Maailman ihanin kakku

Näyttökuva 2017-10-08 kello 12.19.29

Syntymäpäiväpostauksesta unohtui tärkein, eli kakku. Lempikakkuni on porkkanakakku ja olen kokeillut ainakin miljoona reseptiä. Tällä reseptillä syntyy todellakin maailman paras porkkanakakku. Sokerina käytän muscovadoa. Kuorrutukseen laitan philadelphia-juustoa, neitsytkookosöljyä ja korvaan osan sokerista agave-siirapilla, jota sain lahjaksi. Kookosöljy ja siirappi ovat niin juoksevia, että korvaavat voin. Taannoin tein kakun vain kahdella munalla, koska en jaksanut lähteä kauppaan yhden kananmunan takia. Hyvin onnistui munavajauksellakin.

Syntymäpäivä

Näyttökuva 2017-10-01 kello 13.38.55

Marian Keyes: Further Under the Duvet (Penguin Books, 2005)

Täytin eilen 47 vuotta. Esimurrosikäisen ja teinin emona minulle ei onneksi pääse muodostumaan mitään harhakuvia omasta nuorekkuudesta, ja muistutuksia tulee muiltakin tahoilta. Lauantaina tapasin kummitytärtä.

KT: ”Mä haluun pelata sun kanssa muistipeliä, jotta pääsen voittamaan!”

Minä: ”Mitä mitä, mähän voin olla muistipelissä tosi hyvä!”

KT: ”Yleensä vanhat ihmiset kyllä muistaa huonosti.”

KTÄ [kummityttäreni äiti]: ”Noh, onko toi kohteliasta puhetta?”

KT: ”Miten niin? Te ootte vanhoja.”

Mielessä kävi, että vielä lukiossa opettajani olivat silmissäni vanhoja, suorastaan haudan partaalla – olihan moni heistä yli nelikymppinen. Tuohon aikaan, 1980-luvulla, lukuisat ystäväni vannoivat aikovansa kuolla ennen kuin täyttäisivät 30, koska hei, mitä järkeä oli elää ikivanhaksi (vaikkapa 32-vuotiaaksi). Geriatrisista rockkonserteista ei ollut kuultukaan, puumista puhumattakaan. Nelikymppisillä naisopettajilla oli beessit vekkihameet ja kultanappiset neuletakit, miesopettajilla suorat housut terävin etuprässein ja savenharmaat pehmeät Pomarfinn-jalkineet. Tosin 1980-luvulla moni 14-vuotiaskin käytti bleisereitä hurjilla olkatoppauksilla. Voimalauseita ei ollut keksitty, mutta voimapukeutuminen oli kova sana. Tyyli tihkui Wall Streetiltä kotimaisten cityjuppien kautta teini-ikäisille.

Näyttökuva 2017-10-02 kello 8.47.56

Markku Pirin voimapukeutumista, kainalossa Leena Sarvi. Anna 24.1.1989. Pirkko Janhunen/Ari Heinonen.

Kun kirjoitin romaaniani Perillä kello kuusi, tutkin sitä ilmiötä, että useimmat aikuiset tuntevat olevansa eri-ikäisiä kuin oikeasti ovat. Moni sanoo olleensa parikymppisenä paljon vanhempi kuin nelikymppisenä. Parikymppisenä ahdistus tulevaisuudesta painoi, nelikymppisenä iso osa valinnoista on tehty. On käyty läpi kriisejä sekä sairauksia ja huomattu, että niistäkin selviää. 50- tai 60-vuotias voi tuntea olonsa paljon kepeämmäksi kuin 25-vuotias.

Psykologit sanovat, että ihminen tuntee usein olevansa siinä iässä, jolloin oma minuus on kehittynyt ja ottanut muotonsa. Monille tämä tapahtuu 20–30-vuotiaana, joidenkin kohdalla myöhemminkin. Jos on löytänyt teini-iässä elämänmittaisen intohimon, josta on ehkä kehittynyt työ, voi tuntea olevansa ikuisesti 17-vuotias.

Omissa jälkeläisissä liikuttaa elämänusko, into tulevaisuutta kohtaan ja varmuus siitä, ettei itselle mitään kamalaa tapahdu. Joskus 12-vuotiaana tykkäsin kovasti kiipeillä katoille ja ihmettelin, miksi äiti halusi kieltää kivan harrastuksen. Enhän MINÄ putoaisi, minähän olin minä! Onnettomuudet tapahtuivat muille ihmisille. Käsitys omasta kuolevaisuudesta oli hyvin hatara.

Aikaamme sanotaan ikäpakkomielteiseksi, mutta kun vertaa nykyaikaa vaikka 1980-lukuun, aikamme tuntuu ikäsallivammalta. Nuoruudessani oli paljon tarkempaa, miten tietyn ikäisten piti pukeutua, mitä harrastaa, miten käyttäytyä, miten viettää aikaansa, aiemmista vuosikymmenistä puhumattakaan. Nykyaikainen pukeutumisen vapaus on hauskaa. 1960-luvun valokuvia katsellessa kauhistuttaa, miten nuoret ihmiset ahtautuivat keski-ikäisen univormuun. Anttilan katalogeissa myytiin epänaisellisia rouvaspukuja ja vanhuksille oli tarjolla tosi ankeita vaatteita.

Näyttökuva 2017-10-02 kello 8.53.51

Nuoruudessani ei tunnettu peppuhousuja eikä esitelty tissejä. Mitä löysempää, sen parempi. Lukioaikoinani muotia olivat isin vaatteet. Jaana, 5.12.1984. Virpi Leinonen/Risto Järvinen

Henkisesti vanhenemisen kyllä huomaa. Selvä merkki on ainakin se, ettei jaksa kiihtyä kamalasti kaikesta. 19-vuotiaana minäkin olisin varmaan raivonnut, että Hugh Hefnerin elämänuraa ei saa kullata, ukkelihan tienasi omaisuutensa naisia riistämällä. Iän myötä asiat eivät tunnu enää niin yksioikoisilta. On vaikeampi olla oikeassa, eikä kaikkea tiedä, tai oikeastaan ei tiedä paljon mitään (perheen nuoriso vahvistanee tämän mielellään).

Ikääntymisessä tuntuvat välillä uuvuttavilta oudot asiat, esimerkiksi se, että on elänyt niin monta kovin erilaista aikakautta. Itseänikin hämmentää, ettei lapsuudessani ja nuoruudessani ollut kännyköitä, internetiä, kotitietokoneita eikä paljon muutakaan. Kouluun hankittiin huippukallis videonauhuri keräämällä jätepaperia pitkin Pakilaa – jätepaperi jätettiin nipuissa portinpieleen, mistä me koululaiset noudimme sen. Projekti kesti pitkään. Näköpuhelin oli tuttu vain Joe Kaufmanin kirjasta Tekniikan kultainen kirja (täällä), nykyään oma 11-vuotias soittelee minulle töihin Whatsapp-videopuheluita. (Lapsena sain äitiin yhteyden työpaikalla vain keskusneidin välityksellä.) Kun perhe huristeli Ladalla kaikki olisivat varmasti hekottaneet, jos joku olisi yrittänyt väittää, että autoissa on joskus tietokoneet, joiden avulla voi katsoa oikean reitin.

Onneksi omat lapset pitävät nuorena. Ja onneksi teini-ikäisten äidin virkavaatimuksiin kuuluu olla nolo sekä ihan pihalla.

Etanalimaa

(Tämä ei ole kaupallinen yhteistyöpostaus, vaan pelkkää omaa hölinää.)

Yritän yleensä vältellä kosmetiikan ostelua. Mielestäni valtaosa kosmetiikasta on turhaa – olen tosin hyvin onnekas sen suhteen, että ihoni on aina ollut superterve, enkä tarvitse rasvoja. Sitten tulee kausi, jolloin repsahdan. Alkusyksystä lehdissä kirjoitellaan, miten auringon kuluttamaa (minkä auringon?) ihoa pitäisi kuoria, hautoa naamioilla ja rasvata urakalla. Omat kasvot tuntuvat samaan aikaan sekä auringin rasittamilta että ”harmailta ja elottomilta”.

Olin jo aiemmin lukenut, että korealaiset kauneudenhoitotuotteet ovat jotenkin ylivertaisia. Viimeksi Ruotsin-laivalla ostin japanilaisen kangasnaamion, jossa oli etanalimaa, ja laitoin sen hytissä naamaan. Pakkohan etanaliman on olla tehokasta! Luultavasti geishat kylpevät siinä. Kangasnaamioissa on sitä paitsi jotain kunnioitusta herättävää.

Tällä viikolla havaitsin, että kehuttua japanilaista Missha-merkkiä saa tilattua kätevästi Virosta. Paketti tuli noin seuraavana päivänä, mikä oli hämmentävää, koska paketti Helsingistä Kauniaisiin saattaa viipyä matkalla kaksi viikkoa.

Näyttökuva 2017-10-01 kello 12.30.01

Kokeilin ensimmäisenä Super Aqua Mini Pore 3-Step Nose Patch -hoitopakkausta, jonka luvataan poistavan mustapäitä. Misshan tuotteissa on usein moninaisia eri vaiheita, niin tässäkin. Ensin piti laittaa lämmittävä nenähaude pariksikymmeneksi minuutiksi – se kuulemma valmistelee hoidettavaa kohtaa. Sitten varsinainen laastari ja sitten vielä jälkihoitovoide. Monivaiheinen näpertely tuntui tosi tehokkaalta. Nenälaastariin todellakin jäi sojottavia piikkejä, siis töhnää, jonka laastari oli hivuttanut huokosistani. Yöks!

Näyttökuva 2017-10-01 kello 12.34.36

Tilasin myös jalkojen kuorintanaamion. Pakkauksessa oli kaksi tossun muotoista muovipussia, joiden sisällä oli kovasti pöytäviinalle hajahtavaa nestettä. Pussit litkuineen laitetaan jalkaan ja annetaan olla puoli tuntia – kolmen viikon päästä jalkaterien kovettumat alkavat sitten itsestään kuoriutua pois, kuulemma. Henkinen vaikutus oli tymäkkä. Olen jo vakuuttunut, että jalkani ovat kolmen viikon päästä pehmeät kuin vastasyntyneellä.

Näyttökuva 2017-10-01 kello 12.37.53

Kasvojen kangasnaamiossa oli myös kolme vaihetta. Ensin laitetaan vetelää kirkasta geeliä, joka valmistaa ihoa naamiolle, sitten naamio ja lopulta jälkivoide.

Jäin kyllä vähän koukkuun korealaisiin tuotteisiin, en niinkään tulosten kuin näpertelyn takia. Kun olin lauantai-iltana puuhastellut näiden tuotteiden ja lukuisten eri vaiheiden parissa, olo oli tosi tehokas. Ainoa miinus on, että kangasnaamiossa hilluva äiti (naamiota pidetään puoli tuntia) saattaa säikäyttää muun perheen perinpohjin.

Näyttökuva 2017-10-01 kello 12.45.09

Aiemmin heräteostin luontaistuoteliikkeestä geelikäsineet, joiden luvataan kosteuttavan kädet. Geelissä on kuulemma kasviöljyjä, jotka kosteuttavat ihoa tehokkaasti. Olisi saanut jäädä ostamatta. ”Geeli” sormikkaiden sisällä tuntuu samalta kuin lasten rakastama limamömmö (slime). Aikuisissahan tuo lima yleensä aiheuttaa inhon väristykset, niin tämä kosteuttava geelikin. Geeli on jotenkin mähmäistä niin että hansikkaat on vaikea saada käsiin ja pois. Kaiken kärsimyksen jälkeen käsineet eivät edes kosteuta tehokkaasti. Tehokkaampaa olisi hieroa käsiin shea-voita ja vetää yöksi puuvillahansikkaat. En kuitenkaan halua tuottaa maailmaan turhaa jätettä, joten joudun käyttämään näitä syyllisyydentunnosta ainakin vuoden.