Betoninostalgiaa

Menin eilen väärään bussiin ja päädyin sattumalta asuinalueelle, jossa oli ensimmäinen kotini. Siis se, johon vanhempani kiikuttivat minut synnytyslaitokselta. Merkillinen kokemus.

Näyttökuva 2017-01-16 kello 20.23.24

Luin taannoin Kari Hotakaisen hyvän kolumnin, joka sai ajattelemaan. Kirjoituksessa ei huomioida, että nostalgiaa on eri lajeja. Sana nostalgia tulee kreikan sanoista nostos, kotiinpaluu ja algos, tuska. Tuskan tilalle ajattelen usein kipua. Voi vain kuvitella millaista kipua ovat tunteneet Karjalan evakot, jotka pääsivät katsomaan kotikontujaan Neuvostoliiton romahdettua. Silloin on kyseessä ihan erilainen nostalgia kuin sedillä, joiden mielestä kukaan ei ole tehnyt kunnon musaa sitten Rollareiden.

Näyttökuva 2017-01-16 kello 20.23.38

Hakalehdon rakennukset suunnitteli arkkitehti Sakari Nironen.

Kuten tunnettua, lapsuuden maisemiin palaaminen myös häkellyttää. ”Iso pulkkamäki” ei yllättäen ollutkaan yhtään iso. Lapsuudessa tuntui, että Tapiolan keskustaan oli loputon taivaltaminen, hyvä kun hädintuskin jaksoi perille. Mutta tosiasiassahan sinne on muutama askel.

Minua huvitti, että maaston muodot ovat piirtyneet mieleen tarkkaan. Muistan jokaisen mäen ja nyppylän. Pienenä Hakalehdossa oli ihana leikkiä. Ei tarvinnut pelätä autoja, luontoa oli sopivasti saatavilla. Eniten pihoista ja vihrealueista tuli mieleen väsymätön aherrus. Kun nukkekodin nuket lähtivät ulos retkelle, heille piti rakentaa kokonainen mökkikylä tikuista, lehdistä ja sammalista. Veljen kanssa tehtiin spagettimainen autorata, joka täytti koko (tosi ison!) hiekkalaatikon. Autotunnelien rakentaminen oli tarkkuutta vaativaa hommaa, jotteivat ne romahtaneet pikkuautojen päälle hiekan kuivuessa.

Näyttökuva 2017-01-16 kello 20.23.31

Suomalaista betoniosaamista. Taloissa on pilaripalkkirakenne ja elementit valettiin paikanpäällä.

Hieman harmittaa, ettei elämäni ensimmäinen koti ole esimerkiksi sadunomainen pitsihuvila tai jugend-linna Kruununhaassa. Hakalehto on kuitenkin mielestäni edelleen hieno alue. Visiitin aiheuttama nostalgia ei ollut halua palata menneisyyteen, eikä ihan kipuakaan. Ennemmin hämmennystä sen edessä, miten nopeasti aika kuluu. Vastahan minä touhusin tuolla kuusen juurella pikkunukkieni kanssa, unohtuneena leikin maailmaan. Ja yhtäkkiä olenkin itse teini-ikäisen äiti.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *