Mitaliäidit

Itsenäisyyspäivänä palasi mieleen, että lapsuudessani presidentti palkitsi sankariäitejä, jotka sitten kutsuttiin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Muistan, miten mustavalkotelkkarissa haastateltiin lapinpukuun pukeutuneita äitejä, jotka olivat synnyttäneet noin kaksikymmentäviisi lasta ja saivat siitä hyvästä presidentiltä prenikan rintapieleen. Se tuntui jo pienenä vähän oudolta.

Sankariäitejä palkittiin myös natsi-Saksassa. Olisi kiinnostavaa tietää, otettiinko käytäntö sieltä Suomeen. Sodan jälkeen oli tietysti tärkeää kasvattaa väestön lukumäärää, mutta millaisethan elinolot noilla pohjoisen suurkatrailla oli? Aikakauden Kotiliesi-lehdistä voi lukea Kotilieden kummikerhon toiminnasta. Korpitöllissä elävällä suuperheellä saattoi esimerkiksi olla vain yksi lakana ja kummikerholaiset keräsivät jokaiselle perheenjäsenelle lakanat. Vielä 60-luvulla lehdessä oli juttua, miten kummikerho, muistaakseni yritysten avustuksella, lahjoitti köyhiin perheisiin superlon-patjoja. Lapset tulivat niistä ikionnellisiksi.

Näyttökuva 2015-12-08 kello 10.11.28

Kuva: Emännän tietokirja, WSOY, 1935

Vastikää luin erästä työtä varten yksinäisten yksinhuoltajien nettikeskusteluja. Ehkäpä he ovat nykyajan sankarivanhempia. Eräässä ketjussa yksinhuoltajaisät kertoivat, miten puoliso oli löytänyt uuden miehen, joka ei suvainnut edellisen miehen lapsia, tai perheenäiti oli vain havainnut, ettei äitiys ollut häntä varten. Isä jäi yksin vastuuseen pienistä lapsista, eikä aikaa muuhun enää ollut. Toisessa ketjussa juttelivat yksinhuoltajaäidit, joilla ei ollut minkäänlaisia turvaverkkoja. Isovanhemmat olivat iäkkäitä tai asuivat kaukana. Varsinkin pienellä paikkakunnalla yksinäisen yksinhuoltajan voi olla todella vaikea löytää aikuista seuraa. Moni valitti, että perhekerhoissa pyörii pieni klikki, jonka jäseniä ei kiinnosta tutustua uusiin ihmisiin – jälleen yksi osoitus siitä, että tukipalveluita ei saisi jättää pelkästään vapaaehtoistyön varaan. Vanhoillisella paikkakunnalla yksinhuoltajaa saatetaan edelleen karsastaa.

Keskusteluista kävi ilmi, että yhteiskunnan henkinen tuki yksinhuoltajille on aivan olematonta. Kun tarpeeksi uupuu, voi tietysti tehdä itsestään lastensuojeluilmoituksen ja sitä kautta voi saada tukiperheen, mutta kuinka moni on valmis raportoimaan itsensä viranomaisille? Pienten lasten yksinhuoltajat kertoivat viettävänsä päivät yksin lasten kanssa, viikosta toiseen. Joillakin vanhemmilla aikuiskontaktit rajoittuivat työpaikalle. Kaivattiin matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja, jonne voisi mennä lasten kanssa.

Yksinäisyydestä huolimatta keskustelijat korostivat, että lapset ovat parasta elämässä, ja illat kaksin lapsen kanssa ovat kivoja. Silti joskus olisi mukava päästä tapaamaan omia ystäviä, tai vaikka jumppaan – toive ei liene kohtuuton.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *