Virtuaaliset heimosodat

Näyttökuva 2017-06-12 kello 13.27.01

Viime aikoina olen miettinyt, onko blogin kirjoittamisessa järkeä. Tänään sattui silmään hauska ilmaisu: ”tribal wars of social media”. Siinäpä ilmiö, joka tappaa tehokkaasti innon ilmaista mielipidettä paljon mistään. Viimeistään Saisio-kohu osoitti, että yö voidaan vääntää päiväksi ja päinvastoin. En jaksa enää ilmaista mielipiteitä mistään, koska en halua virtuaalisen heimosodan keskelle. Ja kun kirjoitan blogiini vaikkapa etelä-afrikkalaisesta nykytaiteesta, tuntuu, että ketään ei kiinnosta.

Viime aikoina olen tykästynyt lukemaan pitkiä artikkeleita. Olen lukenut kaupunginkirjaston e-lehtilainaamosta Atlantic– ja Vanity Fair -lehtien vanhoja numeroita, koska niissä on älykkäitä, perinpohjaisia artikkeleita. Vanity Fairin artikkeli William Styronin romaanista Nat Turner sai ymmärtämään kulttuurista omimista vähän paremmin. (Täällä.) Nate Parkerin näkökulma on ymmärrettävä, toisaalta tuntuu kovin surulliselta, jos Styron tosiaan masentui Nat Turner -romaanin vastaanoton takia. Vanity Fairin seuraavan numeron lukijapalstalla eräs (valkoinen) lukija kertoi, että Nat Turner oli tehnyt häneen ilmestymisaikanaan voimakkaan vaikutelman, joka tuntuu nyt jotenkin väärältä, kun kerran kyse on kulttuurisesta omimisesta.

Tänään astioita pestessä kuuntelin radio-ohjelmaa Pietari K. kävi täällä, jossa puhuttiin samasta aihepiiristä. (Täällä.)

Näyttökuva 2017-06-12 kello 13.27.10

Olin eilen talkootöissä Villa Kiven Helsinki-päivässä, joka on muuten vuotuinen perinne. Ohjelmaan kuului kiinnostava paneelikeskustelu, jossa Janne Kuusi, Venla Hiidensalo ja tutkija Lieven Ameel keskustelivat kaunokirjallisuuden Helsinki-kuvauksista. Kuusi tai Hiidensalo, en muista kumpi, sanoi, että historialliset romaanit ovat nyt suosittuja ehkä siksi, että lukijat eivät välttämättä innostu, kun romaanin aihepiiri ja maailma liippaavat liian läheltä omaa todellisuutta. Historiallisessa kehyksessä voi käsitellä nykyajan ilmiöitä niin että lukijan on helpompi ottaa ne vastaan. Osuva ajatus.

Sosiaalisen median heimosodissa uuvuttaa se, että hyvin usein samaa mieltä olevat henkilöt kinastelevat jostain pikkuseikoista, kuten poliittisesti korrekteista termeistä.

Manchesterissä rasistit ovat osoittaneet mieltään sianpäitä järsien. Possu poloiset, niiltä ei ole kysytty, haluavatko ne rasistien aseeksi.

Kurkkuja ja avokadoja

Näyttökuva 2017-06-07 kello 12.44.20

Kia Walli: Avokadopastaa (Otava, 2017)

Yksinhuoltajaäiti Sailin arki on kiireistä päiväkodin ja työn väliä ravatessa. Eksä Timppa rakentaa idylliä uuden naisen kanssa, eikä ehdi keskittyä lapsiin. Vapaa-ajallaan Saili harrastaa ahkerasti – irtoseksiä ja viininjuontia. Yrittäjänaisen yhtiökumppani Satukin on kadonnut parisuhteen rauhaan. Irstailun lomassa Sailikin toivoo löytävänsä sen oikean, mutta voiko ihana mies tosiaan piileskellä Bittisinkut-sivustolla? Samaan aikaan Sailin isä on toipumassa aivoinfarktista ja äiti on vähän hukassa.

Kia Wallin kirja nojaa lajityypiltään äiti-chick litin suuntaan, eroottisin painotuksin. Romaanin parasta antia ovatkin arkailemattomat seksikuvaukset. On virkistävää törmätä naispäähenkilöön, joka nauttii irtoseksistä ilman sen kummempaa morkkista tai masennusta. Usein naisten irtoseksi esitetään edelleen sekä fiktiossa että mediassa jonkinlaisen mielenterveyden ongelmien oireena. Sailille se on kiva, mutkaton harrastus – mutkia matkaan tulee vain miehistä, jotka eivät joko osaa ottaa kertapanoa panona, tai katoavat jälkiä jättämättä, kun ilmassa on kemiaakin. Seksikuvaukset ovat samaan aikaan riettaita ja lämpimiä. Sailin arjessa ei ole mitenkään outoa saada kurkkua pimppiin kesken ruuanlaiton.

Kia Walli on nimimerkki, takakansitekstin mukaan nimimerkin takana on ammattikirjailija, ja sen huomaa. Teos on mukaansatempaava, kerronta ja kieli erinomaista ja kokonaisuus sekä napakka että uskottava. Tapahtumapaikkana on ilmeisesti vähän pienempi suomalainen kaupunki. Sailin arki päiväkoti-ikäisten tahtonaisten kanssa on kuvattu hauskasti ja realistisesti. Monessa kohdassa nauratti, kuten silloin kun nelivuotias säikähtää perinjuurin äidin oranssia kauneusnaamiota.

Isän ja äidin elämäntilanne tuntui minusta hiukan surulliselta viihdekirjaan, vaikka sopiikin temaattisesti Sailin etsikkoajan pariksi. Isä on aina hoitanut kaiken ja pitänyt langat käsissään, kun isän auktoriteetti poistuu, äiti jää tuuliajolle, eikä osaa edes maksaa laskuja netissä.

Myös Sailin pakkomielle isoista siittimistä tuntui ikävältä. Tuntuisi pöljältä lukea romaania, jonka miespäähenkilö vaatii kumppaniltaan valtavia puskureita – miksi pikkupenisten pilkkaaminen olisi sen kummempaa kuin A-kupin nystyröille naureskelu? Romaanin puolivälin tienoilla aloin toivoa, että Sailin elämän mies osoittautuisi pienemmän kalun omistajaksi ja nainen joutuisi tarkistamaan asenteitaan. Myös miesten pituus on Sailille tärkeää, ja tarinan edetessä hän alkaa uneksia rikkaasta miehestä, joka nostaisi hänen omaa elintasoaan. Tämä kaikki yhdessä antaa Sailista aika pinnallisen vaikutelman. Olisi ollut kiva, jos hänellä olisi jokin muukin harrastus kuin pippelit, vaikka akvaariokalat tai puutarhanhoito.

Olisin myös toivonut jonkinsortin konfliktia järkevän, rauhallisen Sadun ja kundikuumetta potevan Sailin välille. Sadulla ei mene kertaakaan hermo siihen, että Saililla on joka toinen päivä uusi unelmien uros, josta hän pälpättää työpaikalla.

Puutteista huolimatta Avokadopastaa on riemukas lukukokemus, mukaansatempaava ja kivasti arjen makuinen.

Kovaa menoa Turussa

Näyttökuva 2017-06-05 kello 11.22.09

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan (WSOY)

[Lahja kustantajalta]

Eerolla ja Ainolla on eloisat kaksostytöt ja omakotitalo lapsiperheiden suosimalla alueella Turussa. Eeron läheisin ystävä on opiskelukaveri Lari, joka ei ole onnistunut hankkimaan pysyvää parisuhdetta. Larin eksä Eeva on Ainon ystävä.

Eero pyörittää omaa värikuula-aseyritystä ja uneksii sotaisan seikkailupuiston perustamisesta. Aino työskentelee päihderiippuvaisten asuntolassa. Eero tuntee, että elämästä puuttuu jotain. Seksi ei suju, elämä on arkista pyörimistä työn ja keskiluokkaisen asuinalueen välillä. Eero päättää toteuttaa Ainon joskus mainitseman fantasian vaimonryöstöstä. Mutta kannattaako fantasioita toteuttaa?

Riku Korhosen uusin romaani kuvaa tämän päivän Suomea (ja Turkua). Päihderiippuvaisten asuntolassa elää syrjäytynyt Suomi, omakotitaloalueella kootaan kovalla uholla kodinturvajoukkoja. Aino on äidillinen hahmo sekä kotona että töissä, mutta Lari ja Eero eivät ole tainneet ihan kasvaa aikuisiksi. Eero lukee netistä teorioita siitä, miten tärkeää olisi toteuttaa myyttistä miehisyyttä tasa-arvopyrkimyksistä huolimatta. Fantasioissa mies saa olla saalistaja ja nainen saalis. Laru potee eksistentialista ahdistusta, joka on ajanut hänet töihin vakuutusalalle.

Korhosen romaani oli sekä sykähdyttävä että ärsyttävä lukukokemus. Sekä tarina että tyyli ovat erittäin mukaansatempaavat (kiitos vaan kirjailijalle univelasta!). Romaanin tyyli on todella runsas. Korhonen maalaa laveaa panoraamaa nykyelämästä, erittäin oivaltavasti ja kliseisiin sortumatta. Välillä hikinen vyörytys uuvutti: kirjassa on kahdeksan sivun kappaleita ja sivun mittaisia lauseita, tosin ei onneksi koko ajan. Välillä kerronta on tiukkaa toimintaa, välillä laajaa tajunnanvirtaa, välillä esseemäistä pohdintaa.

Ajoittaisesta ärsytyksestä huolimatta päällimmäiseksi tunteeksi jäi, että onpa erinomainen romaani. Nykyelämän ilmiöiden kuvaus on nasevaa, välillä meinasi tulla teetä nenästä. Huumori ei jää pinnalliseksi. Eskarin ja ekaluokan välisessä kehitysvaiheessa touhottavat pikkutytöt on kuvattu ihanasti. Muutenkin henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja moniulotteisia. Romaaniin on saatu mukaan syvällistä pohdiskelua, filosofiaa ja analyysiä, joka ei kuitenkaan ole yhtään kuivaa.

Arvostan kovasti myös Korhosen monipuolista tietämystä (jopa naistenvaatteita koskien!) ja laajaa, värikästä sanavarastoa. Emme enää usko pahaan on syvällinen ja toiminnallinen, hauska ja surullinen, ärsyttävä ja koskettava romaani.