Hyvä tahto

Näyttökuva 2017-03-13 kello 8.51.04

Katsoin Ingmar Bergmanin kirjoittaman, Bille Augustin ohjaaman sarjan Hyvä tahto nuoruudessani monta kertaa. Sarja tuli televisiosta vuonna 1992 ja nauhoitin sen VHS-kasetille, koska pidin niin paljon Fannysta ja Alexanderista. Nyt päätin katsoa sarjan uudelleen. Sitä ei löytynyt kirjastosta, enkä löytänyt sarjaa suomenkielisin tekstein lainkaan! Jouduin tilaamaan dvd:n Ruotsista. Onneksi mukana oli kuulovammaisten tekstitys ruotsiksi.

Joskus nuoruuden suosikkijutut menettävät vuosien saatossa hohtonsa, mutta Hyvän tahdon kanssa kävi päinvastoin. Se oli vielä hienompi nyt, kun itselläni on enemmän elämänkokemusta.

Sarja kuvaa neljässä jaksossa Ingmarin Bergmanin vanhempien rakkaustarinaa, joka ei koskaan ollut helppo. Sarjan tapahtumat alkavat parin tutustumisesta ja päättyvät siihen kun toinen lapsi, pikku Ingmar, on äidin masussa. Välissä nuori idealistinen pappispariskunta yrittää rakentaa omaa elämää nurkkakuntaisessa seurakunnassa Pohjois-Ruotsin maaseudulla.

Näyttökuva 2017-03-13 kello 8.50.56

Keskiössä on pariskunta, joka ei osaa olla yhdessä, eikä erillään. Molemmat ovat itsepäisiä ja uskovat tietävänsä, mikä on oikein. Ajan hengen mukaan vaimo joutuu joustamaan miestään enemmän, kunnes on katkeamispisteessä. Eletään 1900-luvun alkupuolta, karuja aikoja: suurlakko ja työväen taistelu paremmasta elämästä kiristävät välejä ruukinpatruunan kanssa. Influenssa-aallot pyyhkäisevät yli Ruotsin.

Mitäpä tästä sarjasta voi muuta sanoa kuin että se on loistava, jokaista pikku yksityiskohtaa myöten. Bergmanin ei ole koskaan tarvinnut selitellä, tässä toki auttavat loistavat näyttelijätkin. Sanoja ei tarvita, kun ajatukset voi lukea kasvoilta ja olemuksesta.

Minulle Hyvä tahto oli sekä parikymppisenä että nyt jollain tapaa raastava katsomiskokemus. Muistin kyllä, että sarja on surullinen. En ole aikoihin vollottanut niin paljon kuin tätä katsoessa. Varsinkin pikku Petruksen tapaus on sellainen, että olin hyvilläni, kun ei muita ollut kotona.

En ole oikein nykysarjojen ja -elokuvien ystävä. Nykyajan tv-sarjoja on kiva katsoa käsitöitä tehdessä, mutta harvoin löydän niistä mitään sisältöä. Hyvä tahto oli raikas katsomiskokemus, koska se on oikeasti taidetta. Jokainen kohtaus ja repliikki on upea. Menneisyyden ihmiset ja tapahtumat kuvataan uskottavasti oman aikansa edustajina, ei nykyihmisinä, jotka on viskattu historialliseen miljööseen ja puettu nätteihin mekkoihin. Minua riemastutti jopa se yksityiskohta, että ihmisten vaatteet olivat ryppyisiä. Tuohon aikaanhan ei ollut keinokuituja, eikä vaatteita pesty ja silitetty sellaisella innolla kuin nykyään. Vanhoista valokuvista näkyy, että ihmiset olivat usein pukeutuneita tosi ryppyisiin vaatteisiin – sen sijaan esimerkiksi Downton Abbeyssa kenellekään, edes palvelijoilla, ei ollut ryppyisiä vaatteita!

Näyttökuva 2017-03-13 kello 9.15.32

Sarjassa on valtavasti upeita kohtauksia. Loppupuolella vaimo Anna on lähtenyt taaperon kanssa äidin luo Uppsalaan, koska ei enää jaksa. Henrik on jäänyt sitkeästi pohjoiseen, koska tuntee, että hänen paikkansa on omien seurakuntalaisten luona. Henrik sattuu menemään rukoushuoneen ohi, kun siellä on karismaattisen lahkon kokoontuminen, ja menee katsomaan. Meininki on täysi vastakohta hillitylle luterilaiselle jumalanpalvelukselle: saarnamies karjuu naama likomärkänä hiestä ja kuulijat kiljuvat sekopäisinä hurmoksesta. Henrikin kasvoilta näkyy kaikki: lopullinen luovuttaminen, toivon menettäminen. Ihmiset ovat kiemuraisia, papin hyvä tahto ei riitä. Asiaa ei tarvitse selittää katsojalle, kaikki on selvää ilman ainuttakaan sanaa. Henrik on raatanut vuosia seurakuntalaistensa hyväksi, ja sitten nämä juoksevat innoissaan riehumaan lahkolaissaarnaajan tapahtumaan.

Henkilöhahmot ovat tietysti täyteläisiä, uskottavia, kokonaisia ihmisiä. Heidän välisensä konfliktit ovat todellisia. Riittääkö hyvä tahto mihinkään? Kuinka paljon meidän pitää olla valmiita taipumaan muiden ihmisten takia: perheenjäsenten, aviopuolison, omien lasten, seurakuntalaisten, avun tarvitsijoiden takia? Murtuuko ihminen, jos hän unohtaa oman onnensa palvellessaan muita? Kuten aina, Bergman on erittäin taitava kuvaamaan ihmisiä pikkulapsista psykopaattisen julmaan ruukinpatruunaan.

Tarinasta välittyy myös aikansa velvollisuusetiikka, joka on nykyihmiselle vierasta. Velvollisuus lähimmäisiä, puolisoa ja Jumalaa kohtaan. Varsinkin vauraassa perheessä kasvaneessa Annassa velvollisuusetiikka ja oma tahto eivät meinaa mahtua samaan ihmiseen ja yhteen elämään.

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *