilla. Jos heidän taiteensa ei kerran ole niin hyvää, että sillä voi elää, menisivät oikeisiin töihin kuten muutkin.

En ole sitä mieltä, että taiteilija on erityisihminen, jolla on jokin jumalallinen lahja. Esimerkiksi kirjailijan työ on mielestäni työtä siinä missä mikä tahansa muukin. Sen takia työllä pitäisi elää. On kohtuutonta, että osa kansalaisista joutuu rahoittamaan työnsä toisella työllä. Toki tämä pätee esimerkiksi moniin aloitteleviin yrittäjiin.

Jos on niin onnekas, että saa apurahaa, silläkään ei kyllä juhlita, vaikka totta kai se on parempi kuin ei mitään. Valtion taiteilija-apurahasta, joka minullakin on ensi vuodeksi, jää käteen runsas tonni. Minun pitäisi elättää sillä kolme ihmistä. Kirjailija maksaa itse eläkkeet ja muut sosiaalimaksut. Työterveyshuoltoa tai liikuntaseteleitä ei ole, palkallisesta lomasta puhumattakaan. Tämä pätee myös esimerkiksi free-toimittajiin. On totta, että moni meistä on valinnut asemansa, mutta onko silti oikein, että osa kansalaisista elää sosiaaliturvan ulkopuolella? Taiteilijoiden kurjistuvasta taloudellisesta tilanteesta voi lukea kaiken Tarja Cronbergin laatimasta raportista, joka löytyy täältä.

Entäs se ajatus, että jolleivat kirjasi myy tarpeeksi, mene töihin? Töihin ei todellakaan nykyaikana mennä tuosta vain – miksi muuten työttömyys huolestuttaisi päättäjiäkin. Tekisin mielelläni osa-aikatyötä enkä ole nirso, mutta osa-aikatyötä on vaikea saada. Ruokakaupan kassalle minua tuskin huolittaisi, sillä olen päälle nelikymppinen eikä minulla ole kokemusta alalta. Osa-aikatyöpaikat, jonne otetaan riemumielin kokematon, keski-ikäinen yksinhuoltajaäiti, ovat kyllä aika vähissä.

Eräs asia, jota ei koskaan käsitellä puhuttaessa taiteilijoiden toimeentulosta on suomalaisten haluttomuus kuluttaa kulttuuriin. Kulttuuria harrastetaan kyllä – kunhan se ei maksa itselle mitään. Musiikkia pitää saada ilmaiseksi netistä, ostetaan mieluummin hieno auto kuin hieno maalaus, kannetaan mieluummin rahaa ruotsalaiseen sisustustavarataloon kuin kirjakauppaan. (Huonekalutkaan eivät tietysti saisi maksaa lähestulkoon mitään, joten mieluummin ostetaan sieltä sisustusketjusta kuin kotimaisten muotoilijoiden tuotteita.)

”Jos taiteesi ei elätä, miksi valtion pitäisi elättää sinut?” on kaikinpuolin masentava ajatus. Ilman kulttuurin tukia meillä ei olisi klassista musiikkia, kuvataidetta, runoutta, akateemista tutkimusta tai kaunokirjallisuutta. Olisi toki Angry Birds ja Cheek, asianomaisten innovatiivisuutta yhtään väheksymättä. Ei kukaan esimerkiksi maksa arkeologienkaan työn tuloksesta, silti se on mielestäni tärkeää, sillä historian tutkiminen auttaa meitä ymmärtämään omaa aikaamme. Sama tehtävä on taiteella.  Maailma olisi paljon köyhempi paikka ilman humanistisia tieteitä tai taidetta.

Jos voisin neuvoa 18-vuotiasta itseäni, neuvoisin häntä hankkimaan jonkin käytännön ammatin, opiskelemaan vaikka kampaajaksi. Tai sairaanhoitajaksi, koska sillä alalla riittää keikkahommia. Silloin romaanien kirjoittamisen rahoittaminen muulla työllä olisi helpompaa.

Kuisma käsittelee myös sitä, miksi köyhyyttä hävetään: köyhyys liitetään laiskuuteen ja saamattomuuteen. Luin paljon suomalaisesta köyhyydestä kun kirjoitin tammikuussa 2014 ilmestyvää kirjaani Nuukaillen. Nykymaailmassa köyhyys eristää tehokkaasti. Ystäviä ei enää kutsuta kotiin, vaan tapaillaan kahviloissa ja ravintoloissa. Köyhällä ei ole varaa siihen. Köyhyys on häpeä, koska ihmisarvoamme määritetään sen kautta, mitä pystymme ostamaan. Köyhään kotiinkaan ei kehtaa kutsua vieraita, koska sitä ei ole sisustettu. Pahimmillaan köyhä sortuu pikavippeihin, tai joutuu ottamaan niitä esimerkiksi ostaakseen lääkkeitä. Köyhää ollaan nopeasti neuvomassa: hän ei saisi ostaa valmisruokia tai asua asunnossa, joka on muiden mielestä liian kallis. Eikä oikeasti köyhä voi olla jos omistaa älypuhelimen, on sitä köyhempiäkin, turha valittaa. Kun ihminen joutuu arpomaan ostaako ruokaa vai lääkkeitä, tai joutuu turvautumaan ruuanjakeluun, masennus uhkaa. Masentunut taas ei välttämättä jaksa laittaa terveellistä ruokaa, mutta muiden mielestä pitäisi – köyhän elintavoista kaikilla on mielipide. On siis parempi olla hiljaa ja kätkeä köyhyys.

Itse olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että Suomessa sentään on kuvataiteilijoita ja runoilija ja modernin tanssin esityksiäkin tehdään. Maamme olisi paljon ankeampi paikka ilman taidetta.

Toompea

Kirjailijat voivat muiden taiteilijoiden tavoin hakea residensseihin. Residenssissä pääsee irti arkiympyröistä ja voi keskittyä täysillä omaan luovaan työhön. Perheelliselle residenssiin lähtö on vaikeaa, sillä monissa lyhyin aika on pari kuukautta. Yksinhuoltajalle kaksikin viikkoa on hankala, kun ei kotona ole toista aikuista pitämässä pikkuisista huolta.

Vanhempieni ansiosta pääsen silloin tällöin kirjoituslomalle Tallinnaan. Taas on edessä neljä päivää, jotka voin omistaa kirjoittamiselle (ja lapset saavat nauttia isovanhempiensa seurasta). Äitiyden myötä oppii todella arvostamaan sitä, kun saa tehdä rauhassa töitä! Minulle iltakirjoittaminen on tärkeää, mutta siihen ei kotona tietenkään ole mahdollisuutta. Kirjoitin seuraavaan Kirjailija-lehden numeroon äitiyden ja kirjoittamisen yhdistämisestä. Kirjailijalle yksinäisyys on tärkeää, varsinkin jos tekee romaania. Minulle romaani on oikeastaan toinen, rinnakkainen maailma, jonne siirtyminen arjen keskellä ei aina ole mutkatonta.

”Kotikatuni” on niin kaunis, että hääpari halusi tulla ikuistetuksi siellä.

Räntäsade ropisee peltikattoon ullakkohuoneessa ja kuuntelen ihanaa Lalehia.

Laatikossa

Katja Lindroos, Riikka Kantinkoski, Niclas Warius: MOMO – koti elementissään (Siltala, 2013)

Asun sellaisessa talossa, jossa moni ei ehkä haluaisi asua. En tiedä onko talo paikalla muurattu vai elementtirakenteinen, mutta ehtaa 60-lukua kumminkin. Ikkunan alla on vilkas liikenneväylä ja porraskäytävään tullaan suoraan kadulta. Rakennus on aika rumakin. Asunnossa on kuiten erittäin toimiva pohja ja valon määrä on maksimoitu. Nykyään kai valtaosa lapsiperheistä uneksii rintamamiestalosta lähellä luontoa, mutta tässä sitä ollaan, epämuodikkaassa kerrostalossa lähellä kaupungin keskustaa.

Unelmista huolimatta 50–80-luvun rakennuksissa asuu lukuisa muukin suomalainen. Siksi MOMO tulee oivaan saumaan. Jouduin jonottamaan teosta kirjastosta yli puoli vuotta! Kirjan nimi tulee sanoista modern and modest, uudenaikainen ja vaatimaton, mikä kuvaakin hyvin aikakauden rakennuksia. Teoksessa koteihinsa mieltyneet asukkaat kertovat tunnelmiaan ja mukana on ihania kuvia. Kirjan alkupuolella kerrotaan aikakauden asuntosuunnittelun perusteista.

Edellisen asukkaan tapettia on jätetty näkyviin valokatkaisijan muovilevyn alle – miten hauska idea!

MOMO on todella viehättävä ja erittäin suomalainen kirja. Näihin koteihin pätee kansanviisaus ”vaatimattomuus kaunistaa”. Asuntojen erikoislaatuisuus tuodaan hyvin esiin tekstin ja kuvien kautta. Ainoa mitä jäin kaipaamaan, olivat pohjapiirrokset esitellyistä asunnoista. Myös aikakauden arkkitehdit olisivat ansainneet enemmän mainintoja. Kuvissa on vangittu asuntojen henki taitavasti. Raikas ja hyväntuulinen kirja, joka opettaa meidät 60-luvun kerrostaloissa asuvat arvostamaan kotejamme!