Teiniurheilijan pimeät puolet

Näyttökuva 2017-02-25 kello 12.28.54

Megan Abbott: You Will Know Me (Picador, 2016)

Teini-ikäinen Devon on huippulahjakas voimistelijalupaus. Nelihenkisen perheen koko elämä pyörii tyttären treenien ympärillä – pikkuveli Drew jää katveeseen tiedeprojekteineen. Treenisalilla Devonia sekä palvotaan että kadehditaan.

Salilla kohtaavat eri ikäiset voimistelijat sekä heidän vanhempansa. Kaikki muuttuu, kun valmentaja Teddy tuo mukaan parikymppisen sukulaistyttönsä ja tämän poikaystävän. Tarina kerrotaan Devonin äidin Katien näkökulmasta, mutta tietääkö tyttärelleen sokeasti omistautunut äiti kaikkea?

Megan Abbott on lempikirjailijoitani ja on todella sääli, ettei hänen teoksiaan ole suomennettu. Abbottin romaaneissa on aina omituinen, uhkaava ja riipivä tunnelma, niin uusimmassakin. Sijoitin teoksen mielessäni genreen sportnoir. Tärkeintä ei ole se, onko rikosta tapahtunut tai kuka on syyllinen, vaan ihmisten väliset jännitteet.

Abbott kuvaa taitavasti perhettä, jonka kaikki aika ja energia menee nuoren urheilijan tavoitteiden tukemiseen. Voimistelijoiden vanhempien välillä on kitkaa ja kateutta: Devonin menestys toisi treenipaikalle mainetta ja rahaa, mutta toisaalta kaikki haluaisivat oman lapsensa olevan paras.

Romaani toi mieleen Joyce Carroll Oatesin tuotannon. Teksti on riisuttua, lukija joutuu oivaltamaan jännitteet ja salaisuudet itse. Pikkuveli on ainoa oikeasti miellyttävä henkilöhahmo, kaikissa muissa on jotain ikävää ja julmaa. Silti kaikki haluavat mielestään vain Devonin parasta.

You Will Know Me käynnistyi hitaasti, mutta sen jälkeen romaani oli todellakin gripping, kuten kannessa luvataan. Tarina jäi pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Kuten monessa muussakin teoksessaan, Abbott kuvaa taidokkaasti nuorten tyttöjen sielunelämän pimeitä puolia – tässä romaanissa nuoren urheilijan kunnianhimo tuo mukaan oman säväyksensä.

Saatavilla Vantaan kaupunginkirjastossa

 

Asiantuntija heristää sormea

Näyttökuva 2017-02-23 kello 15.14.45

Tunsin itseni tänä aamuna aika nuorekkaaksi, kun luin Aamulehdestä jutun, jossa asiantuntijat kertovat, mitä vikaa on nettideittailussa. Tunnen useita onnellisia pariskuntia, jotka ovat kohdanneet deittipalstalla, sellaisiakin, jotka ovat löytäneet toisensa Tinderin avulla. Silti nettipalvelut ovat asiantuntijoille mörkö. Ennen vanhaan kaikki oli paremmin.

Tällaisissa artikkeleissa hiertää eniten syyttävä asenne. Joko sinkut eivät tee tarpeeksi pariutumisen eteen, tai he tekevät liikaa, tai kaiken väärin. On hassu ajatus, että parinhaku olisi ollut ennen jotenkin rehdimpää, eivätkä esimerkiksi naiset olisi esittäneet miehille vaatimuksia. Rakkausavioliitto on hyvin nuori keksintö, äitiysvapaista ja -tuista puhumattakaan. Tietysti ennen pelehdittiin heinäladossa suuren hekuman vallassa ja sitten sattui vanhanaikaisesti, mutta varmasti moni nainen myös mietti, pystyykö mies elättämään jälkeläiset. Mies saattoi miettiä – siis laskelmoiden – onko nainen reipas lypsäjä ja hyvä emäntä.

Näyttökuva 2017-02-23 kello 15.14.35

Nettipalveluissa on puutteensa, mutta minulle yksi etu on, että tuttavuutta voi tehdä muutenkin kuin alkoholin avustuksella. Nuorena ahdisti käydä täpötäysissä menopaikoissa tai pubeissa, missä olisi pitänyt yrittää tutustua maistissa oleviin miehiin. Joku jossain ihmetteli, että Suomessa paheksutaan järjestettyjä avioliittoja, mutta oletetaan, että kännissä aloitettu ihmissuhde kestää koko elämän. Irtosuhdekin on kai jotenkin parempi, jos se alkaa kello neljä aamuyöllä yökerhon naulakoilla, eikä Tinderissä.

Näyttökuva 2017-02-23 kello 15.14.19

Olisi hienoa lukea vaihteeksi lehtijuttu, jossa parisuhdeasiantuntijat sanoisivat, että on hienoa kun nykyään mietitään tarkkaan, kenen kanssa lisäännytään: tehdään tuttavuutta kirjoittamalla ja googlataan kumppaniehdokas. Tai että on mahtavaa kun nykyaikana on nettideittipalvelut ja Tinder, joiden avulla voi tutustua ihmisiin, joihin muuten ei ikinä törmäisi. Että känniselle parinmuodostukselle on vaihtoehtoja. Tai että voidaan avoimesti sopia pelkästä panokaveruudesta, ilman lirkutuksia yhteisestä elämästä ja elämää suuremmasta rakkaudesta.

(Ilmoitukset 1900-luvun alun Helsingin sanomista, kansalliskirjaston digipalvelu)

Rumat

Näyttökuva 2017-02-23 kello 12.46.34

Anu haukkui Mariaa rumaksi, Marian kaverit kiiruhtivat vakuuttamaan, että hän ei ole ruma. Kiehtova soppa. Minua kiinnostaa eniten se, että ruma on edelleen pahinta, mitä naisesta voidaan sanoa. Tuntuu, että rumaksi sanominen on melkein pahempaa kuin huorittelu. Naisellinen nainen on kaunis ja hänellä on pitkä tukka. Irvokasta, että tasa-arvoisessa Suomessa lyhyttukkaiselta naiselta vaaditaan edelleen paljon pokkaa.

Mietin, miltä tuntuu lukea ”Maria, sä oot tosi kaunis” -kommentteja, jos on oikeasti ruma. Kyllä, kaikki ovat omalla tavallaan kauniita ja tärkeintä on sisäinen kauneus – se vain näyttää nykyään unohtuneen. Ulkonäkövaatimukset ovat koventuneet myös miesten kohdalla. Kun tein kirjaani Pöytä yhdelle, luin paljon sinkkumiesten kokemuksista. Miehillä, jotka eivät vastaa nykyajan ulkonäköihanteita, on itsetunto pohjamudissa. Lyhyys nakertaa itseluottamusta lisää. Lyhyellä, rumalla miehelläkin voi tietysti olla huimaava karisma, mutta sellaiset persoonat ovat harvassa.

Näyttökuva 2017-02-23 kello 12.56.21

Pienitissiset naiset, ottakaa aikakone 1930-luvulle!

On ihmisiä, joiden suvussa ei ole kummoisia ulkonäkögeenejä. Nainen voi olla vakuuttunut, ettei kukaan halua hänen kanssaan lapsia, jos hän on nykyajattelun mukaan ruma. Tutkimusten mukaan kauniilla ihmisillä on helpompaa kaikilla elämänaloilla. Nykyajan työkulttuurikin on ulkonäkökeskeinen ja työnsaanti on helpompaa, jos näyttää hyvältä. Moniin ammatteihin ei ole pääsyä lainkaan, jos ei ole kaunis tai komea.

On myös ihmisiä, jotka ovat ”rumia” sairauden, vamman tai onnettomuuden seurauksena. Miltähän heistä tuntuu lukea kinastelua siitä, onko Maria ruma vai eikö ole.  Juontajan lyhyttä tukkaa haukutaan epänaiselliseksi ja kasvoja kulmikkaiksi. Entä jos on menettänyt hiuksensa sairauden takia tai polttanut kasvonsa onnettomuudessa?

(Kuvat kansallisarkiston digipalvelu)