Helsinkikuvia ja muotia

Kaupunginkirjaston kirjavarasto on ihmeellinen. Sieltä saa lainata kotiin asti vaikka mitä. Viime aikoina olen lainannut vanhoja Helsinki-valokuvakirjoja. Markus Leppohan nousi otsikoihin, kun kävi ilmi, että Maija Louekari oli piirtänyt mallista/läpi Lepon Esplanadia esittävän valokuvan Marimekon Hetkiä-kankaaseen. Juridisestihan valokuvan pohjalta tehty piirros on itsenäinen teos, mutta eettiseltä kannalta välttämättä ei. Kopiointikohu osoitti, miten yliolkaisesti valokuvan tekijänoikeuksiin edelleen suhtaudutaan. Vaikka kyseessä ei olisi ollut tekijänoikeusrikos, ideavarkaus se kyllä oli.

Yllä Lepon toinen kuva samasta kirjasta (Helsinki And Her People, 1966). Kuvaharrastukseni myötä olen alkanut miettiä, millaista oli olla muoti-, mainos- tai dokumentaatiokuvaaja entisajan Suomessa. Nykyään elämme kuvavyöryn keskellä, mutta tuolloin esimerkiksi suomalainen muotikuvaus piti luoda kutakuinkin tyhjästä, eikä ulkomaisia kuviakaan nähnyt kaikkialla.

Suomessa on ollut paljon hienoja valokuvaajia, joiden otoksia ei oikein näe missään. Onneksi Claire Ahon kuvista ilmestyi vastikää kaksi kirjaa. Toivoisin, että joku kokoaisi kirjan myös Max Petreliuksen kuvista. Petreliusta sanottiin ”Suomen David Baileyksi”, hän kuvasi paljon kotimaista designia, esimerkiksi Vuokko Nurmesniemen ja Artekin tuotantoa. Olen varma, että nykyajan retrobuumissa teos, jossa olisi Petreliuksen muoti- ja design-kuvia, myisi hyvin. Aiemman postauksen anorakkikuva on hänen ottamansa.

Historian lumoissa

Kirjoitan paraikaa historiallista romaania. Olen toki käynyt arkistoissakin ja lukenut sanomalehtiä mikrofilmiltä (kamalaa pääkipua aiheuttavaa puuhaa), mutta internetistä on kyllä ollut todella paljon apua. Jokin aika sitten liityin Pinterest-palveluun ja siellä on mennyt tunti jos toinenkin.

Vintage-muodin ihailijana viehätyn tietysti vanhoista muotikuvista, mutta hienointa ovat kuitenkin tavallisten ihmisten omat kuvat. Niissä menneiden aikojen tunnelmat tulevat hyvin esiin, näkyy tavallisten kotien yksityiskohtia – sekä käy ilmi, miten kaukana arjen pukeutuminen oli muotikuvista! Olen aina rakastanut tuntemattomien ihmisten kotikuvia. Niissä on jotain tarinallista, on hauska miettiä, millaisia ihmiset olivat ja minä oli heidän suhteensa toisiinsa. Jos perhekuvassa seistään metrin päässä muista, välit eivät ehkä olleet kovin lämpimät.

Opiskeluaikoinani kävin usein Kruununhaassa sijaitsevassa antiikkiliikkeessä nimeltä Kaksi vanhaa neitiä. Nimen mukaisesti sitä piti kaksi naista, jotka minun silmissäni olivat vähintään satavuotiaita. Ostin heiltä usein vanhoja valokuvia. Kuvat, joissa oli lapsia tai eläimiä, maksoivat enemmän. Antaessaan rahasta takaisin mummot antoivat myös ihanan kortin, jossa oli äitelän värinen uskonnollinen kuva sekä raamatunlause.

Pinterestin kuvista on ollut minulle paljon iloa ja hyötyä. Pinterest on oikea jakamisen paikka, siellä valtaosa ihmisistä ei promoa itseään tai uraansa, vaan haluaa yksinkertaisesti jakaa sellaista, mikä on heistä hauskaa ja kiinnostavaa. Päätin tehdä vastapalveluksen ja alkaa jakaa omia löytöjäni. Suomi-vintagea on Pinterestissä aika vähän, tai itseasiassa sitä tuntuu olevan rajoitetusti netissä ylipäätään. Siksi perustin ”ilmoitustaulun”, johon kerään aihepiiriin liittyviä kuvia. Mitä vain Suomen menneisyyteen liittyvää, joka sattuu kiinnostamaan minua. Kuviin pääsee tästä.

Perustin myös ”ilmoitustaulun”, johon skannaan löytämiäni hylättyjä kuvia. Sinne pääsee tästä.

Verta ja kauhua

Robin Wasserman: The Book of Blood and Shadow (Atom Books, 2012)
Madeleine Roux: Asylum (Harper Collins, 2013)
Abigail Gibbs: The Dark Heroine – Dinner With a Vampire (Harper Collins, 2012)
Tavoitteenani on tutustua YA-genreen sekä eritoten supernatural romance -lajiin. Ongelma on se, että kirjoja julkaistaan maailmalla älyttömästi, mutta niitä ei tee mieli ostella summamutikassa. Wassermanin ja Gibbsin kirjat löytyvät kaupunginkirjastosta, Rouxin romaanin ostin, koska aihepiiri, hylätty mielisairaala, kiinnosti. Rouxin aiempia teoksia löytyy kirjastosta, ehkä uutuus ei ole vielä ehtinyt valikoimiin.
The Book of Blood and Shadow on näistä kolmesta teoksesta kunnianhimoisin. Se kertoo lahjakkaasta Norasta, jonka rakas veli on kuollut onnettomuudessa. Vanhemmat eivät pääse surutyössään eteenpäin ja Noran pakopaikka on yksityiskoulu, jonne hän on päässyt stipendillä, koska osaa erinomaisesti latinaa. Kaverin ehdotuksesta Nora pestautuu höperön professorin tutkimusryhmään. Professori on varma, että juuri hän voi murtaa vanhan käsikirjoituksen salaisuuden. Apuna ovat 1500-luvulla eläneen tytön kirjeet, jotka Noran pitää kääntää.
Pian käy ilmi, ettei professori olekaan ihan hakoteillä: joku muukin on kiinnostunut käsikirjoituksesta. Noran bestis Chris murhataan raa’asti. Nora ja Chrisin tyttöystävä Adriane päätyvät sattumien kautta Prahaan, mistä he uskovat löytävänsä taianomaisen laitteen, josta käsikirjoituksessa puhutaan. Heidän seuraansa liittyy poika nimenltä Eli. Kolmikon kannoilla on koko ajan pelottavia, kaapuihin pukeutuneita pahiksia, jotka ovat samalla asialla.
Noin kolme neljäsosaa romaanista luin innolla. Mielestäni on hauskaa, että nuortenkirjassa on vaihteeksi älyllistä haastetta. Kirjassa on paljon historiaa ja latinaa, menneisyyden mysteereitä ja surullisia ihmiskohtaloita. Nora eläytyy 1500-luvun tytön elämään ja samalla lukijakin oppii siitä.
Siinä vaiheessa kun nuoret päätyvät Prahaan, kerronta alkaa mennä hakoteille. Se on sääli, sillä Prahan historiaa valotetaan käsinkosketeltavasti. (En ole koskaan uneksinut matkasta Prahaan, mutta tämän kirjan myötä kaupunki alkoi kiinnostaa.) Koko juoni kaaputyyppeineen muuttuu epäuskottavaksi, mutta vikaa on rakenteessakin. Nuoret koheltavat sinne tänne, murtautuvat kirkkoihin, kryptoihin ja arkistoihin – juonessa ei ole tässä vaiheessa päätä eikä häntää, ja se junnaa liian pitkään. Lukija kyllästyy, mikä on todellinen harmi, sillä kirjassa olisi ollut aineksia enempään.
Romaanissa Asylum teini-ikäinen Dan pääsee kesäkouluun lahjakkaille nuorille tarkoitettuun collegeen. Siellä hän tutustuu ihanaan Abbyyn, joka harrastaa maalaamista. Danin omin aine on historia. Koska varsinainen asuntola on remontissa, nuoret majoitetaan toiseen asuntolaan, joka toimii entisen mielisairaalan tiloissa. Rakennuksen historia kiinnostaa nuoria, mutta pian alkaa tapahtua jotain mystistä. Dan näkee todentuntuisia unia sairaalan entisestä johtajasta, ystävä Jordan alkaa käyttäytyä kummallisesti. Abby taas vakuuttuu, että hänen omaistaan on hoidettu sairaalassa.
Nuorille selviää, että sairaalassa ei ole toimittu ihan ohjesääntöjen mukaan. Samalla koulussa tapahtuu murha, joka jäljittelee sairaalassa hoidetun sarjamurhaajan tekosia. Danista tuntuu, että hänenkin päässään alkaa viirata – miksi hän ei muista kaikkea, mitä on tapahtunut?
Kovakantinen kirja on hieno esine. Sisäsivuilla on tarinaan liittyviä valokuvia, joissa onkin aika karmiva tunnelma. Siksi on sääli, että romaani ei täysin lunasta odotuksia. Se on kyllä tosi jännittävä, mutta samalla tuntuu, ettei tarinassa tapahdu tarpeeksi. Lopussa sorrutaan kauhuleffakliseisiin, jotka ovat pinnallisia. Oman kokemukseni mukaan lapsilla ja nuorilla on valtava kauhujuttujen nälkä (ei tietenkään kaikilla). 7- ja 10-vuotiaat poikani ahmivat Goosebumps-kirjoja ja haluaisivat sinnikkäästi vuokrata karmeimmat kauhuleffat. Tuon ikäisille on miltei mahdotonta löytää kauhuelokuvia. Itsekin ahmin teininä kauhua, luin esimerkiksi kaikki Stephen Kingin kirjat. Kauhugenressä olisi mahdollisuuksia käsitellä syvällisempiäkin juttuja, mutta valitettavasti useimmiten sorrutaan moneen kertaan käsiteltyihin kliseisiin. Nuorille voisi kauhun keinoin kirjoittaa monenlaisista ihmissuhteisiin liittyvistä aiheista. Parhaassa kauhussa on jotakin, joka vetoaa piilotajuntaan.
Abigail Gibbsin The Dark Heroine on vampyyriromaani, taas kerran (suom. Illallinen vampyyrin kanssa,Otava). Kuulemma Gibbs alkoi kirjoittaa teosta nettiin 15-vuotiaana, siitä tuli supersuosittu ja kustantaja halusi julkaista sen kirjana. Nettimuotoisuuden huomaa rakenteesta, sitä olisi kannattanut muokata romaanimaisemmaksi. Kirjassa paljon hyvää: nuoren kirjoittajan teksti on usein ihan eri tavoin energistä kuin aikuisen. Myös sanaisa tyyli viehättää. Luin romaania kuitenkin vain puoliväliin siitä syystä, että vampyyrien maailma ei vain jaksa kiinnostaa. Se on aina sitä samaa: laihat, kalpeat vampyyrit asuvat upeassa kartanossa ja touhottavat lähinnä verenhimostaan. Kirjoittaisipa joku joskus pulleasta vampyyristä, joka asuu kerrostalossa ja harrastaa pienoisrautateitä! Angloamerikkalainen nuortenkirjallisuus kuhisee vampyyrejä, ja ne kiehtovatkin nuoria. Ehkäpä sain yliannostuksen nuoruudessani, kun luin vampyyrikirjoja ja katsoin kaikki mahdolliset aihepiirin leffat.