Kirjailija ja työ

Vastikää eräs kollega kirjoitti Facebookissa, että on tekemisissä lähinnä kirjailijoiden kanssa. Tunnustus oli vähän häkellyttävä, vaikka trendinä tuntuu muutenkin olevan, että ihmiset seurustelevat saman ikäisten ja samalla alalla työskentelevien kanssa, jotka edustavat samaa yhteiskuntaluokkaa. Onhan se luonnollista, totta kai hakeudutaan sellaisten ihmisten pariin, joita kiinnostavat samanlaiset asiat. Jotenkin on myös vaikea ystävystyä eri-ikäisten kanssa, koska yhteiskuntamme rakentuu siten, että samanikäiset viettävät aikaa keskenään. Monihan solmii lähimmät ystävyyssuhteet koulussa tai opiskeluaikoina.
Silti kirjailijalle tämä on vähän eri juttu kuin vaikkapa biokemistille. Kirjailijanhan pitäisi ymmärtää eri-ikäisiä, erilaisia ihmisiä ja osata kuvata eri ammattejakin. Monilla kokemus tavallisesta työstä kuitenkin typistyy opiskeluaikojen baarihommiin. Tunnen muutamia lääkäri-kirjailijoita, mutten yhtäkään biokemisti-kirjailijaa, puhumattakaan kaivinkoneenkuljettaja-kirjailijasta. Toimittaja-kirjailijoita sen sijaan on pilvin pimein – kuulun itsekin heihin, tosin ajauduin toimittajaksi vähän vahingossa.
Suomalaisen työväenkirjailijan kuolemisesta sukupuuttoon on kirjoitettu paljon. Totta kai kirjailija voi paljossa luottaa mielikuvitukseensa, mitä työn kuvaamiseen tulee. Mutta miten laaja ihmistuntemus on kirjailijalla, joka asuu Helsingin kantakaupungissa, kirjoittaa kaunokirjallisuutta ja lehtijuttuja sekä seurustelee vain muiden kirjailijoiden ja toimittajien kanssa?
Olen miettinyt asiaa myös omalta kannaltani. Jos nyt voisin neuvoa nuorta itseäni, kehottaisin hankkimaan jonkin käytännön ammatin, jolla voi rahoittaa kirjoittamista ja jossa saa vähän erilaista näkökulmaa kuin kulttuuripiireissä. Nuorena nimittäin kuvittelin, että taidehistoriaa opiskelemalla saisin hyvän, varman ammatin – ainahan museoita tulee olemaan! Jo tuolloin, 1990-luvulla, museoilla oli kuitenkin erittäin vähän varoja palkata yhtään ketään. Perheeni arvosti akateemisia opintoja. He taisivat uskoa vielä 1960-luvun maailmaan, jossa humanistisen alan maisteri sai ilman muuta töitä. Ja ainahan voisi tehdä väitöskirjan ja ryhtyä tutkijaksi.
Nykyään ajattelen, että olisin käsistäni kätevänä voinut ruveta vaikka kampaajaksi, mutta eihän sellainen olisi tullut kuulonkaan.
Suvussani on onneksi vain yksi taiteilija, muut ovat ihan epäkulturelleissa ammateissa. Suvun kautta esimerkiksi kaupunkisuunnittelu ja arkkitehtuuri ovat tulleet rakkaiksi kiinnostuksen kohteiksi. Yksi läheisimmistä ystävistäni on insinöörinä kännykkäalalla, paras ystäväni on toimittaja, muttei kirjoita taiteesta tai kirjallisuudesta. Tuntuisi omituiselta, jos kaikki ystävät olisivat kirjailijoita! Toisaalta myönnän kyllä, että elän luokkakuplassa. Sekä suku että ystävät ovat akateemisissa ammateissa.
Onneksi kotäitinä sentään tutustui erilaisiin ihmisiin. Se oli avartavaa! Välillä mietin, että alkaisin työskennellä jossain ei-akateemisissa hommissa, jotta saisin vähän uutta näkökulmaa yhteiskuntaan. Olen myös miettinyt, että menisin vanhusten ystäväpalveluun, mutta en tiedä olisiko se jotenkin moraalitonta, kun on kirjailija…
(Kuvat ovat omasta kodittomien kuvien kokoelmastani, löytyneet roskalavoilta ja -säiliöistä)
Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *