Kaksi hyvää dokumenttia

Netflixissä julkaistiin vastikää dokumentti yhdysvaltalaisesta kirjailijasta Joan Didionista. Dokumentti on kaunis, koskettava ja viisas. Se on myös aika surullinen.

Aiemmin katsoin HBO:lta dokumentin Gloria Vanderbiltistä. Kuten Didion, Vanderbilt on persoonallisuus, mutta hän on elänyt aika erilaisen elämän. Dokumentin on tehnyt Vanderbiltin poika Anderson Cooper. Varsinkin Vanderbiltin lapsuus osoittaa, että rikkaus ei takaa onnellista elämää. Trailer täällä.

 

Naisia sodan aikaan

Näyttökuva 2017-10-31 kello 12.57.44

Heidi Köngäs: Sandra (Otava, 2017)

[Lahja kustantajalta]

Työtön näyttelijä Klaara miettii isoäitinsä Sandran menneisyyttä. Isoäiti on ollut Klaaralle turvallinen ja rakas hahmo. Sandran menneisyys on kuitenkin ollut karu. Sisällissodan puhjetessa Sandra on nuori torpparin vaimo. Aviomies Janne joutuu vastoin tahtoaan vedetyksi punaisten puolelle. Sandra ja appivanhemmat joutuvat selviytymään ilman Jannea. Välillä seurataan Jannen topakkaa siskoa Lyytiä, joka työskentelee palvelijana perheissä.

Romaani tuo sodan kauhut lähelle. Sandra ja Janne ovat tavallisia, ahkeria ihmisiä, jotka historian oikusta joutuvat mukaan konfliktiin. Sandra raataa voimiensa rajoilla. Hänen on pidettävä huoli lapsikatraasta sekä appivanhemmista, omasta torpasta ja suoritettava taloon työvelvoite, jotta perhe saa pitää kotinsa.

Romaania kantaa vahva suru, joka sakenee loppua kohti. Naiset ja lapset kantavat oman taakkansa sodasta, pienet pojat joutuvat ottamaan isän tehtäviä itselleen. Ruokaa ei ole tarpeeksi, eivätkä hentojen poikien voimat meinaa riittää. Kun isä palaa vankilasta, kärsimys on jättänyt jälkensä koko perheeseen.

Romaanin nykytaso jäi minulle vähän etäiseksi. Nykytaso kuitenkin muistuttaa tehokkaasti, miten lähellä romaanin tapahtumat ovat. Sisällissodasta on ensi vuonna kulunut vasta 100 vuotta. Samoin on lähellä äärimmäinen köyhyys, puute ja nälkä. Sandra haluaa taistella lapsilleen kengät, jotta nämä pääsisivät kouluun, mutta köyhäinhuollosta saa vain yhdet. Sandra on itse joutunut lapsuudessaan huutolaiseksi, hänet on siis ostettu lapsityöläiseksi. Sandran mielessä on koko ajan tietoisuus siitä, että jos hän ei jaksa, omia lapsia odottaa sama kohtalo.

Lukija imeytyy mukaan Sandran koettelemuksiin. Nälän kuvauksia lukiessa melkein sattuu omaankin ruumiiseen. Kielenkin tasolla Sandra on hieno lukukokemus. Lapsia kuvataan tosi taitavasti.

Seikka, joka mietitytti minua on Sandran suhde uskontoon, tai oikeastaan sen puuttuminen. 1900-luvun alussa uskonto vaikutti voimakkaasti käytännön asioissakin. Varmasti uskonnon läpäisemässä yhteiskunnassa kasvanut olisi sisäistänyt luterilaiset opit, vaikkei itse olisi uskonnollinen. Nykysuomalaisillakin on taipumus miettiä, ovatko vastoinkäymiset rangaistus jostain. Sandran ajattelussa ei kuitenkaan ole hitustakaan uskonnollista taikauskoa, Jumala ei edes käväise hänen mielessään. Jäin miettimään, olisiko tuon ajan ihminen oikeasti ollut noin irrallaan uskonnosta.

Toinen seikka, mikä lukiessa mietitytti olivat lehmät. Mielestäni lehmillä ei ollut tarpeeksi painava rooli tarinassa! Lehmien hoitohan on Suomessa ollut naisten työtä. Aikana ennen tehonavettoja naiset olivat kiintyneitä lehmiinsä. Vanhoissa romaaneissa lehmistä puhutaan aina nimillä, eikä vain lehminä.

Sandraa lukiessa palasi mieleen eräs lempikirjani, Anna Bondenstamin Kuilu (Tammi, 1967, suom. Elvi Sinervo). Bondestam on ilmeisesti tärkeä tekijä suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa, mutta suomenkielisessä kirjallisuushistoriassa melko tuntematon. Kuilu kuvaa äärettömän taitavasti sodan vaikutusta lapseen. Työläiskodin pieni tytär Rut valvoo kaikki yöt peläten, että valkoiset hakevat isän. Romaani on hieno ja järkyttävä.

Näyttökuva 2017-10-31 kello 13.15.48

Kansikuva on Tapani Utriaisen.

Miksi en mennyt kirjamessuille?

Näyttökuva 2017-10-29 kello 12.32.44

En mennyt tänä vuonna ollenkaan kirjamessuille. Ei ollut työtehtäviä, eikä kukaan muutenkaan kaivannut minua sinne. Koska olen vähän uuvuksissa, päätin jättää messut väliin. Siitä tuli oudosti huono omatunto – kerrankin kirjallisuus saa huomiota, ja mieluummin kökötän kotona!

Moni kollega tuntuu olevan sitä mieltä, että kirjamessuja ei saisi ollenkaan kritisoida. Tietysti on todella hienoa, että Helsingissä on kirja-alan tapahtuma, joka vetää hurjasti yleisöä. Silti oma asenteeni kirjamessuja kohtaan on aina ollut ristiriitainen.

Tänäkin vuonna kirjailijoiden keskuudessa on puhuttanut se seikka, että kirjailijat tekevät messuilla ilmaistyötä. Suomen kirjailijaliitto ja jotkin muut järjestöt maksavat esiintymisistä pienen palkkion, mutta useimmiten messuesiintymisestä ei saa palkkiota. Sen katsotaan kuuluvan tavanomaiseen oman teoksen promotoimiseen. Moni kirjailija matkustaa muualta, jotkut joutuvat ottamaan vapaata päivätöistä ja monilla tietysti menee kirjoitusaikaa hukkaan messuhommien takia. Lasteni ollessa pieniä heille piti hommata hoitaja, koska päiväkoti ei ole viikonloppuisin auki.

Messuilla on tietenkin parhaimmillaan tosi kivaa. Tapaa lukijoita, kollegoita ja muita alan ihmisiä. Törmää kaukaa, jopa ulkomailta tulleisiin kirjailijakavereihin. Silti jokin ilmaistyössä hiertää. Kuulemma messupaikkojen hinnat olivat taas nousseet ja moni pienempi näytteilleasettaja jäi sen takia kokonaan pois. Moni tuntuu pelkäävän, että tämän takia Helsingin kirjamessujen linja tulee kallistumaan entistä enemmän suuriin nimiin.

Arvostan kyllä sitä, että kirjamessujen kaltainen tapahtuma on olemassa. Arvostan kovasti kirja-alan ihmisten puurtamista messujen eteen. Silti messujen kaupallisuus hiertää. Ja koska kyseessä on niin kaupallinen tapahtuma, velvoite ilmaistyöhön tuntuu hassulta. Kirjailija myy vuosikausien työn tulosta sekä omaa brändiään, mutta ei saa siitä palkkiota. Nuorena olin tavallisessa työssä esimerkiksi matkamessuilla. Tuntuu oudolta, että opiskelijana sain messutyöstä palkkaa, nyt en.

Olin kesällä Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa. Se on harvoja epäkaupallisia kirja-alan tapahtumia. Esitykset olivat todella kiinnostavia, samoin esitellyt teokset. Silti esimerkiksi Helsingin Sanomat ei halunnut lähettää Lahteen toimittajaa, eikä tehdä tapahtumasta kunnollista juttua. Moni hieno teos ja kirjailija ei saa huomiota missään.