Lukunälkä

Tämän blogin myötä olen entistä selkeämmin tajunnut, että aikaa kaunokirjallisuuden lukemiselle on aivan liian vähän. Arki kahden alakouluikäisen yksinhuoltajana ei ole niinkään kiireistä kuin sirpaleista. Tänäänkin vein yhden lapsen kouluun, toinen on sairaana. Sairaalle pitää laittaa ruokaa ja keksiä tekemistä, toinen pitää hakea kerhosta, tehdä iltaruoka ja viedä terve lapsi diskoon. Siinä välissä pitäisi hoitaa omat työt sekä kotityöt.
Kerran haastattelin naista, jolla oli työpöytäneule. Hän oli päätetyössä konttorissa, mutta piti aina työpaikalla neuletta, johon hän tarttui välillä päivän aikana. Ajatus oli minusta sekä suloinen että viisas. Nainen sanoi, että jo muutaman minuutin neulominen auttoi rauhoittumaan sekä selkiyttämään ajatuksia. Olen miettinyt, pääsisikö samaan lopputulokseen työpöytäromaanilla? Jos työstä pitäisi taukoja lukemalla romaania?
Aloin ajatella lukemishistoriaani. Lapsena luin kamalasti, jopa kaikki mahdolliset hevoskirjat, vaikken edes ratsastanut. Lainasin kirjastosta niin paljon lukemista kuin jaksoin kantaa ja aloin lukea jo kävelymatkalla kotiin. Viikonloppuisin saatoin lukea silmät ristissä parikin lapsietsiväkirjaa. Luin kaikki mahdolliset lapsietsiväsarjat, joista suosikkini oli Kolme etsivää, mutta kyllä Neiti etsivä -sarjakin oli mahtava. Viisikoista en niin välittänyt, mutta Enid Blytonin Salaisuus-sarja on mieluinen. Luin kaikki mahdolliset vanhat tyttökirjat. Luin myös mitä eteen sattui: tänä kesänä mökillä osui käsiini vanha romaani Merikapteenin perhe (W. Townend), jonka ostin lapsena romukaupasta muuten vain. Se oli jännittävä, en ollut sitä ennen tiennytkään, että haaksirikon tehneet merimiehet tapasivat syödä tovereitaan. Luin myös sarjan Ditte ihmislapsi(Martin Andersen Nexø) – useamman kerran. Sekä Sarah Bernhardtin elämäkerran!
Lukiolaisenakin luin kaikenlaista sikin sokin. Pidin sekä Aino Kallaksesta että Stephen Kingistä.Opiskeluaikoina tykkäsin lukea paksuja viktoriaanisia romaaneja, kuten George Eliotia. The Mill on the Floss (Mylly joen rannalla) onkin yksi lempikirjojani. Löysin senkin alunperin kesämökin kirjahyllystä.
Olen myös aina lukenut unohdettuja kirjoja, joista onkin usein jäänyt syvempi vaikutus kuin arvostetuista taideromaaneista. Muistan eräänkin suomalaisen 30-luvun romaanin (nimeä tai tekijää en valitettavasti muista), jonka löysin opiskelijakirjaston kellarihyllyiltä. Se kertoi nuoresta, oikeamielisestä lääkäristä, joka oli yksipuolisesti rakastunut tyttöön. Tyttö ei kuitenkaan halunnut avioliiton ikeeseen, vaan maailmalle taiteilijaksi. Hän lähti Saksaan. Vuosien kuluttua lääkäri, joka oli siinä vaiheessa hyvin menestynyt ja perustanut oman parantolan suomalaiseen mäntymetsään, kuuli ettei nuoruudenrakkaasta koskaan tullut taiteilijaa, vaan hän sortui Berliinissä heroiinin (vai oliko se kokaiinin) orjaksi. Lääkäri ei tietenkään ollut koskaan pettänyt suurta rakkauttaan menemällä naimisiin, joten hän matkusti Berliiniin ja haki naisen omaan parantolaansa puhtaan suomalaisen luonnon keskelle. Oli kuitenkin liian myöhäistä: muistaakseni romaani loppui lohduttomaan kohtaukseen, jossa nainen tuijotti tyhjin silmin eteensä, olivathan huumeet ja suurkaupunkielämä tuhonneet hänen puhtaan sielunsa.
Tänä kesänä olen lukenut paljon unohdettuja runoja, sillä satuin taas kerran törmäämään kesämökin kirjahyllyssä kirjaan, josta pidin todella paljon, kokoelmaan Timo Töyrylän runoja. En ole löytänyt Töyrylästä oikein tietoja, eivätkä runousihmisetkään tunnu häntä tuntevan. Heroiiniromaani oli lähinnä kurisioteetti ja tarjosi kiinnostavan kurkistuksen aikansa asenteisiin, mutta monet Töyrylän runoista ovat oikeasti hienoja.
Mökillä on myös joitakin runoantologioita, kuten Tämän runon haluaisin kuulla. Lainasin 2. ja 3. osat kirjastosta. Kolmososa on vuodelta 2000. On todella harmi, ettei tuollaisia antologioita enää tehdä. Minulla on muitakin vastaavia kokoelmia, esimerkiksi Runoista rakkaimmat(Otava, 1992). Tuollaisista kirjoista voi löytää todellisia helmiä. Joitakin vuosia sitten Otavalta tuli kokoelma Laila Hirvisaaren lempirunoja, mikä oli mielestäni loistava idea. Maailmassa on niin paljon runoja, että on hauskaa, kun joku esittelee omat suosikkinsa. Tämän runon haluaisin kuulla -sarjan ensimmäisessä niteessä on esimerkiksi Jevtushenkon runo Ihmiset nauroivat seinän takana, joka on mahtava ja ajankohtainen.
Lukeminen vaikeutui, kun sain ensimmäisen lapsen. Hän ei nukkunut ikinä ja vietti loputtomia sessioita rinnalla. Silloin opin lukemaan kevyempiä kirjoja. Samassa tilanteessa kärvisteleville voin suositella esimerkiksi Heleen van Royenin romaania Onnellinen kotirouva (Tammi, 2002). Romaanin nimi on lievästi sanottuna sarkastinen. Tuolloin palasin myös jännityskirjojen pariin. Univajeisena pienen pippurin kanssa ei ollut voimia keskittyä sen kummempiin hienouksiin, mutta lukemattakaan en osannut olla. Eräs äiti kertoi tuolloin lukevansa vauvalleen ääneen niitä kirjoja, joita halusi itse lukea. Vauva kuunteli tyytyväisenä äidin ääntä ja äiti sai lukea. Vauvantuoksuisessa arjessa oli hempeät ulottuvuutensa, joiden vastapainoksi kaipasin verta ja suolenpätkiä. Dekkarien kieli oli tarpeeksi yksinkertaista sumuisille aivoilleni, eikä dekkaribuumi ollut tuolloin vielä saavuttanut samoja ärsyttäviä mittasuhteita kuin nykyään.
En edelleenkään kykene keskittymään taideromaaneihin lasten melskatessa ympärillä, ja iltaisin olen liian väsynyt. Olen kyllä alkanut taas kaivata tiiliskiviromaaneja, ehkäpä sekä sirpaleisen arjen että kaikkialta tulvivan pirstaletiedon vastapainoksi. Voisin jopa lukea George Eliotia uudelleen. Uutuuskirjoista sain joksikin aikaa tarpeekseni, kun pidin monta vuotta naistenlehden kirjapalstaa. Tänä syksynä aion kyllä lukea ainakin Haahtelan uutuuden ja Tua Harnonesikoisromaanin.
Olen miettinyt paljon sitä, mistä saisin lisää lukuaikaa arkeen. Kun lapset menevät keskenään pihaan, ajaudun yleensä tekemään kotitöitä. Pitäisiköhän vain antaa tiskien haista ja lukea? Vai pitäisikö varata kalenterista aikaa lukemiselle? Mennä johonkin tiettyyn paikkaan, pois pyykkivuorien ja pölynimurin luota? Nuorena ja perheettömänä aikaa lukemiselle löytyi luontevasti, ilman sen kummempia järjestelyjä. En kuitenkaan halua odottaa eläkeikään, jotta ehdin taas lukea paksuja tai vaikeitakin romaaneja.
En enää muista, kuka viisas on sanonut että ”koti ilman kirjoja on kuin talo ilman ikkunoita” (Twain?). Minusta ihminen, joka ei lue kaunokirjallisuutta on oikeastaan ihminen ilman silmiä. Mitä elämästä ylipäätään tajuaa, jollei lue kaunokirjallisuutta? Ei mitään.
Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Jaa-a, itse olen lukuhullu, aina viitisen kirjaa kesken, joihin tartun mielialan mukaan. En osaisi olla ilman kirjoja, ja katselen kaiketi maailmaa (turhankin) usein kirjojen maailmojen läpi.

    Mutta kun mietin tuntemiani miehiä, ei juuri kukaan heistä lue kaunokirjallisuutta. Tai hei, ei kukaan! Tähän ei lasketa sitä lukukertaa, kun tuttu mies luki joululahjakirjansa 5 vuotta sitten. (Muistaa kyllä mainita siitä kohtalaisen usein, mutta lukukärpänen ei pistänyt siitäkään huolimatta). Mitä he sitten lukevat, kun jotain lukevat. No, politiikkaa, tietokirjoja ylipäänsä, ja sanomalehtiä ja tekniikan maailmaa. Silti, ihan tolkun ihmisiä on heistä suurin osa.

    Kuinkahan monta prosenttia suomalaisista miehistä lukee kaunokirjallisuutta kohtalaisen säännöllisesti? Miten se vaikuttaisi, jos miehet lukisivat niin runoutta kuin proosaa?

    Löysin sun blogin äsken, vaikuttaa kiinnostavalta!

    Sanna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *