Julmat tytöt

tytot

Emma Cline: Tytöt (suom. Kaijamari Sivill, Otava, 2016, alkuteos The Girls)

Johtuukohan iästäni, että nykyään nuorista tytöistä kertovassa romaanissa pitää olla jotain erityistä, jotta se herättää kiinnostuksen. Yhdysvaltalaisen Emma Clinen esikoisromaanissa erityistä on, että tapahtumat lainaavat Charles Mansoniin liittyvistä tapahtumista.

Sattumalta suoritin viime talvena ikioman kulttien tuntemuksen opintokokonaisuuden, silkasta kiinnostuksesta aihetta kohtaa. Perehdyin esimerkiksi Children of God– ja Heaven’s Gate -lahkoihin, fundamentalistimormoneihin, skientologeihin ja joihinkin vähemmän tunnettuihin kultteihin. Kulttien psykologia on todella kiinnostavaa, ja Yhdysvalloissa aihetta on onneksi tutkittu perinpohjaisesti, koska kultit voivat pahimmillaan aiheuttaa vakaviakin uhkia sisäisen turvallisuuden kannalta.

Eräs olennainen seikka on, että kukaan ei liity kulttiin sillä mielellä, että hei mitä jos liittyisin kulttiin, jossa tehdään sekopäisiä asioita ja käytetään muita ihmisiä hyväksi. Ihmiset menevät yleensä mukaan porukkaan tai lahkoon, joka lupaa jotakin, mitä omasta elämästä puuttuu – vaarallisiksi kulteiksi lahkot kehittyvät pikku hiljaa, ja silloin on myöhäistä päästä pois, joko psykologisista syistä tai siksi, että ovet on laitettu lukkoon ja pakenijat saavat kuulan kalloonsa.

Näin myös Clinen romaanissa. Päähenkilö Evie on 14-vuotias vauraan perheen tytär, joka tuntee, ettei ole merkityksellinen kenellekään: bestis jättää, eronneilla vanhemmilla on jo uudet seuralaiset. Samaan aikaan yhteiskunnassa kuohuu, eletään vuotta 1969, hippiliike on vahvimmillaan ja nuoret protestoivat kaikkea vastaan. Evie on ikänsä puolesta syrjästäkatsoja: yliopistossa hän olisi varmasti löytänyt mielekkäämpää lääkettä sijattomuudelleen kuin sekopääkultin.

Romaani liikkuu kahdessa tasossa. Nykyajassa Evie luuhaa ystävänsä talonvahtina ja potee edelleen sijattomuutta. Menneisyyttä tarkastellaan keski-ikäisen Evien näkökulmasta, välillä liikaakin selitellen.

Tytöt on keskivertoa rikkaampi tyttöyden kuvaus, koska naiseksi kasvaminen liitetään yhteiskunnalliseen murrokseen. 1960-luvun seksuaalinen vapautuminen toimi tunnetusti aika lailla miesten ehdoilla. Kulttijohtaja Russelin vaatima rentous rakkauden asioissa tarkoittaa, että edes Evien ei sallita pingottaa seksuaalisen kanssakäymisen suhteen. Normaalissa teinielämässä hänen tyttöyttään säätelevät tyttöjen ja naisten lehdet, joissa kerrotaan miten meikataan ja miten poikia ja miehiä miellytetään. Kultin maatilalla miesten miellyttämistä harjoitellaan käytännössä. Yksi kiinnostava seikka kulteissa onkin, että niistä tulee nopeasti voimakkaan johtajan seksuaalinen temmellyskenttä. Esimerkiksi Children of God -lahkossa äidit tekivät tyytyväisinä johtajalleen videoita, joissa heidän taaperoikäiset tyttärensä strippaavat eroottisesti.

Pidin romaanista paljon. Se on mukaansatempaava, ajankuva on luotu taitavasti ja Cline luo proosallaan väkeviä tunnelmia. Kultin asuttaman rähjäisen maatalon voi melkein haistaa. Nuoren tytön näkökulma on vahvempi ja uskottavampi kuin keski-ikäisen Evien. Nykytaso tuntui välillä vähän turhalta.

Nautittavuudesta huolimatta romaani herätti myös ristiriitaisia tunteita. Cline erottaa romaanin tapahtumat selvästi Manson-kultin tekemistä murhista. Silti tositapahtumat taustalla häiritsevät. Kuten keskitysleirifiktion suhteen, tuntuu ettei aihe täysin sovi fiktioon. Kuten keskitysleirit, Mansonin jengin murhatyöt olivat ainutlaatuisen julmia ja hirveitä. Kuten tunnettua, hirveyden tuntua lisäsivät vielä murhien jälkeiset tapahtumat, tyttöjen harhainen, psykoottinen käytös oikeudenkäynneissä. Vastakkain joutui Sharon Taten omaisten pohjaton järkytys ja murhatyttöjen tunteeton lallattelu ja johtajansa horjumaton palvominen. Tämä ulottuvuus jää Clinen romaanista pois.

Lukijana väkisinkin hiertää ajatus tosielämän uhreista. Ymmärrän hyvin, että keskitysleirivangit eivät välttämättä riemastu, kun joku aivan erilaiseen maailmaan syntynyt kuvittelee heidän kärsimyksiään fiktion keinoin. Samaten Tyttöjä lukiessa häiritsi ajatus Taten omaisten reaktiosta: vielä muutama vuosi sitten he kampanjoivat, jotta murhaajia ei armahdettaisi. Dokumenteista päätellen Taten sisar ei koskaan päässyt murhasta yli. Clinen romaani on vahva, silti mietityttää, onko kyse toisten ihmisten kärsimyksen hyväksikäytöstä.

Guardianin kiinnostava kritiikki Clinen romaanista löytyy täältä.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *