Marrakechissa, osa 1

Näyttökuva 2017-11-20 kello 11.30.39

Mattoja myynnissä, kissatalous.

Olen potenut aikuisena alemmuudentuntoa matkailun suhteen: välillä tuntuu, että kaikki muut ovat kiertäneet kaukaisia maailmankolkkia, kiivenneet Kilimanjarolle ja reppureissanneet Etelä-Amerikassa. En ole koskaan tuntenut kummempaa hinkua matkustaa kaukomaille, vaikka olen tosi kiinnostunut esimerkiksi Intiasta, Afrikan mantereen valtioista, kolonialismin ja lähetystyön historiasta sekä erilaisista ruokakulttuureista. Katson paljon dokumentteja, esimerkiksi kaikki mahdolliset Turkmenistanista ja Pohjois-Koreasta kertovat. Eksoottisin paikka, jossa olin ennen viimeisintä matkaani käynyt, oli Sortavala.

Tässä kuussa päädyin kuitenkin Marokkoon. Ystäväni matkatoveri perui lähtönsä, vaikka matka oli maksettu. Päähänpistosta tarjouduin lähtemään mukaan. Mielikuvani Marokosta liittyivät lähinnä ihaniin mattoihin ja tajine-ruokiin.

Matka oli tosi hieno elämys. Marokko on kiehtova monella tasolla. Tuntui, että maan toinen jalka oli menneisyydessä ja toinen modernissa ajassa. Kuningas Mohammed VI on valtaanastumisestaan 1999 saakka pyrkinyt esimerkiksi parantamaan naisten asemaa. Se näkyy katukuvassakin. Osa naisista kulki paljain päin, samanlaisissa pillifarkuissa kuin länsimaissa. Osalla oli hijab ja joillakin niqab.

Jotkut turisteista liikkuivat narutopeissa ja minihameissa, joillain nuorilla tytöillä vilkkuivat pakarat niukoista farkkushortseista. Mielestäni paikallista kulttuuria voisi kunnioittaa sen verran, että laittaa vähän peittävämmät vaatteet. Meitä kyllä huvitti ystäväni kanssa se, että monilla paikallisilla oli kamalasti vaatteita, paksut neuleet ja toppatakit! Ihmisillä saattoi olla paksu djellaba ja sen alla pitkät housut ja neule. Ehkä 25 astetta on heille talvisää.

Näyttökuva 2017-11-20 kello 11.31.14

”Aitoja” antiikkimattoja haalistumassa auringossa. Lopuksi kunnon pesu juuriharjalla ja valkaisuaineella, ja matto on saanut sopivasti ajan patinaa.

Toivon, että olisin tiennyt joitakin perusjuttuja ennen matkalle lähtöä. Tässä muutama vinkki, jos aiot matkustaa Marrakechiin:

Raha. Rahanvaihtopaikkoja on paljon, jo lentokentällä. Sen sijaan pankkiautomaatteja on todella vähän – löysimme vain yhden toimivan. Kortilla ei voi maksaa oikein missään, ainakaan medinassa eli vanhassa kaupungissa. Ilmeisesti Marokossa on liian vähän käteistä liikenteessä. Myyjillä ei ollut melkein koskaan vaihtorahaa ja sitä kipitettiin hakemaan milloin mistäkin. Kannattaa siis ottaa mukaan matkakassa käteisenä. Lisäksi kannattaa kerätä euroja ja senttejä mukaan kolikoina. Kolikoita oli tosi vähän liikenteessä ja juomarahoja olisi voinut jättää euroina. Myös esimerkiksi basaarissa voi maksaa euroilla. Dirhamien hankkiminen ei siis ole tärkeintä, vaan se, että matkassa on käteistä.

Hintataso. Tämä vähän yllätti. Hinnat olivat korkeammat kuin oletimme. Ruoka maksoi 6–8 euroa annos, mutta esimerkiksi kuppi teetä maksoi välillä 2 € (ihan ruokalistan mukaan). Ihanat marokkolaiset korikassit maksoivat 15–20 €, nahkatohvelit 20 € jne. Yhteensä rahaa meni paljon enemmän kuin oletimme.

Tinkaaminen. Asia, joka saa varmasti kaikki turistit epätoivon partaalle. Joka paikassa pitäisi tinkiä, mutta kauppiaat ovat erittäin taitavia. Heillä on todella tarkka silmä, he tunnistavat kansallisuudet kaukaa ja tietävät, etteivät suomalaiset osaa tinkiä. Ei ihme: minusta ainakin tuntui pahalta, että tarjoan kolmannen maailman maassa myyjälle puolta hinnasta, jonka hän on maininnut. Toisaalta tinkiminen tuntui oudon nöyryyttävältä myös omasta puolesta. Ihan kuin olisin sairaalloisen itara!

Liikenne. Liikenne oli tosi pelottavaa, varsinkin medinassa. Ihmettelen, että kaikki varpaat ovat tallella. Paikalliset vetävät skoottereilla, ”pappatuntureilla” ja polkupyörillä medinan kapeita kujia olettaen, että kaikki loikkivat alta pois. Välillä tulee aasi isojen kärryjen kanssa tai lavamoottoripyörä. Jos mukana on lapsia, pitää olla todella varovainen. Mopedit eivät todellakaan väistä jalankulkijoita. Muutaman kerran meinasimme saada sydänkohtauksen, kun skootteri viiletti tuhatta ja sataa millin päästä.

Huijarit. Marrakechissä oli mielestäni ylipäätään turvallisen tuntuista (jos ei oteta lukuun mopedeja). Emme kohdanneet ketään uhkaavia tyyppejä, paikalliset vaikuttivat rennoilta ja iloisilta. Kerran jouduimme kuitenkin lähelle vaaran paikkaa. Halusimme nähdä alueen, jolla parkitaan nahkaa perinteisin keinoin (tannery). Marrakechissa ei saa koskaan antaa ystävällisen paikallisen johdattaa itseään haluamaansa kohteeseen – jollei halua rahoistaan eroon. Epävirallisten oppaiden toiminta on laitonta, siitä voi jopa joutua vankilaan. Silti yritys on kova. Toiminta on tarkoin hiottua: ensin yksi mies tai teinipoika kysyy, minne olette menossa. ”Ai, kaverini tuossa asuu siellä päin, hän on menossa kotiin syömään ja voi näyttää tien.” Tähän ei pidä suostua. Feikkiopasjengissä on aina kolme jäsentä. Yksi nappaa turistit, toinen opastaa ja määränpäässä seuraan liittyy kolmas: kaikille pitää maksaa. Jos rupeaa pullikoimaan, hinta nousee.

Tämän takia en suosittele käyntiä parkitsemislaitokseen. Hakusanoilla tannery scam löytyy karmaisevia kokemuksia. Päätimme kävellä nahkalaitokseen medinan läpi. Soukit loppuivat ja päädyimme kujille, joilla lorvi teinipoikia. Pian nämä löyttäytyivät kimppuun. Sanoimme, että tiedämme, minne olemme menossa, emmekä halua opasta. Heti kun saimme yhden pojista karistettua kannoilta, saman jengin toinen jäsen putkahti jostain sivukujalta. Tämä tapahtui monta kertaa, samat pojat ilmestyivät tyhjästä eteen. Käskin poikia häipymään, käänsin selän ja sanoin, etten halua puhua heidän kanssaan, silti he liimautuivat kylkeen kiinni. Luovutimme ja palasimme basaarialueelle. Majapaikassa luimme netistä tannery scam -kertomuksia ja olimme kauhuissamme.

Näyttökuva 2017-11-20 kello 12.51.09

Toisen kerran jouduin melkein huijatuksi nauhakaupassa. Menin tyhjään puotiin, jonne ilmestyi pian mies. Halusin ostaa nauhoja, ihmettelin kun myyjällä ei ollut edes omia saksia. Parin nauhanpätkän hinta olisi ollut 40 €. Sanoin että ei missään nimessä ja lähdin pois. Mies livahti samantien tiehensä kuin rasvattu salama – hän oli ilmeisesti vilunkiveikko, joka oli sattunut näkemään minut tyhjässä kaupassa ja esitti myyjää. Mitä vain voi tehdä, kun riittää pokkaa.

Medinassa on tunnetusti vaikea suunnistaa, se on sokkeloinen, eikä kaikilla kaduilla ja kujilla ole nimeä. Toivoin, että olisin älynnyt ottaa mukaan kompassin! Jos näyttää hetkenkin epäröivältä, eteen putkahtaa poika, joka ystävällisesti kyselee, minne matka. Pahimmillaan hän eksyttää turistin tahallaan, ottaa rahat ja häipyy – ja tontti on auki seuraavalle feikkioppaalle.

Kaksi hyvää dokumenttia

Netflixissä julkaistiin vastikää dokumentti yhdysvaltalaisesta kirjailijasta Joan Didionista. Dokumentti on kaunis, koskettava ja viisas. Se on myös aika surullinen.

Aiemmin katsoin HBO:lta dokumentin Gloria Vanderbiltistä. Kuten Didion, Vanderbilt on persoonallisuus, mutta hän on elänyt aika erilaisen elämän. Dokumentin on tehnyt Vanderbiltin poika Anderson Cooper. Varsinkin Vanderbiltin lapsuus osoittaa, että rikkaus ei takaa onnellista elämää. Trailer täällä.

 

Naisia sodan aikaan

Näyttökuva 2017-10-31 kello 12.57.44

Heidi Köngäs: Sandra (Otava, 2017)

[Lahja kustantajalta]

Työtön näyttelijä Klaara miettii isoäitinsä Sandran menneisyyttä. Isoäiti on ollut Klaaralle turvallinen ja rakas hahmo. Sandran menneisyys on kuitenkin ollut karu. Sisällissodan puhjetessa Sandra on nuori torpparin vaimo. Aviomies Janne joutuu vastoin tahtoaan vedetyksi punaisten puolelle. Sandra ja appivanhemmat joutuvat selviytymään ilman Jannea. Välillä seurataan Jannen topakkaa siskoa Lyytiä, joka työskentelee palvelijana perheissä.

Romaani tuo sodan kauhut lähelle. Sandra ja Janne ovat tavallisia, ahkeria ihmisiä, jotka historian oikusta joutuvat mukaan konfliktiin. Sandra raataa voimiensa rajoilla. Hänen on pidettävä huoli lapsikatraasta sekä appivanhemmista, omasta torpasta ja suoritettava taloon työvelvoite, jotta perhe saa pitää kotinsa.

Romaania kantaa vahva suru, joka sakenee loppua kohti. Naiset ja lapset kantavat oman taakkansa sodasta, pienet pojat joutuvat ottamaan isän tehtäviä itselleen. Ruokaa ei ole tarpeeksi, eivätkä hentojen poikien voimat meinaa riittää. Kun isä palaa vankilasta, kärsimys on jättänyt jälkensä koko perheeseen.

Romaanin nykytaso jäi minulle vähän etäiseksi. Nykytaso kuitenkin muistuttaa tehokkaasti, miten lähellä romaanin tapahtumat ovat. Sisällissodasta on ensi vuonna kulunut vasta 100 vuotta. Samoin on lähellä äärimmäinen köyhyys, puute ja nälkä. Sandra haluaa taistella lapsilleen kengät, jotta nämä pääsisivät kouluun, mutta köyhäinhuollosta saa vain yhdet. Sandra on itse joutunut lapsuudessaan huutolaiseksi, hänet on siis ostettu lapsityöläiseksi. Sandran mielessä on koko ajan tietoisuus siitä, että jos hän ei jaksa, omia lapsia odottaa sama kohtalo.

Lukija imeytyy mukaan Sandran koettelemuksiin. Nälän kuvauksia lukiessa melkein sattuu omaankin ruumiiseen. Kielenkin tasolla Sandra on hieno lukukokemus. Lapsia kuvataan tosi taitavasti.

Seikka, joka mietitytti minua on Sandran suhde uskontoon, tai oikeastaan sen puuttuminen. 1900-luvun alussa uskonto vaikutti voimakkaasti käytännön asioissakin. Varmasti uskonnon läpäisemässä yhteiskunnassa kasvanut olisi sisäistänyt luterilaiset opit, vaikkei itse olisi uskonnollinen. Nykysuomalaisillakin on taipumus miettiä, ovatko vastoinkäymiset rangaistus jostain. Sandran ajattelussa ei kuitenkaan ole hitustakaan uskonnollista taikauskoa, Jumala ei edes käväise hänen mielessään. Jäin miettimään, olisiko tuon ajan ihminen oikeasti ollut noin irrallaan uskonnosta.

Toinen seikka, mikä lukiessa mietitytti olivat lehmät. Mielestäni lehmillä ei ollut tarpeeksi painava rooli tarinassa! Lehmien hoitohan on Suomessa ollut naisten työtä. Aikana ennen tehonavettoja naiset olivat kiintyneitä lehmiinsä. Vanhoissa romaaneissa lehmistä puhutaan aina nimillä, eikä vain lehminä.

Sandraa lukiessa palasi mieleen eräs lempikirjani, Anna Bondenstamin Kuilu (Tammi, 1967, suom. Elvi Sinervo). Bondestam on ilmeisesti tärkeä tekijä suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa, mutta suomenkielisessä kirjallisuushistoriassa melko tuntematon. Kuilu kuvaa äärettömän taitavasti sodan vaikutusta lapseen. Työläiskodin pieni tytär Rut valvoo kaikki yöt peläten, että valkoiset hakevat isän. Romaani on hieno ja järkyttävä.

Näyttökuva 2017-10-31 kello 13.15.48

Kansikuva on Tapani Utriaisen.