Kohti koulua

Näyttökuva 2017-08-08 kello 14.21.52

Tänään on viimeinen päivä mökillä, takana vaivaiset yhdeksän viikkoa. Kesämme kuluu aina suunnilleen samalla tavalla: kesän alussa on hirveästi suunnitelmia retkistä ja puuhista, yhtäkkiä huomataan, että olemme olleet koko kesän tiiviisti omalla tontilla. Mökillä on vaan niin ihanaa! Sadekaan ei hirveästi haittaa, sillä vihreys on minulle tärkeämpää kuin auringonpaiste. On aurinkokin tietysti ihana, mutta en halua jäädä harmittelemaan, jos sataa.

Joka vuosi uneksin näillä main, että voisin muuttaa maalle. Hiljaisuus, luonto ja metsä merkitsevät todella paljon, samoin se että mökillä on enemmän tilaa. Mökki itsessään on vähän rähjä, mutta sitäkin tunnelmallisempi: 1920-luvulla rakennettu pientilan päärakennus, joka tuntuu melkein elävältä olennolta. Kasvoin omakotitalossa, enkä varmaan ikinä kunnolla sopeudu kerrostaloon, vaikka kerrostaloelämisessä on paljon hyviä puolia. Odotan jo sitä aikaa, kun lapset ovat isompia, eikä minun tarvitse palata kaupunkiin vain koulun takia. Haluaisin elää syksyn etenemisen maaseudulla.

Näyttökuva 2017-08-08 kello 14.21.41

Mökillä on aikaa keskittyä enemmän ruuanlaittoon ja leipomiseen. Vanhanajan suuri tupakeittiö on ihan mahtava ruuanlaiton kannalta, vaikka vesi pitää kantaa kaivosta. Helsingissä asumisessa on paljon hyviä puolia, mutta asuintila ei ole yksi niistä. Sapettaa se, miten paljon asumisesta joutuu maksamaan. Maalla tietysti sähkö on kalliimpaa ja lämmitys maksaa maltaita.

Kesään on kuulunut ihania aterioita, metsäretkiä, rakkaiden sukulaisten tapaamista, suomalais-saksalaiset häät, lukemista ja saunomista. Perheen Pelle Peloton on saanut rakentaa rauhassa vajassa. Ihmeellistä, että voi pörrätä yhdeksän viikkoa omalla tontilla ilman, että aika käy yhtään pitkäksi. Lapset eivät ole sanoneet kertaakaan, että haluavat kaupunkiin, päinvastoin.

Näyttökuva 2017-08-08 kello 14.24.15

Olen myös kirjoittanut paljon proosaa. Vähän kevyempi teos ilmestyy ensi keväänä.

Muistojen magneettipenaali

Joka vuosi näihin aikoihin aidosti ihmetyttää, miksi kesä kesti vain viisi minuuttia. Viikon päästä alkaa koulu. Eilen mieleeni tupsahti voimakas mielikuva lapsuuden lempipenaalista. Lukuvuoden alun ihanuuksia olivat uudet koulutarvikkeet. Äidin kanssa käytiin ostamassa uusi vaatekertakin, yleensä Kannelmäen Eka-Marketista.

Näyttökuva 2017-08-03 kello 17.10.47

Kuva Pinterestistä

Suloisimmat koulutarvikkeet tulivat Japanista, eivätkä ne olleet halpoja. Magneettipenaali oli ykkönen. Hienoimmissa oli loputtomiin lokeroita, joita järjestellä. Voi niitä raasuja, jotka joutuivat tyytymään edullisimpaan versioon, yhdeltä puolelta aukeavaan.

Näyttökuva 2017-08-03 kello 17.09.28

Toinen Beautiful Sunday -penaali. Kuva Pinterestistä.

Oma suosikkini oli kahdelta puolelta aukeava vaaleankeltainen magneettipenaali, joka oli koristettu Pieni talo preerialla -henkisin piirroksin tytöistä. Moni koulussa opittu asia on haihtunut päästä, mutta penaalin merkki ei: se oli japanilaisen Kutsuwan sarjaa Beautiful Sunday.

Näyttökuva 2017-08-04 kello 11.21.22

Kuva Pinterest

Turhaa ja merkityksellistä tavaraa

Näyttökuva 2017-07-31 kello 12.15.38

Ilana Aalto: Paikka kaikelle – Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan (Atena, 2017)

Hannu Mäkelä: Pienten esineitten hiljainen elämä (ntamo, 2016)

[Arvostelukappaleita]

Länsimaisten ihmisten suhde tavaraan on entistä mutkikkaampi. Suomessakin apua etsitään Konmarista, nettiryhmistä, ammattijärjestäjistä sekä opaskirjoista. Ammattijärjestäjä, kulttuurihistorijoitsija Ilana Aallon teos Paikka kaikelle ei ole varsinaisesti opas. Kirja pureutuu syvälle tavarasuhteeseemme ja antaa eväitä niille, jotka haluavat miettiä miksi tavara on niin tärkeää. Mukana on tosin käytännön ohjeitakin.

Kirja on jaoteltu kodin huoneiden mukaan: olohuone, keittiö ja niin edelleen. (Jaottelusta tuli mieleen Judith Flandersin kiehtova teos Inside the Victorian Home, joka kertoo 1800-luvun tyypillisestä brittikodista.) Suhdettamme tavaroihin analysoidaan historian, kulttuurin, kaupallisuuden ja psykologian kautta. Kirjassa on yhtymäkohtia omaan teokseeni Nuukaillen (Kirjapaja, 2014). Kohdallani juuri oman psykologian pohtiminen on ollut avainasemassa tavaran vähentämisessä. Facebookin Konmari-ryhmässäkin näkee, että suhde tavaraan on usein hyvin emotionaalinen. Mummon kirjomia kapioita ei voi heittää pois, koska ne tuntuvat olevan osa mummoa. Lahjaksi saatua kamalaa maljakkoa ei voi viedä kirppikselle, koska se on ollut aikoinaan lahja. Tavaroihin kytkeytyy surua, kaipausta ja syyllisyyttä.

Osittain Aallon teoksen sisältö oli minulle tuttua, mutta oivalluksiakin tuli. Aalto käsittelee fiksusti naisten kuluttamista: se nähdään pahana sekä shoppailijoiden että ulkopuolisten silmin, vaikka kuluttaminen on tärkeää kulutusyhteiskunnan pyörimiselle. Nettiryhmissä kohtaa syyllisyyttä siitäkin, ettei enää shoppaile. Eikö se ole kansantaloudelle haitaksi? Mitä jos säästyneet rahat käytetään ulkomaanmatkaan? Meneekö Suomen talous kuralle?

Kirjassa on myös naseva naisnäkökulma. Kotityöt jakautuvat edelleen epäreilusti, toisaalta karsimisestakin on tullut naisten projekti. Lapsiperheessä äiti on yleensä projektipäällikkö, joka hallitsee kodin tavaramäärää ja esimerkiksi lasten vaatevarastoja. Toisaalta miesnäkökulmaa olisi kaivannut enemmänkin. Miksi miehet hamstraavat työkaluja? Miksi rikkinäinen elektroniikka pitää säilyttää siinä toivossa, että joskus tarvitaan varaosia? Vaatteet ovat varmasti naishamstraajien heikko kohta, entä miesten?

Teosta voi suositella analyyttiselle ajattelijalle, joka haluaa karsia turhaa ja tutustua omaan kulutuskäyttäytymiseen. Käytännön neuvoja löytyy enemmän varsinaisista oppaista, kuten Marie Kondon kirjoista.

Hannu Mäkelän Pienten esineitten hiljainen elämä on kokoelma lyhyitä kirjoituksia kirjailijan kodista löytyvistä esineistä. Nyt ei käsitellä Tupperware-kulhoja tai parittomia sukkia, vaan ainutlaatuisia käsintehtyjä esineitä ja antiikkia. Esineistä on valokuvat kirjan lopussa (tätä en heti tajunnut), mutta ne kuvataan tarkkaan myös teksteissä.

Kirjan pienet esineet ovat merkityksellisiä, niihin tiivistyy muistoja, tunteita ja matkakokemuksia. Jotkut esineistä liittyvät historian henkilöihin, jotkut sukulaisiin, osa kirjailijan lapsuuteen.

Mäkelän tyyli on lyyristä ja rauhallista, mutta jäin kaipaamaan vähän henkilökohtaisempaa lähestymistapaa. Teos jäi minulle etäiseksi.