Ilman

Timo Hännikäinen: Ilman (Savukeidas, 2009)
Olen kiinnostunut yksinäisyyden kokemuksista, ja tartuin nyt kuusi vuotta myöhässä kohukirjaan nimeltä Ilman. Kirjoittaja käsittelee seksin puutetta omakohtaisesti, sekä analysoi taustalla olevia yhteiskunnallisia syitä, eritoten sitä, että nykymaailmassa seksistä on tehty kulutushyödyke. Kirjoittajan avoimuus ja rohkeus kuvata kaikkein raadollisimpiakin piirteitään on ihaltavaa, mutta toisaalta kirja saa aikaan ahdistuneen olon.
Uskollisena brändilleen Hännikäinen harrastaa räväkkää sukupuolten vastakkainasettelua. Osittain teksti nojaa taustamateriaaliin, mutta toisaalta kirjoittaja esittää ylimalkaisia heittoja, joita ei perustella mitenkään. Mihin perustuu esimerkiksi väittämä, että ”rumienkien naisten on helpompi löytää partneri kuin rumien miesten”. Onko tästä mahdollisesti jotain tutkimuksia, vai perustuuko lause kokonaan kirjoittajan omiin mielleyhtymiin? Mihin perustuu väittämä, että netin deittipalstoilla ”lähes jokainen naisilmoittaja saa kymmeniä vastausviestejä”?
Ylimalkaisuudet johtavat yleistyksiin. Hännikäisen mukaan esimerkiksi naisten nettideitti-ilmoituksille ”ovat tyypillisiä pitkät toivomus- ja vaatimuslistat”. Onkohan hän lukenut ollenkaan miesten ilmoituksia? Niissä etsitään ”katseen kestävää, jopa kaunista” ja ”mutkatonta” naista, joka ”ei riitele turhasta”, on ”siivonnut luurangot kaapistaan”, on sporttinen sekä ”itsestään huolehtiva” (tarkoittaa kuulemma hoikkaa). Uskoisin, että kohtuuttomia vaatimuksia esitetään puolin ja toisin. Väkinäiset vastakkainasettelut ovat tyhmiä, kun monessa parinhakuun liittyvässä asiassa naiset ja miehet ovat samassa sopassa – tosin kirjan mukaan naisilla on aina helpompaa.
”Jopa ujot, huonosti pelaavat naiset saavat yleensä partnerin, sillä kaikkia naisia yritetään iskeä”, Hännikäinen valistaa. En tiedä, miksi joidenkin miesten on niin hirveän vaikea uskoa, että kaikkia naisia ei yritetä iskeä. Itse asiassa kirjassa on paljon ajatuksia, kokemuksia ja päätelmiä, jotka pätevät molempiin sukupuoliin yhtälailla. Kirjan fiksutkin huomiot hautautuvat kuitenkin väkinäisen provosoinnin alle, jota kirjailijan julkinen imago vielä vahvistaa. ”Feministien ja muiden omahyväis-tekopyhien ihmisoikeusihmisten on turha valittaa prostituutioon liittyvistä sosiaalisista epäkohdista ja syyllistää isomahaisia keski-ikäisiä miehiä.” Tällaisesta kirjoitustyylistä tulee mieleen vain uhmaikäinen, joka hyppii tasajalkaa kuralammikossa ja saa kaikkien hermot kiristymään.
Vasta jälkikäteen tulin ajatelleeksi, että kirjassa sanotaan naiset, vaikka ilmeisesti tarkoitetaan parikymppisiä naisia. Muutenkin tämän koulukunnan ajattelu ei ihan aukea minulle. Toivoisin, että joku kertoisi, onko tuttavapiirissäni ns. alfauros, kun en itse tajua, mitä termillä tarkoitetaan.
Ilman on mukaansatempaava, jopa vauhdikas, mutta silti yksi masentavimmista lukukokemuksista ikinä. Teoksen naisvihasta ja feministien teilaamisesta en jaksanut välittää, se tuntui tyhjältä räkyttämiseltä. Ahdistavaa ovat ylenkatseelliset vaatimukset, joita naisille osoitetaan. Teoksen maailmankuva jäi vieraaksi: seksi nähdään kauppatavarana, jonka kautta naiset lunastavat itselleen esimerkiksi turvallisuutta tai paremman elintason. Entäs rakkaus? Kirjassa ahdisti myös riveiltä vyöryvä äärimmäinen synkkyys ja depressiivisyys sekä tolkuton itsekeskeisyys. Kirjoittaja kirjoittaa siitä, mitä kaipaa naisilta, muttei suo edes puolta ajatusta sille, mitä voisi itse antaa.
Uskon, että yksinäisyyden kokemukset ovat yhteisiä molemmille sukupuolille ja siksi tuntuu kurjalta, että niistä väännetään sukupuolia erottava ilmiö.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *