Vanha jäärä muistelee

Näyttökuva 2017-12-27 kello 9.19.05

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta – äänikirja (suom. Helene Bützow, lukija Jukka Pitkänen, Tammi, 2017, alkuteos Remains of the Day 1989)

Lukuaikapalvelut ovat kiinnostaneet minua pitkään, vaikka kirjailijoiden ja kääntäjien kannalta ne eivät ole yksiselitteisesti hyvä ilmiö. Joulun alla sain lahjaksi koodin, jolla saa BookBeatista kuukauden maksutottoman kokeilun – tavallinen kokeilujakso on kaksi viikkoa.

Valitsin Ishiguron romaanin vähän summamutikassa. BookBeat saa heti miinusta sekavasta hakutoiminnosta. Kategoriat ovat harhaanjohtavat, dekkareita on esimerkiksi sekä jännitysosastossa että kaunokirjallisuudessa. Olisi fiksumpaa, että kaunokirjallisuudessa olisi vain ns. taidekirjallisuutta. Mobiililla hakiessa merkitsin monta kertaa, että etsin vain suomenkielisiä kirjoja, mutta järjestelmä palautti koko ajan ruotsin. Vaikuttaakin siltä, että valtaosa BookBeatin tarjonnasta on ruotsiksi.

Kirjavalinta oli kuitenkin täysi kymppi. Lukija Jukka Pitkänen on täydellinen tähän romaaniin. Romaani kertoo vanhasta hovimestarista Stevensistä, joka lähtee tapaamaan entistä työtoveriaan, taloudenhoitaja Miss Kentonia, joka tosin tapahtuma-aikaan on Mrs Ben. Matkan varrella Stevens muistelee uraansa ihailemansa lordi Darlingtonin palveluksessa.

 

Stevensin tapa muistella on seikkaperäinen ja kuivahko. Hänen sanaisa tilityksensä voisi olla rasittava, mutta Pitkäsen lukemana se ei todellakaan ollut sitä. Kuuntelin kirjaa työmatkoilla, kävellessä ja kotitöiden ohessa, ja pystyin keskittymään hyvin. Suomennos jäljittelee täydellisesti jähmeää brittityyliä. Romaani on monikerroksellinen, koskettava ja jättää tilaa lukijan omille oivalluksille. Stevens kyllä ihaili lordiaan, mutta muu maailma ei, koska tämä sotkeentui maailmanpolitiikkaan ja teki ikäviä virhearvioita. Romaanissa on kadonnutta tapakulttuuria ja kulttuurihistoriaa, kokonainen mennyt maailma, minkä takia tunnelma on haikea. Stevens ei pysty sopeutumaan muuttuneeseen maailmaan.

Näyttökuva 2017-12-26 kello 18.31.28

Ishiguron romaani oli valtavan upea kokemus, olin ihan onneton, kun se loppui. Lukijaakin jäi ikävä! Ishigurolta on BookBeatissa äänikirjana myös teos Ole luonani aina, mutta vierastan skifielementtejä (pitäisi ehkä voittaa omat ennakkoluulot). Koetin kuunnella Eckhart Tollen selfhelp-kirjaa Läsnäolon voima, koska sitä on kehuttu ja kirjaan tutustuminen tuntuu kuuluvan yleissivistykseen. Kirjan esipuhe oli kuitenkin niin hullunkurinen, että vain hihitin – Tolle hehkuttaa esipuheessa itse, että hänen kirjansa on muuttanut koko maailman. Tuntui, että Tolle pitää itseään tärkeämpänä kuin Jeesus ja kirja jäi minulta kesken.

Suomenkielistä kirjallisuutta tarjoavia lukuaikapalveluita on (käsittääkseni) kaksi, BookBeat ja Storytel. Molemmissa maksetaan kuukausimaksu, ja ääni- tai sähkökirjoja saa kuluttaa niin paljon kuin ehtii ja jaksaa. Omasta näkökulmastani maksu (n. 17 €) on aika korkea sen takia, että en ehdi lukea tai kuunnella kovin paljon. Eri juttu jos joutuisi vaikka matkustamaan työn takia alvariinsa. Ishiguron romaani maksaa yksittäisenä äänikirjana Elisa Kirjassa 21,90 €, mutta se on saatavilla myös kirjastossa.

Jos maksaa yhdestä palvelusta, käy tietysti niin, että osa kiinnostavista kirjoista on toisessa. Storytelin etu on nopealla vilkaisulla se, että siellä on myös englanninkielisiä äänikirjoja. Luonnollisesti molemmissa palveluissa pääpaino on bestsellereissä: liukuhihnadekkareissa, urheilijoiden elämäkerroissa, self-helpissä ja naisviihteessä. Tämä on ymmärrettävää, sillä tietysti äänikirjojen tuottaminen maksaa. Hakutoiminto sen sijaan voisi olla mielekkäämpi niin että syvällisempää kaunokirjallisuutta löytyisi helpommin.

Äänikirjaharrastukseen on ilmaisiakin vaihtoehtoja: kirjastosta voi lainata äänikirjoja sekä tiedostoina että cd-sarjoina. Kirjastossa saatavilla myös Celia-kirjoja, jotka on tarkoitettu niille kansalaisille, joiden on vaikea lukea sairauden tai vamman takia. Celia on valtavan upea palvelu. Englanninkielisiä kirjoja (lyhennelmiä) olen kuunnellut BBC:n nettiradiosta. Ilmaisia äänikirjoja tarjoaa myös Librivox-palvelu, mutta lukijat ovat vapaaehtoisia eivätkä aina ihan tehtäviensä tasalla.

Marrakechissä, osa 3: nähtävyyksiä

Näyttökuva 2017-11-30 kello 10.01.40

Majorellen puutarhassa (Kuva: Hanna Sola)

Moni jatkaa Marrakechistä muihin kaupunkeihin tai vuoristoon. Meilläkin oli tarkoituksena tehdä retki, vaikkapa Essaouiraan. Retki kuitenkin jäi, koska tavoitteena oli myös löysäillä. Matka Essaouiraan olisi kestänyt kolme tuntia yhteen suuntaan. Marrakechissä oli joka kulmassa puljuja, jotka kaupittelevat retkiä.

Halusimme ehdottomasti nähdä upouuden Yves Saint Laurent -museon ja olikin hieno. Museo on sopivan pieni, esillä on Laurentin suunnittelemia vaatteita ja auditoriossa oli nähtävissä filmi hänen urastaan. Menimme museoon kävellen riadistamme. Reitti oli hauskan vastakohtainen, välillä oli naapurusto oli melko konstailematonta. Matkalla olisi voinut ostaa lampaanpäitä, vatsalaukkuja ja vuohenlihaa kivesten kera – suomalaistyylinen kylmäketju ei ollut suosiossa.

Museon lähellä sijaitsee Jardin Majorelle, jonka keskellä olevassa sinisessä funkishenkisessä talossa Laurent asui kumppaninsa kanssa. Nyt talossa on berberimuseo. Majorellen puutarha oli ihana, todella kaunis. Berberimuseo oli  kiinnostava. Myönnän olleeni aiemmin niin sivistymätön, etten tiennyt, että berbereillä on paitsi oma kieli, myös oman kirjoitusmerkit, nimeltään tifinagh. Kirjaimet näyttävät hauskasti skifihenkisiltä.

Näyttökuva 2017-11-30 kello 8.52.01

Majorellen puutarhan kaktukset ovat eri luokkaa kuin suomalaisessa olohuoneessa! (Kuva: Hanna Sola)

Paimentolaisten aarteita on nähtävillä myös Bert Flintin museossa. Flint on tanskalainen taidehistorijoitsija, joka on kerännyt Saharan paimentolaisheimojen esineistöä vuosikymmenet. Nyt hän on lahjoittanut kokoelmansa Marrakechin yliopistoon. Museo on ihanan kaunis perinteinen kaupunkitalo, jossa on näytteillä paimentolaisten tavaroita ja jopa perinteinen teltta mattoineen. Museo on vähän nukkavieru ja kotikutoinen, mutta esineet olivat todella kiehtovia. Tosin itse pidän paljon enemmän nukkavieruista museoista kuin elämyskeskuksista.

Opin museossa, että paimentolaisheimojen keskuudessa vain naiset käyttivät metallikoruja – ne ovatkin oikeita taideteoksia. Miesten oli sopimatonta käyttää metallikoruja, joten he panostivat kauneudenkaipuunsa nahkaan. Museossa oli esillä upeita nahkakoristeita, ja beduiinien satulatkin olivat hienoja. Minua kiehtoo se, että paimentolaiset elivät ja elävät haastavissa oloissa, mutta silti he ovat panostaneet käsitöihin: upeisiin mattoihin, yltäkylläisiin kirjailuihin, nahkatöihin ja pakotettuun metalliin. Yksikään kapine museossa ei ollut käytännöllisen minimalistinen, vaan kaikki oli koristeltu.

Näyttökuva 2017-11-30 kello 10.04.06

Saharan paimentolaisten teltta Bert Flintin museossa. Saanko muuttaa tuonne?

Kävimme myös Marrakechin museossa. Rakennus oli ehkä kiehtovampi kuin esillä olevat tavarat. Myös Ben Youssef Madrasa, 1300-luvulla perustettu islamilainen koulu, on upea – sinne kannattaa mennä, vaikka museot eivät kiinnostaisi, sillä nähtävyys on itse rakennus. Bahia-palatsi oli samaten lumoavan kaunis. El Badi -palatsi on vähän erilainen kokemus, siellä pitää käyttää omaa mielikuvitusta, jotta käsittää, miten upea paikka palatsi on aikoinaan ollut.

Villalankavärjäämön olisin kovasti halunnut nähdä, mutta kohdattuamme ikävyyksiä kun etsimme parkitsemislaitosta emme enää viitsineet lähteä etsimään värjäämöä.

 

 

Köyhyyden kurimuksessa

Näyttökuva 2017-11-26 kello 17.52.17

J.D. Vance: Hillbilly Elegy – A Memoir of Family and Culture in Crisis (William Collins, 2016)

J.D. Vance on yhdysvaltalainen lakimies, joka syntyi köyhälle seudulle Appalakkien vuoristoon. Muistelmateoksessaan hän kuvaa lapsuuttaan ja köyhän alueen olosuhteita. Hyvinä aikoina Appalakkien seudulla oli paljon teollisuutta työpaikkoja kaikille. Pikkukaupungit kukoistivat. Teollisen tuotannon siirryttä halpatyövoiman maihin seutu on kurjistunut. Moni perhe elää toivottomassa köyhyydessä.

Vancen oma perhe on duunariluokkaa ja tulee vähän paremmin toimeen kuin työttömät ympärillä. Perheen sisällä on kuitenkin ongelmia. Isovanhempien parisuhde on väkivaltainen, isoisä juo ja lapsista erityisesti J.D:n äiti kärsii. Äiti saa lapset nuorena ja etsii epätoivoisesti elämälleen suuntaa tuhoontuomituista seurustelusuhteista. Äiti koukuttuu ensin kipulääkkeisiin, sitten huumeisiin. Hän on arvaamaton ja väkivaltainen.

Vastapainona lasten elämässä ovat äidin vanhemmat, Mamaw ja Papaw, jotka ovat saaneet suhteensa kuntoon ennen lastenlasten syntymää. Mamaw on todellinen matriarkka: koko suku pelkää häntä ja kaupungissa häntä kunnioitetaan. J.D.:n ja hänen siskonsa onnellisimmat ajat ovat isovanhempien luona. Äiti yrittää kuitenkin epätoivoisesti pitää yllä illuusiota normaalista perhe-elämästä. Aina kun hänellä on uusi mies, hän haluaa lapset luokseen.

Varsinkin Mamaw kannustaa, tai oikeastaan puskee kaksin käsin J.D.:tä opiskelemaan. Sinnikkyytensä ansiosta poika päätyy eliittiyliopisto Yaleen. Hänen sisällään kuitenkin myllertää, vaikea lapsuus on jättänyt jälkensä.

Hillbilly Elegy on ollut myyntimenestys Yhdysvalloissa. Tarra oman painokseni kannessa lupaa, että kirjan avulla oppii ymmärtämään, miten Trump pääsi valtaan. Minussa kirja herätti ristiriitaisia ajatuksia. Se on todella mukaansatempaava, luin teoksen kamalassa räkätaudissa. Kirja tarjoaa näköalan white trash -maailmaan, amerikkalaisen unelman hämärälle puolelle. Köyhyys tekee ihmisistä apaattisia, he eivät jaksa tavoitella parempaa. Jotkut kuitenkin ponnistavat vaikeista oloista pitkälle, kuten kirjoittaja. Hän näkee sen johtuvan ennen kaikkea isovanhempien kannustuksesta ja heidän tuomastaan turvasta. Isovanhemmat uskovat poikaan ja panostavat häneen, potkivat ahteriin ja puskevat eteenpäin. Kun kouluun tarvitaan hieno laskin, Mamaw ostaa sen omilla säästöillään.

Perhedynamiikan kuvaus on kiehtovaa. Suku vilisee herkullisia tyyppejä. J.D.:n eteenpäinpyristely on kuvattu kiinnostavasti, perheväkivalta ja muut vaikeudet karmaisevasti. Silti kirjassa oli jotain vähän häiritsevää. Loppujen lopuksi menestyminen tuntuu olevan omasta itsestä ja perheen tuesta kiinni. Vaikka Vance yrittää ymmärtää synnyinseutunsa apaattisia köyhiä, hän samalla paheksuu. Työskennellessään teininä marketissa hän paheksuu köyhiä, joilla on enemmän rahaa käytettävissään sosiaaliavustusten muodossa kuin hänellä. Köyhien syyllistäminen välittyy rivien välistä. Köyhiä ei kiinnosta työnteko, he kuluttavat pikavipeillä, eivätkä osaa ajatella huomista päivää pitemmälle. Kirjailijan näkemys on kovin yhdysvaltalainen ja oikeistolainen. Hän ei ota lainkaan huomioon sitä, miten kunnollinen sosiaaliturva voisi auttaa köyhien seutujen ihmisiä.

Teos on silti kiehtova katsaus toisenlaiseen Pohjois-Amerikkaan. Parasta minusta oli Mamawn hahmo. Hän on uskomaton dynamo, voimanainen, joka pitää suvun kurissa tulisen temperamenttinsa ja pahan kielensä avulla. Mamaw on todellinen supermummo. Isoäidin ja tyttärenpojan suhde on kuvattu täyteläisesti.