Toompea

Kirjailijat voivat muiden taiteilijoiden tavoin hakea residensseihin. Residenssissä pääsee irti arkiympyröistä ja voi keskittyä täysillä omaan luovaan työhön. Perheelliselle residenssiin lähtö on vaikeaa, sillä monissa lyhyin aika on pari kuukautta. Yksinhuoltajalle kaksikin viikkoa on hankala, kun ei kotona ole toista aikuista pitämässä pikkuisista huolta.

Vanhempieni ansiosta pääsen silloin tällöin kirjoituslomalle Tallinnaan. Taas on edessä neljä päivää, jotka voin omistaa kirjoittamiselle (ja lapset saavat nauttia isovanhempiensa seurasta). Äitiyden myötä oppii todella arvostamaan sitä, kun saa tehdä rauhassa töitä! Minulle iltakirjoittaminen on tärkeää, mutta siihen ei kotona tietenkään ole mahdollisuutta. Kirjoitin seuraavaan Kirjailija-lehden numeroon äitiyden ja kirjoittamisen yhdistämisestä. Kirjailijalle yksinäisyys on tärkeää, varsinkin jos tekee romaania. Minulle romaani on oikeastaan toinen, rinnakkainen maailma, jonne siirtyminen arjen keskellä ei aina ole mutkatonta.

”Kotikatuni” on niin kaunis, että hääpari halusi tulla ikuistetuksi siellä.

Räntäsade ropisee peltikattoon ullakkohuoneessa ja kuuntelen ihanaa Lalehia.

Laatikossa

Katja Lindroos, Riikka Kantinkoski, Niclas Warius: MOMO – koti elementissään (Siltala, 2013)

Asun sellaisessa talossa, jossa moni ei ehkä haluaisi asua. En tiedä onko talo paikalla muurattu vai elementtirakenteinen, mutta ehtaa 60-lukua kumminkin. Ikkunan alla on vilkas liikenneväylä ja porraskäytävään tullaan suoraan kadulta. Rakennus on aika rumakin. Asunnossa on kuiten erittäin toimiva pohja ja valon määrä on maksimoitu. Nykyään kai valtaosa lapsiperheistä uneksii rintamamiestalosta lähellä luontoa, mutta tässä sitä ollaan, epämuodikkaassa kerrostalossa lähellä kaupungin keskustaa.

Unelmista huolimatta 50–80-luvun rakennuksissa asuu lukuisa muukin suomalainen. Siksi MOMO tulee oivaan saumaan. Jouduin jonottamaan teosta kirjastosta yli puoli vuotta! Kirjan nimi tulee sanoista modern and modest, uudenaikainen ja vaatimaton, mikä kuvaakin hyvin aikakauden rakennuksia. Teoksessa koteihinsa mieltyneet asukkaat kertovat tunnelmiaan ja mukana on ihania kuvia. Kirjan alkupuolella kerrotaan aikakauden asuntosuunnittelun perusteista.

Edellisen asukkaan tapettia on jätetty näkyviin valokatkaisijan muovilevyn alle – miten hauska idea!

MOMO on todella viehättävä ja erittäin suomalainen kirja. Näihin koteihin pätee kansanviisaus ”vaatimattomuus kaunistaa”. Asuntojen erikoislaatuisuus tuodaan hyvin esiin tekstin ja kuvien kautta. Ainoa mitä jäin kaipaamaan, olivat pohjapiirrokset esitellyistä asunnoista. Myös aikakauden arkkitehdit olisivat ansainneet enemmän mainintoja. Kuvissa on vangittu asuntojen henki taitavasti. Raikas ja hyväntuulinen kirja, joka opettaa meidät 60-luvun kerrostaloissa asuvat arvostamaan kotejamme!

Pusuja ja pitkiä ripsiä

Rian Hughes: Lifestyle Illustrations of the 60s (Fiell, 2010)

Olin hulluna 1960-lukuun jo teininä. Lapsuudenkodin vintissä oli rekkalastillinen ajan aikakauslehtiä. Aikakauslehtien jatkokertomusten kuvituksina käytettiin usein mainospiirtäjien tekemiä sangen sakariinisia piirroksia ja maalauksia. Ne ovat minusta hauskoja edelleen, niissä on niin ihanaa 60-luvun glamouria sekä kitsch-tunnelmaa. Loikkasin riemusta kattoon, kun huomasin, että kuvituksia on koottu yksiin kansiin. Teoksessa on lähes 600 sivua.

(Lynn Buckham, 1964)

Suomalaiset naistenlehdet ostivat jatkokertomukset paketteina, joihin kuului myös kuvitus. Kuvitusten liioittelussa ja siirappisessa glamour-tyylissä on jotain ihanaa. Toisaalta kyse on käyttögrafiikasta, joka jo välillä oli painumassa unholaan. Siksi on hauskaa, että tällainen teos on julkaistu.

(George Porter, 1963)

Mad Men -sarjan kuutoskauden kunniaksi tv-yhtiö teetti 60-luvun mainospiirrosten tyylisen julisteen aikakauden kuvittajalla. Sarjan luoja Matthew Weiner etsi käsiinsä kuvittajan, joka oli piirtänyt kuvituksia Weinerin suosikkimainoksiin 60-luvulla. 75-vuotias britti Brian Sanders loi sarjalle mielestäni aivan ihanan julisteen.

Teininä yritin jäljitellä kuvitusten tyyliä. Ostin puolimattaa maitospahvia, johon maalasin peiteväreillä. Lopputulos olikin samantapainen. Nykyään tekniikoihin voi onneksi tutustua You Tubessa.

(Lynn Buckham, 1964)

Suomessakin harrastettiin samaa tyyliä. Rauni Palosen kuvituksen olen ottanut talteen muistaakseni 60-luvun Apu-lehdestä.

Ainakin suomalaisissa lehdissä kuvitukset julkaistiin yleensä nimettömänä. Siksi on hienoa, että tekijät saavat vihdoin työlleen ihailua.