Valkoinen musta

Törmäsin taannoin Guardianin sivuilla hämmentävään artikkeliin valkoisesta naisesta, joka tekeytyi rodullisen vähemmistön edustajaksi. Huijareiden tarinat ovat aina kiehtoneet, koska olen itse tosi huono puijaamaan ketään. Miten joku voi elää jopa vuosikymmeniä kaksoiselämää? Varsinkin kylmän sodan agenttien ja kaksoisagenttien tarinat ovat kiehtovia. Jotkut heistä huijasivat puolisoaankin. Ei ihme, että alkoholiongelmat olivat agenttien piirissä yleisiä.

Rachel Dolezalin tarina on kiehtova ja kummallinen. Ei ihme, että jotkut ovat arvelleet häntä mielisairaaksi. Toisten mielestä hän on vain laskelmoiva ilkimys. Artikkelin kirjoittajaa hämmentää, ettei Dolezal tunnu kunnolla tajuavan, miksi ihmiset ovat suuttuneet hänelle. Omien sanojensa mukaan hän on kokenut oikeaa rasismia, muttei yhtä pitkään kuin sellainen, joka on syntynyt oikeasti tummaihoisena. Hän ei tunnu käsittävän, miksi enemmistö on sitä mieltä, että hänen käytöksensä trivialisoi rasismin ja vähemmistöjen kohtaaman syrjinnän.

Kirjoitusten perusteella Dolezal ei vaikuta laskelmoivalta, vaan liiankin naiivilta. Ehkä hänen valheensa ovat vain johtaneet uusiin valheisiin pikkuhiljaa, niin että hän on vähitellen unohtanut elävänsä valheessa. Silti tuntuu mahdottomalta kuvitella, mitä hän on ajatellut aamuisin meikatessaan kasvonsa ”tummaihoisiksi”.

Tyttö metsän keskeltä

Näyttökuva 2017-03-29 kello 8.56.35

Maila Talvio: Rukkaset ja kukkaset – muistinäkyjä (WSOY, 1947)

Jos haluaa lukea todellisen hyvän mielen kirjan, Maila Talvion muisteloteos on hyvä valinta. Kirjailija kuvaa lapsuuttaan Hartolan pappilassa lämmöllä ja huumorilla. 1800-luvun lopun lapsen maailma näyttäytyy konkreettisena ja kirjassa on paljon viehättäviä arkihistorian yksityiskohtia, kuten se suuri hetki kun äiti saa ompelukoneen.

Isän kuoltua perhe muuttaa korpeen, sydänmaille. Pikku Maila rakastaa metsää ja luontoa kodin ympärillä, mutta äiti päättää, että hänet pitää saada tyttökouluun. Onneksi mummo pitää koulukortteeria Helsingissä, siellä on vuodesohvalla Mailallekin tilaa, ainakin juuri ja juuri. Helsinki oli tuolloin vielä pikkukaupunki: tyttökoulu on Bulevardilla, mummon koti kansallisteatterin liepeillä. Helsinki-kuvaus on vallan kiehtovaa.

Tyttö palaa 16-vuotiaana kotiin opettamaan pienempiä sisaruksia, mutta kaipaa Helsinkiin. Reissulla löytyy sulhanen, Jooseppi Mikkola, slaavilaisten kielten lingvisti ja tuleva professori. Nuoripari asuu milloin missäkin, pisimpään Eläintarhan huvilassa, joka on nykyisin kirjailijatalo Villa Kivi. Mikkolan työn tiimoilta he matkustelivat paljon. Helsingissä Mikkolat kuuluivat samoihin piireihin aikakauden tunnettujen kirjailijoiden kanssa ja olivat perustamassa kirjailijaliittoa. Kasimir Leinosta tuli Talvion mentori, joka kannusti häntä tarjoamaan kirjoituksiaan julkisuuteen.

Kirjan nimi ei viittaa miesjuttuihin, vaan aloittelevan kirjailijan jännitykseen: tuleeko kustantajalta kukkaset vai rukkaset! Onneksi kukkaset, ja loppu onkin suomalaista kulttuurihistoriaa.