Ars17

(Kaupallinen yhteistyö Kiasman kanssa)

Näyttökuva 2017-04-04 kello 16.29.44

Osa 1

Ars on vuosittainen nykytaiteen katselmus, joka on järjestetty Helsingissä vuodesta 1961 lähtien. Ainakin englannin kielessä nykytaide, siis contemporary art, tarkoittaa taidetta joka on luotu 1960–70-lukujen jälkeen. Noista ajoista rupeaa olemaan viisikymmentä vuotta. Niin pitkään ajanjaksoon mahtuu monenlaisia virtauksia ja kehitystä, ja tuntuu hassulta, että se kaikki kääräistään yhden kattotermin alle.

Ars17 esittelee internetin jälkeistä taidetta (post-internet art). Tosin näyttelyn taiteilijoiden mielestä se on kuulemma taide-establismentin termi, ei taiteilijoiden. Satuin Kiasmaan samaan aikaan teinien, alakoululaisten ja päiväkotilasten kanssa. Seassa oli myös eläkeläisiä. Hauska ajatus, että eläkeläisille 1960-luvun taide on heidän oman aikansa taidetta, päiväkotilapsille jo muinaishistoriaa. En ole silti varma, onko post-internet art kuvaava termi nykytaiteen jälkeen tulevalle taiteelle. En ole mikään diginatiivi, mutta useimmat Ars17:n teoksista tuntuivat minustakin, no, vähän vanhanaikaisilta. Näyttelyä kiertävillä teineillä on nettiin ja digimateriaaliin varmasti ihan erilainen ote kuin näyttelyn taiteilijoilla!

Katsoin jokin aika sitten kehutun tv-sarjan Black Mirror, joka kuvaa digitalisoitua lähitulevaisuutta. Sarja ei ollut mielestäni niin kekseliäs kuin se olisi voinut olla ja siitä puuttui filosofinen syvärakenne, joka tekee alkuperäisestä Twilight Zone -sarjata 1960-luvulta niin kiehtovan. Arsissa minusta kuitenkin tuntui, että Black Mirror käsitteli monia teemoja hedelmällisemmin kuin Kiasman teokset.

Näyttökuva 2017-04-04 kello 16.25.35

Hito Steyerlin Factory of the Sun (5. kerros) on videoteos, jota esitetään 1980-luvun tulevaisuusvisioista muistuttavassa huoneessa (eritoten tulee mieleen lapsuuden Disney-skifi -leffa Tron tai Xanadu-elokuvan tietokonetehosteiset tanssikohtaukset). Videoteoksen idea oli samanlainen kuin Black Mirror -jaksossa Fifteen Millon Merits, jossa orjat joutuvat polkemaan kuntopyöriä tuottaakseen energiaa persoonattomaan kykykilpailuun. Steyerlin teoksessa tanssijat joutuvat tuottamaan aurinkoenegiaa liikkeellään. Mieleen tuli myös Julian Rosefeldtin loistava videoteos Manifesto, jonka näin Berliinissä.

Factory of the Sun saa ihmettelemään nykytaiteilijoiden luottamusta siihen, että liikkuvan kuvan kyllästämässä maailmassa ihmiset jaksavat katsoa hämäräperäisiä videotaideteoksia, joissa ei ole minkäänlaista jännitettä. Arsin videoteokset olivat poikkeuksetta liian pitkiä – ja olen sentään kärsivällinen videotaiteen ystävä. Useimmissa videoteoksissa hämmensi myös vanhanaikainen, jähmeä grafiikka – oliko se tarkoituksellista ironiaa, vai esimerkiksi taloudellisten rajoitteiden sanelema pakko?

Näyttökuva 2017-04-04 kello 16.33.40

Reija Meriläinen: Survivor, 2017

Teinit ympärilläni olivat yllättävän kärsivällisiä videoteosten katsojia. Heidän käytöksensä huvitti: aina kun he näkivät videon, he ottivat videosta älypuhelimella oman videon. Ehkä he levittävät videoita some-kanavillaan ja digitodellisuutta kuvaava taideteos siirtyy digimaailmaan.

Yllättävän moni Arsin videoteoksista muistuttaa elokuvaa siinä mielessä, että niitä istutaan katsomaan tuoleille tai tyynyille. Rachel Rossinin videoteos (2. kerros) on interaktiivinen. Katsojat laittavat päähänsä VR-lasit ja seikkailevat räjähtävässä talossa. Tämän teoksen kohdalla oli kiehtovaa seurata ihmisiä, jotka hapuilivat shakkilaudalla VR-lasit päässään (ensimmäinen kuva). Kosketusta ja törmäystä seurasi aina nolostunut kikatus.

Näyttökuva 2017-04-04 kello 16.30.30

Cécile B. Evans: What the Heart Wants, 2016

Kun perehdyin Arsiin, minua alkoi huvittaa se, miten tekstipainotteinen näyttely on. Useimpia teoksia on mahdoton ymmärtää lukematta vähintään seinätaulujen esittelytekstejä. Videoteoksissa puhutaan erittäin paljon. Kovakantinen, 255-sivuinen näyttelyluettelo on täynnä tekstiä: esseitä, esittelyjä ja teosten puheen litterointia. Kirjailijana tämä sekä hämmensi että turhautti: luulin tulleeni katsomaan kuvataidetta – missä vaiheessa kuvataide muuttuu sanataiteeksi? Tiedän paljonkin nykytaidetta, jota ei tarvitse selittää teksteillä, esimerkiksi aiemmin mainittu Manifesto, Anselm Kieferin teokset tai Thomas Demandin paperitaide.

Useissa Arsin videoteoksissa ihmiset puhua pulputtavat. Kommunikoimme entistä enemmän viestein, linkein ja videoin, mutta ihmisen tarve tulla kuulluksi ei varmasti katoa minnekään.

(jatkuu)

Ensimmäinen kuva oma, muut Kansallisgalleria/Pirje Mykkänen

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *