Väriä

Viime vuosina olen kirjoittaessa ollut turhautunut erääseen seikkaan kielessämme, nimittäin värejä tarkoittaviin sanoihin. Nehän eivät oikeastaan tarkoita mitään. Sanomme punainen tarkoittaen satoja erilaisia sävyjä. Joku voi tietysti olla sitä mieltä, ihan oikeutetusti, että romaanissa ei ole mitään väliä millaisesta punaisen sävystä on kyse. Faktojen tasolla sillä ei tietysti olekaan väliä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että se miten puhumme väreistä, kertoo paljon ihmisestä. Tätini toimi koko työuransa vaatetusalalla ja käyttää väreistä hyvin raikkaita ilmaisuja.

Värisanojen suhteen törmätään heti valtaviin kulttuuritöyssyihin. Käännöskirjoissahan tapaa usein vähän hassuja värien nimityksiä, koska ne on suomennettu suoraan. Toivoisin löytäväni aiheesta jonkin suomen kielen tutkimuksen. Oma maalaisjärkinen päätelmäni on, että suomen kielessä vertaamme värejä yleensä luonnonilmiöihin: lemmikinsininen, kuusenvihreä. Englannin kielessä vertaukset liittyvät usein taiteeseen ja varsinkin keramiikkaan. Johtuisiko siirtomaavaltahistoriasta, jolloin esimerkiksi aasialainen keramiikka on ollut suosittu keräilykohde? Esimerkiksi värille Caesar green en ole keksinyt suomenkielistä vastinetta.

(Kuva: Superstock)

Tällä kertaa kyseessä lienee metalliveistos. Värien historiakin on tietysti kiehtovaa. Ensimmäinen synteettinen väri lienee ollut egyptinsininen. Toisaalta egyptiläiset käyttivät myös paljon lasulia, joka taas on eri sävy.

Jos romaanihenkilö ajattelee, että jokin on luumukiisselin väristä, hän tietysti kuuluu sukupolveen, jolle luumukiisseli on tuttu ruokalaji. Omat lapseni tuskin ovat sitä ikinä nähneetkään. 1800-lukuinen henkilöhahmo taas ei sanoisi että jokin on oreganonvihreää. Jos henkilö puhuisi Yves Kleinin sinisestä, hän olisi samoin tiettyä sukupolvea, johon tuo sävy teki vaikutuksen, ja luultavasti kiinnostunut taiteesta. Jos hän taas puhuisi kuparilasuurinsinisestä tai braunschweiginsinisestä, sanastosta voisi päätellä yhtä ja toista hänen sivistystasostaan.

Luonnosta kumpuavat värivertaukset ovat mielestäni nykyään vähän köyhiä johtuen siitä, että ihmiset eivät enää tunne kasveja kuten maaseutuyhteiskunnan aikaan. Olen vanhojen sanojen keräilijä, mutta niiden käytöllä on rajansa. Jos sanoisin kotkansiivenvihreä ei välttämättä aukeaisi, että kotkansiipi oli kansanomainen nimitys tietylle saniaiselle (oikean nimen olen tietysti unohtanut). Ja vaikka itse tuntisin kirjoittajana kasvit, niiden käyttäminen ei ole aina tarkoituksenmukaista. Jos kirjoittaisin että jokin on vihreää kuin siimapalpakko, se tuskin sanoisi lukijalle mitään.

Luontovertauksetkin ovat usein epätarkkoja, kuten kirsikanpunainen. Kirsikoitahan on melkein mustista  aivan heleisiin. Ja mustienkaan eri sävyille ei ole nimityksiä! Mustien vertauksia ovat esimerkiksi kimrööki, onyksi, agaatti ja öljymusta. Itse olenkin kovasti mieltynyt mineraalien maailmasta tuleviin vertauksiin, koska mineraaleilla on usein hauskat nimet, mutta olisiko uskottavaa, että romaanin henkilöhahmo vertailee värejä mineraalien sävyihin, jollei hän ole vuorialalla tai kivenhakkaaja? Tosin minulla on miespuolisia ystäviä, jotka ovat muuten vain kiinnostuneita kivilajeista ja niiden ominaisuuksista-

Taideliikkeessä väreistä käytetään taiteen historiasta kumpuavia nimityksiä, kuten delftin sininen. Muoti- ja kosmetiikkalalla taas luodaan villimpiä vertauksia: huulipunan sävy saattaa olla nimeltään rakkautta auringonlaskussa – sillä vihjataan, että ko sävyllä päästään tuohon tavoitteeseen! Monille kosmetiikkafirmoille värisävyjen nimet ovat osa brändin rakennusta. Lumenella käytetään seesteisiä nimiä, moni nuorille suunnattu kosmetiikkamerkki käyttää nimiä jotka viittaavat purkkaan, tikkareihin ja kuppikakkuihin.

Minulle äitini ja tätini käyttämissä värivertauksissa on koko heidän historiansa: molemmat ovat aina harrastaneet ompelua, myös heidän äitinsä ja isoäitinsä ompelivat. Jotkin vertaukset lienevät isomummon peruja 1900-luvun alusta, osa taas 1960-luvun ”Atskista”, missä äiti ja täti opiskelivat. Siksi olen sitä mieltä, että värisanasto kertoo ihmisestä paljon!

Asia erikseen on, että kaikki eivät koe värejä samalla tavalla. Kuulemma naiset erottavat tarkasti luonnolliset vihreiden ja punaisten sävyt, koska ovat ammoisina aikoina keränneet luonnosta ravintoa – siksi he kuulemma pärjäävät miehiä paremmin vaatteiden parissa! Itse olen tosi tarkka värisävyjen suhteen: esimerkiksi kuusenvihreä on minusta harhaanjohtava vertaus, koska kuusissakin on paljon eri sävyjä. Mielestäni kamera, varsinkaan kännykän, ei toista värejä oikein. Olen todella tarkka värien kanssa ja saatan värjätä kankaan vain hitusen eri sävyiseksi. Minun on miltei mahdotonta käsittää, että on ihmisiä, jotka eivät näe värejä samalla tavalla, tai eivät välitä minkä väristä mikin on.

Tietotulva

Yksi suosikkiteoksistani on Otavan iso tietosanakirja 1930-luvulta. Tietosanakirjan perusajatuksessa on jotakin viehättävää: on haluttu kootta kaikki maailman tieto tiivistettyyn muotoon. Ei tosin yksiin kansiin: Otavan tietosanakirjassa on 15 osaa! Ostin sen eräästä romukaupasta kympillä. Teos on erittäin hyvin toimitettu ja siinä on tietoa laidasta laitaan. Ja mitäs merkittävää 1930-luvun jälkeen olisi tapahtunut?

Jotkut tiedot ovat yllättäen muuttaneet merkitystään. Toiset ovat tietysti vanhentuneet. Silti kirjasta löytyy kaikenlaista uutta ja hauskaa. Monia tietoja ei ole netissä ollenkaan: buurisodan sankareita, suomalaisia raittiusjulkaisuja tai vanhojen hevoskärryjen nimityksiä. Netissähän tietoa on eniten englanniksi – usein olen löytänyt kotimaisen nimityksen kätevästi tietosanakirjasta.

Ajankuva on kiehtovaa. ”Faskismista” kirjoitetaan vähän kummastelevaan sävyyn. Joissakin suhteissa asenteet ovat muuttuneet paljon.

Nuoruuden vaikutteet

Valokuvien kerääminen on saanut minut miettimään inspiraatiota. Kun olin teini-ikäinen 1980-luvulla, kuvilla oli jotenkin paljon enemmän vaikutusta. Meillä Pakilassa ei näkynyt mitään erikoiskanavia. Lapsuudessani oli tasan kaksi kanavaa, siis YLE 1 + 2 ja seassa näytettiin Mainostelevision ohjelmia. Kun olin lukiossa, MTV3 aloitti omalla kanavallaan, ilmeisesti jotenkin Nokian avustuksella. Isovanhemmillani Tapiolassa sen sijaan näkyi SKY Channel! Minulla ei teininä ollut juurikaan ystäviä. Silloin se tuntui pahalta, mutta nykynäkökulmasta ymmärrän, miten arvokasta oli, että vietin teinivuodet käytännöllisesti katsoen isovanhempieni kanssa. Isovanhemmat ovat vaikuttaneet minuun paljon.

Mummin ja ukin luona televisio oli kirjastohuoneessa. Saatoin viettää siellä koko päin Sky Channelin äärellä, maalasin, kirjoitin ja luin, käytännössä sormi play-napilla siltä varalta että kanavalta olisi tullut jokin lempivideoni tai -biisini, jotka halusin tallentaa VHS-nauhalle.

Yksi suosikeistani oli ex-malli Rosie Vela. Hänen kappaleensa Magic Smile (1986) ja siihen tehty video olivat mielestäni ihania. Perheessäni tehtiin kaitafilmejä ja Rosien videossa oli samaa tunnelmaa. Nauhoitin sen VHS:lle ja katselin usein uudelleen. Totta kai omistin myös Velan LP-levyn, jonka kävin ostamassa Discuksesta linja-autoaseman kupeesta tai Tunnelin levystä – joskus saatoin jopa mennä Musiikki Fazerin liikkeeseen. Jos oli tarvetta vanhemmille levyille, menin Digeliukselle Viiskulmaan.

Englannin opiskelun tekosyyllä isoisä antoi minun ostaa Akateemisesta kirjakaupasta kortilleen Smash Hits -lehteä. Ostin myös usein New Musical Expressiä, Melody Makeria ja Just Seventeen -lehteä. Isoäidin mielestä englantilaisen ja amerikkalaisen Voguen ostaminen oli oleellista kieliopintojen kannalta. Ukin kortille sai myös ostaa kyniä ja vihkoja, kohtuullisissa rajoissa tosin. Rosie Vela oli tietysti poseerannut Voguen sivuilla.

Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin tuntuu pöhköltä ja nololta miettiä, miten paljon sen ajan pop-musiikki ja musiikkivideot vaikuttivat luovuuteeni. Siihen aikaan musiikkivideot olivat kuitenkin jotakin ihan uutta. Yksi luokkakaverini asui lukiossa omillaan ja hyppytunneilla saatoimme mennä hänen luokseen Brahenkadulle katsomaan Sky Channelia. Juontajat tuntuvat minusta edelleen kuin sukulaisilta!

Pat Sharp tuli suoraan olohuoneeseen Lontoosta, Englannista! Nykyään on tietenkin vaikea kuvitella, millainen mullistava juttu se oli. Suomalaisilta kanavilta musiikkivideoita saattoi nähdä lähinnä Levyraadissa. Kaupallinen Radio City aloitti 1985, sitä ennen oli olemassa vain Yleisradion kaksi kanavaa, joilta populaarimusiikkia tuli kaksi kertaa viikossa Rockaradiossa – jollei jokin tuikitärkeä urheilulähetys peruuttanut koko ohjelmaa. Tuolloin Yleisradiossa on jopa kiellettyjä levyjä: niissä oli joko Jumalanpilkkaa tai roiseja juttuja. Yhtäkkiä Pat Sharp ilmestyi olkkareihin (joissa oli kaapeli-tv) ja pläjäytti eteemme sekä pop-musiikin että ihkauuden jutun, musiikkivideot.

Tuohon aikaan – 1980-luvun puolivälissä – musavideot käyttivät paljon visuaalisia keinoja, joita oli hyödynnetty vain videostaiteessa, joka sekin oli tietysti taidemaailmassa uusi ja ihmeellinen juttu. Videot ylipäätään olivat jotain vallan merkillistä. Kun olin ala-asteella, videonauhuri maksoi lähes 5000 MK eli 1000 euroa. Koulussani järjestettiin jätepaperikeräys, jotta saisimme videonauhurin. Lähes jokainen perhe asuinalueellamme laittoi tienpieleen narulla sidotun niput sanomalehtipaperia tietttynä tärkeänä päivänä. Koululaiset keräsivät niput talteen ja veivät koulun varastoon, mistä jätepaperiauto haki ne – kunnes arvokas VHS-nauhuri oli meidän!

Sky Channel, New Musical Express ja Smash Hits (joita myytiin Akateemisessa Kirjakaupassa) olivat minulle aivan ihmeellinen tajunnan räjäyttävä juttu. Yhtäkkiä näin suoraan telkkarista, millaista musiikkia Englannissa ja Amerikassa tehtiin. Tuolloin musiikkivideot sekoittivat paljon videotaiteen innovaatiota sekä vaikutteita mainosmaailmasta ja kotielokuvista. Musiikki ja musiikkivideot yhdessä kutkuttivat mielikuvitusta ja vaikuttivat kirjoittamiseeni.

(Kuvakaappaukset Rosie Velan videosta Magic Smile)