Hyvä Ihminen on Oikeassa – myös taiteessa

Kirjailijan työ on omituista. Istuu päivän yksin työhuoneella kirjailijatalossa miettien kuolemaa ja Jumalaa, kotona odottaa sitten arki tiskeineen (kone rikki jo toista vuotta) ja pyykkeineen.

Viime aikoina olen miettinyt paljon pimeyttä hyvän ihmisen sisässä. En tiedä johtuuko somesta, polarisoituneesta ilmapiiristä vai molemmista, että moni ihminen tuntuu julistautuvan hyväksi ihmiseksi. Ei toki suoraan, vaan siten, että omat arvot ja valinnat ovat niitä Hyviä ja Pahuus on jossain muualla. En tiedä, miten sellaiseen vakaumukseen pääsee. Minulla on ollut hyvin nuoresta saakka riipivä tietoisuus pahuudesta omassa sielussa. Parikymppisenä olin vakuuttunut, että olen ruma sielu kauniissa ruumiissa – salaa ajattelen tietysti edelleen niin.

Olen miettinyt myös omaa lapsuutta. Perheessäni kukaan ei ollut uskonnollinen, päinvastoin. Vasemmistotyyliin ympärilläni oltiin ennemmin uskonnon vastaisia, eivätkä isovanhemmatkaan olleet uskonnollisia. Koulussa en koskaan osallistunut uskonnonopetukseen, eikä elämänkatsomustietoa tuolloin ollut, paitsi ehkä jossain kokeilukoulussa. Silti minulla oli pienestä saakka vahva tietoisuus omasta syntisyydestä. Miksi?

nayttokuva-2016-09-29-kello-18-22-14

Ehkä siihen vaikutti ajan poliittisuus. Jo lastentarhalapsille tehtiin selväksi, miten onnekkaita oltiin. Saat kalakeittoa, jossa on seitiä, lukemattomat lapset saavat vain yhden riisinjyvän syödäkseen. Mehukatista he eivät ole kuulleetkaan, eikä heillä ole edes puhdasta kraanavettä. Muistan, miten koulussa kävi lähetyssaarnaaja puhumassa, kun olin ekalla. Hän näytti jumppasalissa diakuvia, joissa kärpäset tunkivat nälkäisten lasten silmiin. Aikuiset tekivät selväksi, että ihan vain sattuman oikusta asuin Pakilassa, enkä Afrikan mantereen kuivuusalueilla. Kannattaa olla kiitollinen!

Olen pohtinut myös sitä, miksi en osaa unelmoida mistään. Kuulemma unelmat ovat tärkeitä mielenterveydelle. En vain keksi mitään, mistä unelmoisi. Luulen, että lapsuuden kehitysmaavalistus teki saman vaikutuksen kuin (tietynlainen) uskonnollinen kasvatus: pitää tyytyä, kun oikeasti elää yltäkylläisyydessä. Mammonan tavoittelu on syntiä, jos on kaikki hyvin, ei saa kurkotella kuuta taivaalta – tämähän on toisaalta perisuomalaista ajattelua. Ei saa luulla itsestään liikoja, laitapa kynttilä vakan alle ja ryömi itse perään.

nayttokuva-2016-09-29-kello-17-01-05

Paitsi että jo aika pienenä pidin itseäni pahana ja syntisenä, en myöskään osannut ihailla virallisia hyviä ihmisiä, enkä osaa vieläkään. Kun Gandhista tuli elämäkertafilmi vuonna 1982, monet kaverini kilahtivat ukkelista. Itse olin varma (12-vuotiaana), että Gandhi ei koskaan tiskannut. Ihailin enemmän Coretta Scott Kingiä kuin hänen miestään. En edelleenkään osaa pitää John Lennonia minään rauhankyyhkynä – hän kun kuulemma rahoitti avokätisesti IRA:n terrorismia, ja tuki IRA:n asiaa muutenkin.

Pelottaa, että vaatimukset poliittisesta korrektiudesta ja hyvyydestä ulotetaan taiteeseen. On tietysti sekä mahdollista että toivottavaa, että punavihreä Oikeita Arvoja kannattava kirjailija osaa erottaa oman henkilönsä taiteilijan roolistaan. Sellaisen kirjailijan romaanissa kasvissyöjäkin voi olla pahis, jopa ihmishirviö, tai vasemmistointellektuelli voi olla lastenraiskaaja. On pelottavaa ajatella, että kirjailija kiinnittyy niin paljon oikeassa olemiseen, että hänen romaaninsakin alkavat sisältää valistusta, oikeassa olemista ja, no, punavihreitä kasvissyöjiä, jotka ovat tosi hyviä ihmisiä. Jos kirjailija nimittelee mediassa rasisteja ihmisroskaksi, voiko luottaa, että hän taiteilijana kuvaa ihmisluontoa sellaisena kuin se on?

Kun poliittisen korrektiuden vaatimukset ulotetaan taiteeseen, alkaa pelottaa. Toisaalta nykymaailmassa ollaan hyvin ristiriitaisten kysymysten äärellä. Saako vähemmistön edustajan, vaikkapa romanin tai transgender-yksilön, kuvata pahana? Voi vain kuvitella mikä haloo Yhdysvalloissa nousisi, jos valkoinen kirjailija kuvaisi mustaa kannibaalimurhaajaa. Samantapainen ajattelu on hiipimässä Suomeen. Pieni kielialue ja ahtaat piirit pahentavat paineita. Ei ole vaikea kuvitella, miten suosittu suomalainen dekkaristi olisi, jos hän kertoisi paloittelusurmaajasta, joka paljastuu turvapaikanhakijaksi. Ja kuitenkin oikeassa maailmassa on täysin uskottavaa, että sodan traumatisoima, kidutusta kokenut ihminen voi olla niin sekaisin, että ajautuu väkivaltaan.

Taiteen kannalta eletään kiinnostavia aikoja. Yhdysvalloissa nousi älämölö, kun julkistettiin, että homoseksuaali miesnäyttelijä esittää transgender-henkilöä. Ei ollut enää edes kysymys siitä, miten ko henkilöä fiktiossa kuvataan, vaan siitä, kuka saa kuvata. Eikä riitä, että on vain yhden vähemmistön sorrettu edustaja.

Kadonnutta rakennusperintöä

nayttokuva-2016-09-28-kello-18-43-07

Ruoveden pappila (1831). Toscanalaiset pylväät ja empiretyyli luovat kartanomaisen vaikutelman. Pappila paloi vuonna 1976.

Anu Soikkeli: Suomen vanhat pappilat – menneisyyden tulevaisuus I & II (Oulun yliopisto, 2000)

Anu Soikkelin väitöskirja on perinpohjainen kartoitus suomalaisesta pappilarakentamisesta ja rakennusperinnön osittaisesta tuhoutumisesta. Suomalaiset pappilat olivat alunperin tiloja, jotka saivat sekä arkkitehtuurin että sisustuksen suhteen vaikutteita kartanoista. Papit elättivät perheensä maanviljelyllä ja karjankasvatuksella. Palkka tuli siis peltojen sekä mm. kalastusoikeuksien muodossa.

Pappiloiden arkkitehtuurissa omaksuttiin nopeasti ajan muotivirtauksia, kuten kustavilainen ja uusgottilainen tyyli, suomalaiseen puutalorakentamiseen sovellettuna tietysti. Jotkut väitöskirjan pappilarakennuksista ovat tyylipuhtaita ja harmonisia, toiset aika villejä.

nayttokuva-2016-09-28-kello-16-44-11

Saarijärven kirkkoherran pappila 1892–1904. Kuva vuodelta 1927, kuisti on sittemmin purettu.

Puutarhakulttuuri oli tärkeä osa pappilan pitoa. Uskottiin, että puutarha – siis ihmisen kesyttämä luonto – oli tärkeä terveydellekin. Pappiloiden puutarhojen kautta Suomeen tuli uusia kasviksia, kuten peruna, tomaatti ja mausteyrtit. Myös koristepuutarhaosuus oli tärkeä.

Soikkelin tutkimus todistaa surullista tosiasiaa: kun papeista tuli palkattuja virkamiehiä, pappilainstituutio menetti merkityksensä. Koko kulttuuri rapistui ja hiipui hiljalleen pois. Usein seurakuntien oli vaikea ylläpitää tyhjilleen jääneitä pappiloita tai keksiä niille uutta käyttöä. Rakennukset rapistuivat, paloivat tai purettiin. Puutarhat katosivat ja avarat niityt sekä pellot pappilan ympärillä metsittyivät.

Jotkut pappilat ovat edelleen asuinkäytössä, mutta sisätilat on saatettu remontoida muistuttamaan uudisrakennusta. Onneksi on niitäkin asukkaita, jotka vaalivat vanhaa.

Suomalaisten upeiden pappiloiden katoaminen tuntuu todella murheelliselta.

(Kuvat Anu Soikkelin väitöskirjasta)

 

1800-luvun lapsuudesta

nayttokuva-2016-09-28-kello-14-15-17

Ilmari Kianto: Vanha pappila (Otava, 1922)

Ilmari Kianto oli kiehtova tyyppi, melkoinen vastarannan kiiski ja radikaali monessakin asiassa. Vanha pappila on kirjailijan sopuisampaa tuotantoa, herttainen muistelmateos lapsuudesta korpipappilassa. Tapahtumia kuvataan lapsen näkökulmasta, seudun värikkäät tyypit luonnostellaan rehevästi. Arkihistoriasta kiinnostuneille teos sopii erityisesti, sillä lapsethan tapaavat kiinnittää huomiota pieniin arjen yksityiskohtiin. Esimerkiksi leikkejä kuvaillaan tarkkaan.

Kirjailijan alter egosta Iivarista kasvaa vapaa-ajattelija, joka ei anna edes kastaa lapsiaan. Teoksessa suhde isään esitetään silti lempeänä. Lapsenlapset ovat papille niin tärkeitä, ettei hän viitsi kantaa murhetta heidän kastamattomuudestaan. Jäi tietysti kiinnostamaan, oliko isän ja pojan suhde oikeassa elämässä ihan niin mutkaton.

Kiannon kieli on, kuten aina, ihmeellisen verevää ja rytmillistä. Teoksessa on yksi parhaista bilekohtauksista ikinä, kun papin perhe menee ruukinpatruunan illalliskutsuille, joissa ei totia säästellä.

Vanha pappila oli ihana lukukokemus!