Onnenpotkua odotellessa

Ihastuin Esther Freudinesikoisromaaniin Hideous Kinky heti, kun se ilmestyi vuonna 1992. Romaani kertoo erikoisista lapsuudenkokemuksista pikkutytön näkökulmasta: kun hippiäiti lähtee Marokkoon etsimään itseään, hän pakkaa mukaan kaksi tytärtään. Ajan hengen mukaisesti äiti pitää lapsiaan liiankin kypsinä ja ymmärtäväisinä, mutta häntä ei silti kuvata pahiksena.
Freudin tuotannosta pidän eniten kirjoista, joissa on lapsinäkökulma. The Wild (2000) on Hideous Kinkyn lisäksi yksi lempiromaanejani. Siinäkin lapset, tyttö ja poika, joutuvat alistumaan aikuisten itsensä etsimiselle, kun lasten äiti muuttaa uuden miehensä luo maaseudulle ja ottaa lapset mukaansa. Isä on etäinen taiteilija, isäpuoli luontohippi. Näissä molemmissa romaaneissa välittyy hienovaraisesti 60–70 -lukujen radikaali suhtautuminen lapsiin ja sen vaikutus lapsen psyykeen. Aikuiset arvostavat lapsen ymmärryskykyä ja älykkyyttä, mutta oikeuttavat sen avulla omat pöljäilynsä. Koska lapset ovat älykkäitä, heidät voi hyvin raahata hippiretkelle Pohjois-Afrikkaan tai kaoottiseen uusperheeseen maaseudulle, eikä aikuisten välisiä suhteita tarvitse salata. The Wild kuvaa hyvin tekopyhyyttä, joka on usein ominaista maailmanparantajille: isäpuoli haluaa elää ihanteidensa mukaan, muttei kohtele läheisiään yhtä suurella suojelunhalulla kuin luontoa.
Freudin viimeisin romaani Lucky Break(2011) kuvaa nuoria näyttelijöitä, jotka yrittävät päästä pinnalle Lontoon kovassa kilpailussa, jotkut jopa Hollywoodissa. (Freud oli itsekin alunperin näyttelijä.) Freud osoittaa lahjakkuutensa kertojana: vaikka henkilöhahmot ovat itsekeskeisiä ja narsistisia, lukija välittää heistä. Romaani kattaa 14 vuotta henkilöhahmojen elämästä. Keskushahmona on surkuhupaisa ja hyväsydäminen Nell, jolta tuntuu menevän kaikki mönkään. Nell on ehkä vähän liiankin rassukka, olisin toivonut, että hän olisi onnistunut edes jollakin elämänalueella. Nellin rakkauselämässä olisi esimerkiksi voinut mennä hyvin, vaikka ammatillisesti hän räpiköi epäonnistumisesta toiseen.
Lucky Break on mukaansatempaava romaani. Kirjailija asettautuu hienosti eri henkilöiden näkökulmaan. Romaani käsittelee älykkäästi aihetta, josta harvoin puhutaan, ammatillista kateutta ja kilpailua ystävien välillä. Romaani avasi silmät sille, miten stressaavaa freelance-näyttelijän ammatillisen elämän täytyy olla, kun yksi koeluenta voi tuhota kaikki toiveet. Toisaalta menestys saattaa tulla pienten sattumien ansiosta – siihenhän viittaa kirjan nimikin.
Freud on taitava luomaan henkilöhahmoja ja kuvaamaan heidän psyykeään. Romaanin kolme keskeishahmoa ovat periaatteessa aika rasittavia, mutta lukija tuntee myötätuntoa heitä kohtaan. Freud ei koskaan selitä liikaa, vaan ihmisten väliset jännitteet kuvataan pienillä vedoilla ja vihjeillä. Pidän paljon myös Freudin huumorista, joka on eräänlaista lämmintä satiiria. Leffakäsikirjoitusten tekijöille annetaan usein neuvoksi, että jokaista henkilöhahmoaan täytyy rakastaa. Freudin proosasta huokuu, että hän rakastaa henkilöitään ja tuntee heitä kohtaan suurta lämpöä – ja silti hän pystyy katsomaan heitä välimatkan takaa ja kuvaamaan heidän epämiellyttäviä piirteitään ja hassuuksiaan.
On todella sääli, ettei Esther Freudilta ole suomennettu yhtäkään kirjaa, sillä hän on kirjoittanut hienoja, koskettavia romaaneja.

Jätepaperin matka maailman ympäri

Fred Pearce: Confessions of an Eco Sinner – Travels to Find Where My Stuff Comes From (Eden Project Books, 2008)

Kierrätys on hieno asia – vai onko? Toimittaja Fred Pearce halusi selvittää, mitä kierrätettävälle jätteelle oikeastaan tapahtuu. Entä mistä kulutushyödykkeemme ovat peräisin? Pearce matkusti Afrikan ja Aasian maihin ottamaan asioista selvää.
Kuluttamiseen liittyvät ekologiset ja eettiset kysymykset ovat musertavan ahdistavia. Uskon, että kapinamielikin johtuu enimmäkseen tästä. Kun asiat ovat liian suuria käsiteltäviksi, on helpompi ottaa vastarannan kiisken asenne: ilmastonmuutos on propagandaa, kemikaalien on pakko olla turvallisia, koska niitä kerran käytetään, ainakin hikipajatyöläisillä on jonkinlainen työ – ja niin edelleen. Toisaalta ekoihmiset suhtautuvat välillä liiankin kiihkeästi ja naiivisti esimerkiksi kierrätykseen.
Nykymaailman kulutus- ja saatutuskaruselli ahdistaa Pearcea, mutta hän kyseenalaistaa esimerkiksi kierrätyksen merkityksen. Kierrätys ei ole automaattisesti hyvä juttu. Hän seuraa kirjassaan jätepaperikontin matkaa Britanniasta pitkin poikin maailmaa (se huutokaupataan aina seuraavalle innokkaalle ostajalle) Aasiaan. Vielä surkeampi on elektroniikkajätteen kohtalo. Tietokoneet päätyvät Intiaan, missä ne hajotetaan myrkyistä välittämättä, usein lapsityöläisten toimesta. 10–12 -vuotiaat lapset hämmentävät happosammioita, joissa erotetaan arvokkaat metallihiput muovista. Työturvallisuudesta ei ole tietoakaan, lapsilla ei ole edes hengityssuojaimia. Länsimainen elektroniikkajäte toki kierrätetään, mutta siinä ohessa se saastuttaa isoja alueita Intiassa ja luultavasti sairastuttaa työntekijät ennen pitkää. Toisaalta myrkkyjen päätyminen kaatopaikallekaan ei ole hyvä asia.
Australiassa alumiinitölkkien kierrätystehdas on vienyt alkuperäisasukkailta maat ja saastuttanut koko seudun. Juomatölkkejä rahdataan jättitehtaalle Euroopasta ja Yhdysvalloista. Britanniassa tosin valtaosaa tölkeistä ei edes kierrätetä. Häkellyttävä määrä viskotaan suoraan luontoon.
Joku voisi kysyä, miksi kiduttaa itseään lukemalla tällaisia kirjoja, kun ei millekään voi mitään. Pearce kuitenkin esittelee myös myönteisiä asioita, kuten hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka kunnostavat kännyköitä ja tietokoneita afrikkalaisten käyttöön, esimerkiksi kouluihin. Kirja saa myös ajattelemaan omia kulutustottumuksia. Lucy Sieglen kirja, jonka esittelin aiemmin, sai miettimään vaatteiden ostamista uudesta näkökulmasta. Percen kirja osoittaa selkeästi, että kierrätys ei ole pelkästään hyvä asia, eikä sillä pitäisi ostaa itselleen hyvää omatuntoa. Paras vaihtoehto on hankkia niin vähän roinaa kuin mahdollista.
Varsinkin suhteemme teknologiaan vaikuttaa kirjan kierrätystarinoiden valossa järjettömältä. Pearce kirjoittaa osuvasti, että kun tietokoneesta jättää aika, houkuttelevin vaihtoehto on viedä se vinttiin ja unohtaa koko vempele. Totta: minullakin on kaapissa kaksi toimimatonta läppäriä, koska en vain keksi, mitä niille tekisi. Varsinkin kannettavien tietokoneiden elinkaari tuntuu järjettömän lyhyeltä. Koska en ole kovin tarkka siitä, että käytän viimeisintä teknologiaa, olen sinnitellyt Applen kannettavan kanssa 6–7 vuotta. Todellakin sinnitellyt: koneesta hajosi nopeasti akku, sen jälkeen cd-soitin ja sitten dvd-soitin. Myös virtajohto hajosi samaan tapaan kuin aiemmissa koneissa: muuntajan ja johdon liitoskohta on niin hento, että kun laitetta siirrellään, johto murtuu liitoskohdasta. Tyhmänä ostin uuden johdon Apple-liikkeestä, enkä Ebaysta. Se maksoi satasen!
Kun luin elektroniikkaa kierrättävistä lapsista, päätin sinnitellä koneeni kanssa vielä jonkin aikaa.

Sähkökirjaärsytys

Aloin lukea Gillian Flynnin aiempaa teosta Sharp Objects, joka alkoikin lupaavasti. Siis alkoi – luin kirjaa e-muodossa iPadilta, joka päätti hajota kesken kaiken. Ostin iPad 1:n tasan vuosi ja neljä kuukautta sitten nimenomaan lukulaitteeksi. Pidän enemmän perinteisistä kirjoista, mutten vastusta e-kirjoja. Lehtien lukulaitteeksi iPad on todella hyvä, sillä esimerkiksi amerikkalaisten lehtien hinnat ovat melkein puolet siitä, mitä kaupassa. Ennen yllättävää hajoamista ainoa ärsyttävä asia oli laitteen muisti: siihen mahtuu liian vähän aineistoa, eikä lisämuistia ole saatavilla.

Laitteesta hajosi ensin ns. home-nappula, se yläreunan pyörylä, jonka käyttöön koko laite nojaa. Kohdasta ”avustettu käyttö” tai jotain sinne päin saa näytölle korvaavan nappulan, jonka käyttäminen on vähän työlästä, mutta kojetta ei sentään tarvinnut heittää roskiin. Heti sen jälkeen iPadin lataus lakkasi toimimasta. USB:n kautta latausta tuli 12 tunnissa vain 1 % lisää. (Jos joltain muultakin on jäänyt asia huomaamatta niin: iPadin, iPodin ja iPhonen latauslaitteet näyttävät identtisiltä, mutta toimivat eri tehokkuudella, eli kukin laite pitäisi ladata omalla laturillaan. IPad latautuu nopeammin verkkovirralla kuin USB:n kautta. Jos iPad 2 näyttää ”ei lataa”, se vain lataa hitaammin.)

iPadiin ei saa uutta akkua. Laitetta ei voi muutoinkaan korjata. Komponentit on kiinnitetty sisään kuumaliimalla. (You Tubessa on lukuisia ”avaa iPadisi” -opastusvideoita, jos joku haluaa kokeilla).

Tutkimusten mukaan iPadilla pitäisi lukea n 23 kirjaa, jotta sen käyttö olisi ekologista. Laitteen käyttöikä on kuitenkin 1–2 vuotta! Se on järjettömän lyhyt aika, kun ottaa huomioon laitteen hinnan. Applen laitteiden hinnassa on toki kuuluisaa ”Apple-veroa” päällä, mutta kuvittelin naiivisti, että hinta takaisin laadun. Laite on siis valmistettu niin että sitä ei voi korjata, akkua ei voi vaihtaa eikä lisämuistia voi hankkia. Olisin mielelläni ostanut tilalle uuden iPad 1:n, mutta saatavilla on tietysti vain uudempia, ja kalliimpia, malleja. (Yhdysvalloista saisi iPad 1:n alle satasella, mutta silloin takuu ei olisi voimassa.)

Päälle tulevat tietysti eettiset näkökulmat. Valtaosa tietotekniikkaelektroniikastamme valmistetaan Kiinassa, megatehtaissa, joissa työolot ovat sellaiset, että harva työntekijä kestää edes vuotta. Tehtaat käyttävät eritoten naisia, koska heille voi maksaa vähemmän palkkaa, mutta heillä on näppärämmät sormet. (Toki suomalaisia kirjojakin painetaan nykyään Kiinassa.)

Olin juuri ostanut iPadiin lehden, joka jäi lukematta. Jännittävä kirja jäi kesken. Laskin, että tällä käyttöiällä laite tuli maksamaan minulle 30 euroa kuukaudessa! Täysin järjetöntä.