Hullunkurista designia

Näyttökuva 2017-05-19 kello 16.21.36

Muistelin eräänä päivänä hassuja huonekaluja, joita oli nuoruudessani 1980-luvulla (eli ihan kymmenen minuuttia sitten). Niissä oli kirkkaita värejä, hauskat muodot ja palloja. Muistelin, että niitä sanottiin postmoderneiksi huonekaluiksi ja ne tulivat Italiasta. Tyylityypit olivat kovin ihastuneita tähän tyyliin ja samantapaisia ilmestyi tavallisiinkin myymälöihin.

Näyttökuva 2017-05-19 kello 16.32.50

Kyse oli italiaisen Memphis Milano -ryhmän huonekaluista. Muistan, että jotkut pitivät tyylisuuntaa aivan kamalana. Nyt kun noita kalusteita katsoo, ne ovat oikein hauskoja. Ehkä nykysisustamisessa on kestänyt jo kyllin kauan valkoisen ja harmaan voittokulku. Memphis Milanon kalusteet näyttävät siltä kuin essoa nappaillut smurffi olisi päättänyt jäljitellä 20–30-lukujen art decoa.

Näyttökuva 2017-05-19 kello 16.34.49

Osa muodoista on suorastaan pähkähulluja, kuten yllä oleva pöytälamppu. Tyylin päiväkotimaisuudessa on jotain suloista. Internetin mukaan Memphis Milano -tyyli on jälleen muodissa, ketjuliikkeissäkin näkyy jo vaatteita, jotka ovat saaneet vaikutteita ryhmän grafiikasta. Täällä voi ihailla Memphis-tyyliin sisustettua kampaamoa. Huomasinkin Berliinin paperikaupoissa, että Memphis Milano -vaikutteinen grafiikka on suosittua muistikirjoissa.

Näyttökuva 2017-05-19 kello 16.36.58

Pinterestistä löytyy hakusanoilla Memphis Milano vaikka kuinka paljon ihanuuksia!

Kuvat: Pinterest

Jotain päässä

Näyttökuva 2017-05-19 kello 12.30.03

Flunssa ja ipäd ovat oikein sivistävä yhdistelmä. Katselin netistä kesähattu- ja huivi-ideoita, kun törmäsin vaatekappaleeseen nimeltä tichel. En ollut koskaan kuullutkaan siitä. Tichel on huivi, jota käyttävät naimisissa olevat ortodoksijuutalaiset naiset. Heiltä saa näkyä korkeintaan kämmenen leveydeltä hiuksia. Tosin jotensakin hämmentävästi on myös sallittua peittää tukkansa osa- tai kokoperuukilla!

Näyttökuva 2017-05-19 kello 12.53.01

Tichel-huiveja on tietysti vaikka minkälaisia, tosi ihania. On farkkujen kanssa yhteensopivia, pelkistettyjä, pitseillä ja nauhoilla koristeltuja ja niin edelleen. Tichelin alla pidetään kangaspantaa, joka estää sitä liukumasta.

Tietynlaisten setien kuulee usein läksyttävän feministejä siitä, että nämä eivät tuomitse hijabin käyttöä (en tunne setien kantaa tichelin suhteen). Itse en näe, miksi asia kuuluisi minulle millään tavalla. Ihailen huiveja kaupungilla ja varsinkin taitavaa huiviorigamia, jolla ne kiinnitetään. (Tichelien kietomista voi opetella supersuositusta Wrapunzel-blogista.) Monilla hiljabia käyttävillä naisilla on takaraivossa jotain huivin alla. Kuvittelin tietenkin, lasimaisen vauvatukan omistajana, että heillä on siellä valtaisa pehko tuuheaa tukkaa, samoin kuin ortodoksijuutalaisilla naisilla tichelinsä uumenissa.

Näyttökuva 2017-05-19 kello 12.30.20

Flunssasurffaillessa selvisi, että sekä hijabin että tichelin käyttäjät voivat ostaa huivinsa täytteeksi erityisiä palleroita ja hiuslenksuja! Hijabin alla käytetään myös vauvan kypärämyssyn tapaista alusmyssyä. (Hijabia käyttävien muslimiteinityttöjen äitien ei varmaan sitten tarvitse nillittää piposta pakkasella…)

Näyttökuva 2017-05-19 kello 12.30.35

Eksyin myös keskusteluun, joka oli niin naisten tapaista! Hiljabin käyttäjät keksustelussa olivat sitä mieltä, että tichel on coolimpi, tichelin käyttäjät taas sitä mieltä, että hijab näyttää kivemmalta.

Pukeutuminen on aihe, jossa riittää ihmeteltävää. Itse tietenkin salaa kadehdin naisia, joiden kulttuuriin kuuluu huivien ja päähineiden käyttö. Tukkani on aina ollut hento ja ohut, olisi kiva kun ei tarvitsisi miettiä kampauksia, vaan tukan saisi luvan kanssa piiloon. (Ymmärrän kyllä, että syyt tichelin ja hijabin käyttöön ovat useimmiten uskonnollisia.)

Kuvat Etsy.com

Julmaa menoa Islannissa

Näyttökuva 2017-05-19 kello 9.47.25

Yrsa Sigurðardóttir: Perimä (Otava, 2017, suom. Tapio Koivukari ja Tuula Tuuva-Hietala)

Nuori perheenäiti murhataan järjettömän sadistisesti, eikä motiivistakaan ole tietoa. Onko uhrin pieni Margrét-tytär nähnyt jotain? Lastenpsykologi Freyja kutsutaan haastattelemaan tyttöä. Tutkimuksen johtajaksi määrätty poliisi Huldar tuntee joutuneensa liian isoihin saappaisiin, varsinkin kun pian tapahtuu toinen murha.

Toisaalla opiskelijapoika hääräilee radioamatööriharrastuksensa parissa. Hän osuu asemaan, joka lähettää salakielisiä numerokoodeja. Mitä koodit tarkoittavat? Miksi joku näkee niin paljon vaivaa? Lukija miettii, miten tapahtumat liittyvät toisiinsa.

Jätin alunperin tämän romaanin kesken, koska alun murhakohtaus tuntui etovan raa’alta. Facebookin dekkariryhmässä Perimää kuitenkin kehuttiin niin paljon, että annoin sille uuden mahdollisuuden, kun kevätflunssa sattui päälle.

Perimä on todella jännittävä ja siinä on hyvä imu. Kirjassa on kiinnostavia elementtejä, kuten radioamatöörien puuhat ja se, että lastensuojeluviranomaiset avustavat tutkinnassa. Juoni oli rakennettu hyvin. Silti lukukokemus jätti ristiriitaisen olon. Minua on alkanut todella ärsyttää, että dekkareissa – varsinkin pohjoismaisissa – pitää olla niin järjettömän julmia murhia ja mielikuvituksekkaat motiivit.

Tässäkin romaanissa murhaaja on erittäin viitseliäs. Hän hommaa vaikka minkälaisia tarvikkeita ja raahaa murhapaikalle jopa rikkaimurin hävittääkseen todisteet. Kun kuvioon lisätään koodikieli ja muut mysteerit, kokonaisuus alkaa tuntua fantasialta. Valtaosa tosielämän murhaajista ei ramppaa ympäriinsä hankkimassa jos jonkinlaisia kapistuksia, viiltele koiria varoitukseksi, härnää tapausta tutkivia poliiseja ja niin edelleen.

Perimää lukiessani mietin, onko dekkarigenrestä tullut jonkinlaista eskapismia. Ei kerrotakaan millään tavalla realististista rikoksista, vaan niin mielikuvituksekkaista, ettei niillä enää tunnu olevan tosielämään mitään yhteyttä. Samalla henkilöhahmojen väliset ihmissuhteetkin ohenevat. Perimässä moni käänne tuntui hyvin epäuskottavalta. Hieman hiertää sekin, että monissa dekkareissa on alusta asti selvää, että syyllinen ei ole vaikkapa tavallinen perheenisä, joka on suuttunut kännissä ja tappanut kaverinsa. Ei, nykydekkarissa syyllisen pitää aina olla täydellinen sekopää, joka on kuitenkin mystisesti selvinnyt siihen asti arjen haasteista ja toiminut usein jopa vaativassa ammatissa, kuten juristina.

Pahamaineinen murhamies Ian Brady kuoli muutama päivä sitten. Se sai ajattelemaan Bradyn ja Hindleyn tapausta. Yksi karmeimmista seikoista murhapariskunnan toimissa oli varmasti se, että murhat olivat täysin mielivaltaisia ja turhia. Parilla ei ollut sen kummempaa motiivia kuin että heistä oli hauska kiduttaa lapsia. He eivät halunneet kostaa kenellekään kaappaamalla tämän lapsen, he eivät halunneet hyötyä taloudellisesti, heistä oli vain kivaa kiduttaa toista ihmisolentoa. Bradyn ja Hindleyn tapauksessa kiehtovaa on tietysti myös murhaajapariskunnan keskinäinen psykologia, joka on ihan erilainen kuin yksin tappavalla.

Perimän kaltaiset dekkarit tuntuvat minusta veriseltä vastineelta romanttiselle hömpälle. Tarina on yhtä kaukana oikeasta elämästä kuin Jackie Collinsin romaanien romanttinen touhuilu. Kivaa viihdettä ja jännitystä (varsinkin flunssassa), mutta kaukana oikeasta elämästä.

Varsinkin pohjoismaisissa dekkareissa minua hiertää myös psykologian ohuus. Katson paljon dokumentteja tosielämän rikoksista (paheensa kullakin), koska minua kiinnostaa juuri psykologia. Esimerkiksi Ruth Rendellin/Barbara Vinen dekkareissa on hyvää psykologiaa ja henkilökuvausta, samoin P.D. Jamesin teoksissa. Perimässä ihmisten motiivit ja sielunelämä jäivät hämäriksi. Miksi Huldar on niin epävarma ja tarkkailee kaiken aikaa muiden, siis kollegojensa, mielentiloja? Mikä varsinaisesti sai murhaajan ryhtymään mielikuvituksekkaisiin kidutusmurhiin?

Lukukokemus oli Perimän suhteen siis kahtajakoinen. Toisaalta kirja oli tosi jännittävä, ja tunnit tautivuoteella hurahtivat kuin huomaamatta. Toisaalta moni asia jäi hiertämään.