Keski-iän kauhuja

Näyttökuva 2016-01-16 kello 13.05.22

Erica Jong: Fear of Fifty (Vintage, 1995, suom. Viidenkympin kauhu, kääntänyt Marja Haapio, Otava, 1995)

Parikymppisenä pidin niin paljon Erica Jongin feministisestä kohuromaanista Fear of Flying (suom. Lennä, uneksi), että luin sen moneen kertaan. Pari vuotta sitten luin kirjan uudestaan ja hauskahan se oli edelleen. Jongin proosassa viehättää tekstin maaninen, ryöppyävä rytmi. Muistelmansa kirjailija on kirjoittanut samalla kiihkeällä tempolla.

Lainasin kirjan nimen perusteella, koska olen 45-vuotias, mutta nimi on aika harhaanjohtava. Alussa Jong kirjoittaa ihailtavan raadollisesti siitä, miltä naisesta tuntuu saavuttaa viidenkympin rajapyykki. Sen jälkeen hän lähtee kerimään siihenastista elämäänsä auki, alkaen lapsuudesta.

Jouduin todella ponnistelemaan tämän kirjan kanssa. Pidän paljon Jongin kirjoitustyylistä ja huumorista, mutta teoksen egosentrisyys uuvutti. Kirja on 390-sivuinen ja ehdottomasti aivan liian pitkä – myönnän loppupuolella vähän hyppineeni. Lukiessa jouduin miettimään paljon sitä, miten muistelmateoksen voisi kirjoittaa vaikuttamatta niin itsekeskeiseltä kuin Jong. Alussa hän kertoo vanhemmistaan ja yksi luku on omistettu dementoituneelle sukulaistädille, mutta loppu onkin pelkkää minäminää.

Jong on aina ollut kiihkeä julkifeministi, mikä on arvostettavaa, mutta muistelmien valossa hänen feminisminsä asettuu outoon valoon. Nähtävästi hän ei ole ollut sinkku teini-iän jälkeen. Jong on ollut naimisissa neljä kertaa, ja muistelmien perusteella hänellä on ollut kaiken aikaa sivusuhteita, useimmiten naimisissa olevien miesten kanssa. Yhdessä vaiheessa hän elää avoliitossa nuorukaisen kanssa, jota myös elättää. Vuodesta toiseen kuviossa pysyy jumalainen (naimisissa oleva) rakastaja Venetsiasta. Hoitoja ja heiloja piisaa. Ihmettelin kirjaa lukiessa, eikö Jong osaa olla hetkeäkään ilman miestä. Hän korostaa joka käänteessä, miten kaikki miehet (jopa Ted Hughes) himoitsevat häntä. Ukkomiesten panemiseen hänellä ei liity sen kummempia moraalisia estoja.

Jong hehkuttaa, miten tärkeää äitiys hänelle on, mutta tytär tuntuu viettävän aikaansa pääosin lastenhoitajan kanssa (onneksi sama lastenhoitaja pysyy perheessä viisitoista vuotta).

Nöyryys ei kuulu Jongin hyveisiin. Hän on mielestään todella merkittävä kirjailija, ajattelija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Kirjan puolivälissä kissanhännännostelu alkoi todella uuvuttaa. Muistelmateoksen tarkoitus on toki kertoa kirjoittajastaan, mutta Jong olisi tehnyt palveluksen itselleen ja lukijalle, jos hän olisi kirjoittanut joistain muistakin ihmisistä yhtä empaattisesti kuin dementoituneesta sukulaistädistä.

Jong on sokea monille asioille elämässään. Yksi näistä on se, miten etuoikeutettu hän on. Lapsuutensa hän viettää suuressa asunnossa Manhattanilla ja käy parhaita kouluja. Aikuisena hän saattaa lentää tuosta vain Venetsiaan tapaamaan italialaista rakastajaansa. Hänellä on varaa vuokrata Venetsian keskustasta iso asunto, jonne hän asettuu lapsensa, lastenhoitajan ja assistentin kanssa.

Loppujen lopuksi olen kuitenkin tyytyväinen, että luin tämän kirjan. Parhaimmillaan Jongilla on todella osuvia huomiota siitä, miten yhteiskunta suhtautuu naisiin ja millaista on olla keski-ikääntyvä nainen.

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *