Naurattaako retrokomedia ikinä?

hornby

Nick Hornby: Funny Girl (Viking, 2014)

Tartuin tähän romaaniin, koska aihe vaikutti kiinnostavalta. Eletään 1960-luvun alkua. Blackpoolin tyttö Barbara haluaisi komedienneksi telkkariin kuten Lucille Ball. Äiti on jättänyt perheen, kun Barbara oli pieni ja hän asuu kaksin isänsä kanssa. Selvää on, että unelmat voi toteuttaa vain Lontoossa, ja tyttö lähtee kokeilemaan onneaan.

Barbaran kyvyt huomataan nopeasti ja nimi vaihtuu Sophieksi. Parivaljakko Tonyn ja Billin kirjoittamasta komediasarjasta tulee supersuosittu ja Sophiesta julkkis, mutta jatkuuko suosio ja hyvä onni ikuisesti?

Hornby on tarttunut kiinnostaviin teemoihin, mutta ikävä kyllä toteutus ontuu. En ole edes varma, miksi luin romaanin kokonaan, varsinkin kun se on ylipitkä. Romaanin nimikin on jotenkin harhaanjohtava: se antaa ymmärtää, että keskiössä on komedienne, kun tosiasiassa kerronta poukkoilee sinne sun tänne. Tony ja Bill ovat homoseksuaaleja, jotka valitsevat erilaiset polut: Tony menee naimisiin, Bill sen sijaan viettää rempsakkaa homoelämää Lontoon yössä. Jo tästä asetelmasta olisi saanut aikaan romaanin.

Käsikirjoittajat ovat henkilöhahmoina uskottavampia kuin Sophie. Nuori nainen tupsahtaa parikymppisenä keskelle 1960-luvun Lontoota ja sen viihdemaailmaa, mutta saa vain yhden ystävän ja on yhtä pihalla populaarikulttuurista kuin jonkun ukki. Britannia oli 1960-luvulla hyvin sovinistinen yhteiskunta, mutta vaikka Sophie edustaa uutta ilmiötä, hauskaa naista, hän ei kohtaa minkäänlaista vähättelyä ja sukupuolisyrjintää.

Kuvankaappaus 2015-5-3 kello 15.24.41

Lynn Redgrave elokuvassa Smashing Time (1967). Kuvakaappaus You Tubesta.

Pidin epäuskottavana sitäkin, että 1960-luvulla olisi tehty komediasarja, joka kestää aikaa, vanhat komediat kun tuppaavat olemaan nykykatsojan silmiin masentavan epähauskoja. 1960-luvun brittikomediasta tulee ensimmäiseksi mieleen supersuosittu Carry On -elokuvasarja, joka edusti pikkutuhmaa huumoria. Naispuolisista koomikoista mieleen tulee Lynn Redgrave ja Rita Tushingham, jotka tekivät yhdessä uraauurtavan komediafilmin Smashing Time. Sekään ei varsinaisesti hurmaa hauskuudellaan.

Ihmetyttääkin, että Hornby on tavallaan halunnut kirjoittaa brittikomedian historiasta, mutta Carry On -leffoja tai Smashing Timea (1967) ei mainita ollenkaan. Käsikirjoittajat muistelevat vain brittiläisen radiokomedian kulta-aikoja. En oikein tajunnut sitäkään, miksi tapahtumat on sijoitettu 1960-luvulle, kun aikakausi ei oikeastaan ole tärkeässä osassa. Toisaalta kirjaan on painettu valokuvia aikakauden oikeista ihmisistä ja ohjelmista – miksi? Aivan kuin kustantaja olisi viime hetkellä päättänyt, että 1960-luvun tunnelmaa pitää jotenkin saada mukaan enemmän.

Smashing Time: The Too Much Boutique

Ihmissuhteiden saralla ei tapahdu mitään yllättävää. Oikeastaan kiinnostavinta romaanissa oli kuvaus luovien ihmisten yhteistyöstä ja siitä, miten menestys muuttaa ihmisiä. Tästä olisi voinut lukea enemmänkin. Muutoin romaanissa ei ollut oikein minkäänlaista kaarta. Loppuun on ympätty liian pitkä nykytasossa tapahtuva osuus, joka ei jaksa kiinnostaa.

Kummallista on, että kokenut romaanikirjailija on jättänyt vaikka kuinka paljon irtonaisia langanpätkiä tarinaansa. Sophien äiti tupsahtaa yhtäkkiä studion ovelle ja tuottaja varoittaa Sophieta, että kun kadonnut omainen yllättäen palaa julkkiksen näköpiiriin, hän haluaa jotain. Mielestäni tämä oli selkeä etiäinen siitä, että Sophien ja äidin välille rakentuu jonkinlainen konflikti. Näin ei kuitenkaan tapahdu, äiti ei halua mitään, eikä hänen osansa romaanissa mitenkään oikeuta itseään. Samantapaisia lässähdyksiä on useita.

Kuvankaappaus 2015-5-3 kello 15.31.05

Brittiläinen tissihuumori houkuttaa yhtä paljon kuin hammastikkujen työntäminen kynsien alle.

Kokonaisuutena romaani oli pettymys. BBC:n historiasta olisin lukenut mielelläni enemmän, ja mietinkin, että television historia, tai televisio ylipäätään, taitaa olla aihe, jota kaunokirjallisuudessa on käsitelty aika vähän. Se on hassua, kun ottaa huomioon, miten iso osa elämää televisio ja televisio-ohjelmat ovat viimeiset kuutisenkymmentä vuotta olleet. Todella harmi, että Hornby ei ole saanut teemasta enempää irti.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *