Herkkä hiilipiirros
Anu Kaipainen: Utuiset neulat (WSOY, 1960)
Kotiäitikeskustelu ei ole nykyaikainen ilmiö. Vuonna 1960 Eila Pennanen ihmetteli Kodin kuvalehdessä, miten paljon kirjasyksyyn sisältyi nimenomaan kotirouvan osaa käsittelevää fiktiota. Anu Kaipaisenvarhaisteos Utuiset neulatkertoo Inkeristä, joka on päätynyt Helsingistä Pohjois-Suomeen, missä hänen miehensä toimii kunnanlääkärinä. Perheeseen kuuluu kolme alle kouluikäistä poikaa sekä Inkerin 13-vuotias sisko Marja, sillä vanhemmat ovat kuoleet. Kolmas sisar, perheetön Raija työskentelee Helsingissä pankkineitinä, mutta unelmoi klassisen laulajattaren urasta.
Taiteellinen Inkeri on kouluttautunut käsityönopettajaksi, mutta jäänyt lasten synnyttyä kotiin. Miehen vastaanotto on kodin yhteydessä, mutta vaimo tuskin näkee häntä, sillä kaikki seudun sairastapaukset ovat hänen harteillaan. Usein Martti joutuu lähtemään kesken aterian korpeen kiireellisen sairastapauksen tai onnettomuuden vuoksi. Martin työn kautta lukija pääsee kurkistamaan terveydenhuoltoon ajalla ennen terveyskeskuksia: synnyttäjä joudutaan kantamaan oven päällä metsän läpi ambulanssille. Uupuneille pienviljelijöiden vaimoille lääkärillä ei ole antaa muuta kuin rauhoittavia pillereitä.
Inkerillä on kaikki hyvin, eikä kuitenkaan ole. Hän muistelee nuoruudenrakkauttaan Raafaelia, josta piti tulla taidemaalari. Kotirouvan elämä on hiljaista ja yksinäistä. Marja halveksii isosiskon elämäntapaa. Hän aikoo hankkia ammatin. Kaupunkimatkalla Inkeri ja Martti törmäävät Inkerin opiskelutoveriin Salmeen, josta on tullut uranainen. Hänellä on menestynyt muotiateljee, muttei perhettä, eikä oikein miestäkään. Hän tapailee varattua miestä.
Romaanissa ei oikeastaan ole juonta, eikä siinä paljoa tapahdukaan. Silti Kaipainen vie lukijan tiiviillä otteella teoksensa maailmaan. Kieli on lyyristä, välillä uskomattoman kaunista ja vertaukset sekä osuvia että herkkiä. Kun Inkeri liottaa varpaitaan joessa, ne alkavat muistuttaa pehmeitä karviaismarjoja. Inkerin maailma on kuulas ja alakuloinen. Kotiäidin maailma rajoittuu taloon, puutarhaan ja käsitöihin. Kaipainen kuvaa arkea hiljaisesti ja koskettavasti. Perheen yhteinen saunareissu on täynnä ihanaa tunnelmaa ja pikkumiehen pullea vatsa on kuvattu niin visuaalisesti, että sitä tekee mieli paijata.
Utuiset neulat on täynnä naisia. Korpimökeissä uupuneet emännät synnyttävät liikaa lapsia. Inkerin maailma on tapahtumaton, mutta uusi raskaus vie lähelle kuolemaa. Marja on vielä uhmakas ja pippurinen. Salme on kuvattu Inkerin näkökulmasta kovaksi ja kalseaksi uranaiseksi. Inkeri iloitsee Raijan lahjakkuudesta, mutta kantavatko lahjat sittenkään.
Pidin romaanista todella paljon, loppupuolta luin pieninä annoksina, jottei kirja loppuisi. Tarinan alakulo ei ollut masentavaa, mutta loppua kohti olisin toivonut jonkinlaista valon pilkahdusta. Henkilöhahmot olisivat sen ansainneet.
Lue myös:
Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia

http://blogit.image.fi/sininenkirjahylly/285/

Kantoliinahihhulit ketoon

Anu Silfverberg: Äitikortti (Teos, 2013)
Kymmenen vuotta sitten (apua!), kun olin ensimmäisen vauvan kanssa kotona, vaistovanhemmuusaate riehui kiivaana. Nykyään samaa suuntausta kutsutaan nimellä kiintymysvanhemmuus. Vaistovanhemmuus ei tuntunut omalta, koska se vaikutti niin uuvuttavalta: vauvaa olisi pitänyt pitää liinassa jopa kokatessa (mitä jos keittoa roiskuu sen päälle?), vaunuja ei olisi saanut omistaa ollenkaan ja perhepeti oli pakollinen, imetyksestä nyt puhumattakaan. Siksi tartuin kiinnostuneena Anu Silfverbergin kirjaan, onhan hän jo aiemmin kritisoinut kiintymysvanhemuutta.
Äitikortti on niin mukaansatempaava, että äitiysdementikkokin jaksaa sen varmasti lukea. Silfverberg ilmaisee näkemyksensä räväkästi – nyt ei taputella äityliinejä päälaelle. Omakohtainen kerronta sekoittuu yhteiskunnalliseen analyysiin. Silfverberg on sitä mieltä, että kiintymisvanhemuus sulkee naiset kotiin. Samasta aiheesta on kirjoittanut aiemmin ranskalaisfeministi Elisabeth Badinter,jota kirjassa ei kumma kyllä mainita. Molemmat kirjoittajat ovat sitä mieltä, että pitkä imetys, kestovaippailu ja muut ”luonnonmukaisen” vanhemmuuden kulmakivet estävät naisten paluun työelämään. Ekoaktivistina Silfverberg joutuu lievän ristiriidan eteen: ekologiset valinnat ovat hyvä juttu, mutta ne sitovat äitiä liikaa lapseen. Silfverberg pelkää, että kiintymysvanhemmuutta toteuttava äiti sulkee isän ulkopuolelle. Äiti on kotona korvaamaton, joten hän ei voi mennä töihin. Isän täytyy siis hoitaa työssäkäynti ja epätasa-arvoinen asetelma on valmis.
Mihin lapset laitetaan?
Silfverberg tuntuu vastustavan ekologista vanhemmuutta eritoten siksi, että siitä tehdään nykyään keskiluokkainen harrastus, johon kuuluu ihan samanlainen suruton kuluttaminen kuin markettivanhemmilla. Puhutaan kestoilusta (=kestovaippojen käyttäminen), liinailusta (=vauvan kantaminen kantoliinassa) ja niin edelleen. Rivien välistä ja päältäkin luen saman asenteen, jonka olen aistinut kirjoittajan kolumneista: vanhemmuuden harrastaminen on epä-älyllistä ja jotenkin pöhköä. Varsinkaan koulutettu nainen ei saisi hullaantua äitiydestä niin, että alkaa höpistä kestiksistä ja kertiksistä.
Monista kirjan ajatuksista olen samaa mieltä. Totta kai on väärin, että naisen työnantaja maksaa vauvakulut, tietenkään nainen ei saisi menettää vuosikausien eläkkeitä, ammattitaitoaan, eikä syrjäytyä työelämästä kokonaan. Kirjan puute on, että siinä ei esitetä oikein minkäänlaisia, edes utopistisia, ratkaisuja asiaan. Silfverberg ei huomioi sitä, että 1980-luvulta lähtien tietous pienen lapsen psykologiasta on lisääntynyt ratkaisevasti. Itse asiassa hän ei kajoa vauvan tai taaperon psyykeen lainkaan. Ei tarvita tutkimuksia osoittamaan, että päiväkoti ei ole oikea paikka vuosikkaalle. Riittää että viettää vähän aikaa pienten puolella päiväkodin arjessa. Opettajat ovat ihania, he ovat ammattilaisia ja välittävät lapsista, mutta heitä on kerta kaikkiaan liian vähän. Kun yksi aikuinen pukee viittä taaperoa/vauvaa, yksi lohduttaa Liisaa joka löi päänsä, ei enää riitä lohduttajaa Kallelle, joka on pudonnut tuolilta. Kaikkein pienimpien tarpeet ilossa, surussa, ruuan tai levon suhteen pitäisi kohdata heti, ei sitten kun jono on saatu hoidettua.
Silfverberg kritisoi kirjassaan sitä, että mitä vanhemmuuteen ja lastenhoitoon tulee, kokemuspohjainen ”tieto” on korvannut asiantuntijatiedon. Tästäkin on helppo olla samaa mieltä. Missä tahansa jutellaan päivähoidosta tai äitien työhönpaluusta, joku on aina kailottamassa, että ”meidän Maija aloitti yhdeksänkuisena päiväkodissa ja tosi hyvin meni”, toinen huutaa että ”minä en tehnyt lapsia laittaakseni heidät laitokseen säilöön” ja sitten ollaankin jo niin tuohtuneita, etteivät tutkimustiedot kiinnosta ketään. Välillä koko keskustelu menee täydeksi höpönlöpöksi, kuten Matti Apusen päivähoitokommentit ja niiden nostattama älämölö osoittavat. Poterot on kaivettu tosi syvälle.
Ikuisuusimettäjät
Äitikortti nostaa esiin myös arkitason epätasa-arvon. Edelleen oletetaan, että vastuu pikkulapsen hoidosta on äidillä. Jos isä vaihtaa vaippoja, häntä kiitellään sankariksi. Neuvolassa isään suhtaudutaan kuin kummajaiseen. Meillä ihannoidaan edelleen 1950-luvun kotiäitikulttuuria, tai ehkä jonkinlaista utopistista mielikuvaa siitä, millaista se olisi voinut olla. Kiintymysvanhemmuus tukee kotiäitiyttä. Jos imettää lasta nelivuotiaaksi, pakkohan sitä on olla kotosalla. Kirjaa lukiessa tuntuu tosin välillä kuin kirjoittajalla olisi liiankin ruusuinen käsitys nykyisistä. He haluaisivat hoitaa vauvojaan, mutta kiintymysäidit ja neuvolantädit vesittävät yritykset. Oikeassa elämässä moni äiti joutuu sen valinnan eteen, että joko hän jää kotiin tai lapsi menee kymmenkuisena päiväkotiin, sillä isä ilmoittaa, että hän ei ainakaan jää kotiin hoitamaan vauvaa.
Usein kotiäidit vaativat itselleen arvostusta sanomalla, että lasten ja kodin hoitaminen on työtä. Silfverberg huomauttaa, aivan oikein, että ei se ole, se on omien lasten ja oman kodin hoitamista. Muistan, miten usein minulle kotiäitivuosina sanottiin: ”Mieti, mitä kotona oppimiasi erityistaitoja voit laittaa ansioluetteloon.” Osaan puhaltaa jättisaippuakuplia ja tehdä pissavaipasta todella pienen, tiiviin paketin – mutta en kyllä mainitsisi näitä saavutuksia ansioluettelossa.
Olin kotiäitinä viisi vuotta. Hoivaviettini on voimakas ja ymmärrän hyvin naisia, jotka olisivat mielellään loppuelämän lasten kanssa kotona. Toisaalta kotiäitielämä ei ollut kaikilta osin tyydyttävää, joten ymmärrän myös naisia, jotka haluavat työhön. Sitä en ymmärrä, että kotiäidin pitäisi tuntea syyllisyyttä tasa-arvon romuttamisesta. Tasa-arvoa edistävien toimenpiteiden pitäisi lähteä liikkeelle jostain muualta kuin keittiöstä. Ja tarjolla pitäisi hoitopaikkoja, joihin pikkuisenkin voi jättää hyvillä mielin, jos siihen on tarvetta.
Anu Silfverberg on älykäs kirjoittaja, jolla on taito pureutua teemoihin, jotka häntä kiinnostavat. Siksi olisin toivonut, että hän olisi käsitellyt Äitikortissa myös sitä, miksi lapsuus ja vauvat aiheuttavat nykyään niin hirveästi tunteita, mekkalaa ja mielipiteitä. Miksi meillä on pakkomielle vauvojen hyvinvoinnista, kun he – ikäviä poikkeustapauksia lukuunottamatta – voivat ennen näkemättömän hyvin jopa 50–60 -lukuihin verrattuna. Ymmärrys vauvan psykologiasta ja terveydestä, lääketiede, hygienia, elintaso ja asumisolot on parantuneet huikeasti. Syyksi ei voi riittää, että äitien koulutustaso on kohonnut ja lapsia hankitaan vanhempana. Kyllä lapsettomat ja isovanhempien ikäluokka pitävät yhtälailla mekkalaa lapsista, samaten kouluttamattomat äidit, ainakin nettikeskustelujen perusteella. Onko lapsi jokin vihonviimeinen viattomuuden ruumiillistuma, jota mikään ei saa uhata?
Lue myös:
Heleen van Royen: Onnellinen kotirouva
Elizabeth Badinter:Le Conflict – La femme et la mère (The Conflict: How Modern Motherhood Undermines the Status of Women

http://blogit.image.fi/sininenkirjahylly/286/