Tyttö joka saarnaa maailmanlopusta

Näyttökuva 2017-05-28 kello 11.36.34

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja (Johnny Kniga, 2015)

Köyhän pientilan tytär, 13-vuotias Tuulikki, alkaa perheensä kummastukseksi saarnata horrostilassa. Sana kiertää ja pian Tuulikin ympärillä on hurmoksellinen liike. Kolehdit pursuavat rahaa ja pari kiertävää saarnamiestä yrittää päästä jaolle, mutta topakka Tuulikki ajaa heidät tiehensä.

Kun äiti Veera tuntee menettävänsä otteen tytöstä, hän kutsuu maallikkosaarnaaja Sigurd Sihvosen ottamaan ohjakset. Tuulikin ja saarnamiehen välille nousee tahtojen taistelu.

Unissasaarnaaja sijoittuu vuoteen 1949. Sotaa seuraavat vuodet olivat kaoottisia, kun sotilaat piti kotiuttaa ja evakot asuttaa, vaikka asuntopula oli ankara. Elämä oli niukkaa ja epävarmaa, sodan pelot vielä tuoreessa muistissa. Ei ihme, että karismaattisista lahkoista tuli tuolloin suosittuja. Tuulikilla ei tosin ole kuulijoilleen lohdun sanoja: hänen näkyjensä mukaan maailmanloppu on nurkan takana ja kaikkien täytyy sovittaa syntinsä, kun vielä ehtivät.

Saarnaavat ja ihmeitä näkevät tytöt ovat aina kiehtoneet minua. Naisilla ei ole kristinuskon parissa ollut perinteisesti valtaa, naispappeuskin on nykyajan ilmiö. Hurmokselliset näyt ovat tarjonneet naisille mahdollisuuden käyttää valtaa, aina 1500-luvulla eläneestä Avilan Pyhästä Teresasta lähtien. Riivatuissa tytöissä lienee jotain samaa, on varma keino saada huomiota, kun paholainen ottaa valtaansa ja vääntää vartalon korkkiruuville. Kouristelua ilmenee Tuulikillakin.

Koivukarin romaani on tyylilajiltaan realistinen, mutta tarinassa on paljon tasoja. Oman kylän ihmisten tarinat lomittuvat Tuulikin tarinaan. Köyhyys on riivannut jo ennen sotia ja jotkut ovat lähteneet etsimään rikkauksia Australiasta saakka. Toisilla on kova kaipuu Jumalan tykö, toiset tulevat katsomaan tyttösaarnaajaa viihteen vuoksi. Koivukari kuvaa älykkäästi sitä, miten erikoislaatuinen lapsi saattaa perheen elämän raiteiltaan. Hengellisten kykyjensä kautta Tuulikki saa vallan perheestään ja muista lähellä olevista, mutta saarnamies Sigurd haluaa kesyttää Tuulikin villin hengellisyyden.

Unissasaarnaaja voitti Runeberg-palkinnon vuonna 2016. Se on kiehtova, monitasoinen romaani, jossa on myös hiljaista huumoria. Kaikki henkilöhahmot ovat täyteläisiä, omia persooniaan. Hieno kirja!

Näyttökuva 2017-05-28 kello 12.06.45

Lauritz Petersen: Nordenön pappilaiset (suom. M. S., WSOY, 1912)

Luin toisenkin uskonelämää kuvaavan romaanin, joka on ihan eri tyylilajia kuin Unissasaarnaaja. Luin tämän, koska olisin halunnut tietoa entisajan pappilaelämästä – sitä ei kuitenkaan kirjassa paljoa kuvata.

Johannes on aikoinaan rakastunut Gertrudiin, äveriään perheen seurapiiriperhoseen. Isän kuoltua äiti halusi naittaa tyttären papille, koska tytär lähestyi kolmeakymmentä. Avioliiton alkuajat Johannes on toiminut opettajana, kunnes sai herätyksen, valmistui papiksi ja haki paikkaa saaristosta. Seurakunta on ollut yhdeksän vuotta ilman sielunpaimenta ja meno on sen mukaista.

Hemmoteltu Gertrud lähtee vastentahtoisesti miehensä mukaan syrjäiselle saarelle. Hän ikävöi tanssiaisia ja kylpylälomia, haahuilee masentuneena rannoilla, eikä osallistu pappilan pyörittämiseen mitenkään. Uskonnostakaan Gertrud ei juuri piittaa. Vähitellen Gertrud alkaa kypsyä. Kun pappi joutuu lähtemään myrsky-yönä naapurisaarelle tapaamaan kuolevaa, Gertrudkin löytää Jeesuksen.

Romaani edustaa kirjallisuudenlajia, joka on kadonnut lähes tyystin, paatoksellista Jeesus-romantiikkaa. Olen viettänyt viime aikoina paljon aikaa 1900-luvun alkupuolella ja aina jaksaa hämmästyttää, miten suosittua uskonnollinen paatostelu oli, jopa sanomalehtiartikkeleissa. Nykyihmisestä tuntuvat todella vierailta siirappia valuvat tarinat syntisen elämän viettäjistä, jotka löytävät Jeesuksen ja tajuavat, että onni löytyy karusta elämästä, Gertrudin tapauksessa tuulen pieksämältä saarelta syrjässä kaikesta.

Paatostarinoihin liittyy vahvana velvollisuusetiikka. Petersen on tanskalainen kirjailija, Suomessa velvollisuusetiikka on koskenut paitsi kristillisten arvojen mukaan elämistä, myös työtä oman kansakunnan hyväksi. Oma aikamme korostaa yksilönvapautta, ja velvollisuusetiikka elämänasenteena tuntuu todella vieraalta.

Elämänarvojensa puolesta Nordenön pappilaiset tuntuu aikansa eläneeltä, mutta luontokuvaukset ovat todella kauniita.

Ihana ilta Töölönlahdella

Näyttökuva 2017-05-24 kello 9.06.57

Kuva: J. Pekka Mäkelä

Helsingin kirjailijat ry (jonka hallitukseen kuulun) järjesti tällä viikolla perinteisen esikoiskirjailijaillan. Suomen kirjailijaliiton jäsenyyttä voi hakea vasta julkaistuaan kaksi teosta. Helsingin kirjailijoihin pääsee jäseneksi yhdelläkin teoksella, ja esikoiskirjailijailtaan ovat tervetulleita nekin, joiden kirja ei ole vielä ilmestynyt. Illasta tiedotetaan kustantajien kautta sekä Facebookissa. Kutsukanavat näköjään toimivat, sillä Villa Kiven juhlatila oli tupaten täynnä esikoiskirjailijoita!

Näyttökuva 2017-05-24 kello 9.21.03

Fantasiakirjailija Sini Helminen ja esikoiskirjailija Antti Ritvanen

Ohjelmassa oli tietoa Sanaston sekä Lukukeskuksen toiminnasta, luento kirjailijan suhteesta julkisuuteen ja Suomen kirjailijaliiton lakimiehen neuvoja sopimusasioissa. Sen jälkeen seurasi vapaata seurustelua. On aina jännittävää tutustua esikoiskirjailijoihin ja kuulla osasta teoksia jo etukäteen!

Näyttökuva 2017-05-24 kello 9.07.11

Kuva: J. Pekka Mäkelä

Perustimme vuosittaisen esikoiskirjailijatapahtuman, koska esikoisten saattaa olla vaikea löytää kollegoita ja omaa yhteisöä. Alan kiemurat ovat uusia, eikä tietoa esimerkiksi sopimuskäytännöistä ole välttämättä helppo löytää. Kirjailijan työ on yksinäistä, ja kollegojen vertaistuki on tärkeää. Kirjailijalla ei kohtaa työkavereita kahvihuoneessa, heidän luokseen pitää itse mennä.

Näyttökuva 2017-05-24 kello 9.18.41

Ilta sattui olemaan ihana, ja sitkeimpien kanssa istuttiin Villa Kiven terassilla, josta on näkymät Töölönlahdelle.

Helsingin kirjailijoiden hakukaavake löytyy täältä.

Hullunkurista designia

Näyttökuva 2017-05-19 kello 16.21.36

Muistelin eräänä päivänä hassuja huonekaluja, joita oli nuoruudessani 1980-luvulla (eli ihan kymmenen minuuttia sitten). Niissä oli kirkkaita värejä, hauskat muodot ja palloja. Muistelin, että niitä sanottiin postmoderneiksi huonekaluiksi ja ne tulivat Italiasta. Tyylityypit olivat kovin ihastuneita tähän tyyliin ja samantapaisia ilmestyi tavallisiinkin myymälöihin.

Näyttökuva 2017-05-19 kello 16.32.50

Kyse oli italiaisen Memphis Milano -ryhmän huonekaluista. Muistan, että jotkut pitivät tyylisuuntaa aivan kamalana. Nyt kun noita kalusteita katsoo, ne ovat oikein hauskoja. Ehkä nykysisustamisessa on kestänyt jo kyllin kauan valkoisen ja harmaan voittokulku. Memphis Milanon kalusteet näyttävät siltä kuin essoa nappaillut smurffi olisi päättänyt jäljitellä 20–30-lukujen art decoa.

Näyttökuva 2017-05-19 kello 16.34.49

Osa muodoista on suorastaan pähkähulluja, kuten yllä oleva pöytälamppu. Tyylin päiväkotimaisuudessa on jotain suloista. Internetin mukaan Memphis Milano -tyyli on jälleen muodissa, ketjuliikkeissäkin näkyy jo vaatteita, jotka ovat saaneet vaikutteita ryhmän grafiikasta. Täällä voi ihailla Memphis-tyyliin sisustettua kampaamoa. Huomasinkin Berliinin paperikaupoissa, että Memphis Milano -vaikutteinen grafiikka on suosittua muistikirjoissa.

Näyttökuva 2017-05-19 kello 16.36.58

Pinterestistä löytyy hakusanoilla Memphis Milano vaikka kuinka paljon ihanuuksia!

Kuvat: Pinterest