Älä tule tänne enää koskaan

Olen harrastanut valokuvaamista 10-vuotiaasta. Nykyään tykkään kuvata kaupunkia, rakasta Helsinkiämme. Juha Ilosen vuonna 1996 ilmestynyt valokuvateos Toinen Helsinki teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Helsingistä löytyy niin paljon katveeseen jääviä tiloja, jotka ovat arkkitehtonisesti hienoja.

Tänään kävelin Yrjönkadulla. Eräälle sisäpihalle oli portti auki, joten menin sinne katsomaan, millainen sisäpiha on kyseessä. Aurinko paistoi sitruunankeltaiseen kiviseinään ja otin seinästä kuvan. Siis rakennuksen ulkoseinästä keskikaupungilla. Toki ymmärrän, että sisäpiha, joka on normaalisti lukittuna, ei kuulu julkiseen kaupunkitilaan.

Yhtäkkiä eteeni pöllähti noin kolmikymppinen mies, joka puhisi raivosta. Hän huusi päin naamaani: ”Tulitko tänne avaimilla?!” (No en, kun portti kerran oli auki.) ”Miltä susta tuntuisi, jos mä kuvaisin kotiasi?”

Mies oli pelottava, pelkäsin että hän lyö minua. Välikohtaus oli ohi nopeasti. Menin bussiin numero 18 ja purskahdin itkuun. En tietenkään kuvaisi vaikkapa ihmisiä, jotka viettävät pihajuhlia sisäpihalla. Mutta eikö Helsingin arkkitehtuuri kuulu kaikille? Miksi tuo mies kävi kimppuuni?

Se paha kuva alla. Rakennus on 1900-luvun alusta ja sijaitsee Keltanokan korttelissa.

Näyttökuva 2016-08-31 kello 22.21.30

Berliinissä olen käynyt lukemattomilla sisäpihoilla kuvaamassa, eikä kukaan ole koskaan tullut rääkymään.

Sotahistoriaa, pilkkukuumetta ja Suomen koululaitosta

Näyttökuva 2016-08-30 kello 15.27.02

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi – kansan perikato kolmannessa maailmansodassa (suom. Heli Naski, Atena, 2016)

Arthur Allen: The Fantastic Laboratory of Dr. Weigl – How two brave scientists battles typhus and sabotaged the Nazis (W.W. Norton, 2014)

Valistus ja koulunpenkki – Kasvatus ja koulutus Suomessa 1860-luvulta 1960-luvulle (Toim. Heikkinen & Leino-Kaukiainen, SKS, 2011)

Tein Taiteiden yönä kahdentoista tunnin työvuoron kirjallisuustapahtumassa ja seuraavana aamuna jäin vuoteeseen kamalan flunssapöpön kanssa, joka ei ole vieläkään uskonut, ettei ole tervetullut. Onneksi kotona on aina lukemista. Olo on ollut niin pöpperöinen, etten ole selvinnyt roskiksille, saati kirjastoon.

Lupaathan tappaa itsesi on todella järkyttävä teos (kieltämättä flunssa tuntuu mitättömältä huolelta kirjassa kuvattujen kohtaloiden rinnalla). Tietokirjailija Florian Huber kuvaa Saksan häviötä toisessa maailmansodassa sekä puna-armeijan ja liittoutuneiden tuloa, mikä johti käsityskyvyn ylittävään itsemurha-aaltoon saksalaisten keskuudessa. Kirjoittaja valaisee molempien osapuolten psykologiaa. Neuvostoliittolaisista useimmat olivat sotineet kolme vuotta tauotta ja Neuvostoliiton tappiot olivat sodan loppuvaiheissa kivunneet 20 miljoonaan ihmiseen. Päästessään tunkeutumaan Saksaan neuvostoliittolaiset aloittivat murhien, ryöstöjen ja raiskausten aallon. Hävinneet saksalaiset taas eivät nähneet itselleen tai maalleen minkäänlaista tulevaisuutta. Joukkoraiskatut naiset sitoivat vauvat ja lapset itseensä ja hukuttautuivat. Romahtavan Saksan johto jakoi itsemurhakapseleita jopa ilmaiseksi, koska vieraan vallan alle joutuminen oli häpeä.

Näyttökuva 2016-08-30 kello 15.26.52

Myös toimittaja Arthur Allenin kirjassa kerrotaan toisesta maailmansodasta. Jo ensimmäisessä maailmansodassa pilkkukuume-epidemiat vaikeuttivat Saksan armeijan toimintaa, sama toistui toisessa maailmansodassa. Puolalaissaksalainen tiedemies Rudolf Weigl päätyi Buchenwaldiin kehittämään pilkkukuumerokotetta juutalaisen immunologin Ludwik Fleckin kanssa. Weigl otti laboratorioonsa töihin matemaatikkoja, lääkäreitä ja muita vankeja, jotka muuten olisivat olleet tuhon omia. Natsi-Saksalle pilkkukuumerokotteen kehittäminen oli ensiarvoisen tärkeää, sillä pilkkukuume tappoi sotilaista varsinkin itärintamalla.

Tämäkään kirja ei ole kovin pirteää luettavaa, vaikka kirjaa tekisikin mieli suositella rokotusten vastustajille. Paitsi sodan ja lääketieteen historiaa, kirja sisältää myös vaatetäin tarinan. Vaatetäi on ollut ihmiskunnan riesana satoja vuosia ja haukeutuu sinne, missä on muutenkin kurjaa ja saastaista, kuten juoksuhautoihin ja ghettoihin. Se asustelee vaatteiden saumoissa, herkuttelee uhrinsa ja verellä ja levittää pilkkukuumetta hyvin tehokkaasti.

Näyttökuva 2016-08-30 kello 15.27.10

Kahden edellisen kirjan rinnalla on ollut huojentavaa lukea suomalaisen koululaitoksen historiasta. Kirjasarjaan kuuluu kolme paksua nidettä. Aloitin kakkososasta, koska sen kuvaama aikakausi kiinnosti. Kirja sisältää perinpohjaisia artikkeleita eri tutkijoilta ja on todella kiinnostava. Irvokkaalta tuntuu, että 1860-luvulla pinnalla olivat samat kysymykset kuin nykyään: miten kaikki Suomen lapset saisivat samanarvoisen koulusivistyksen, sopiiko äitien jättää lapsia lastentarhaan ammattilaisten hoiviin (1800-luvulla lastenhoitajat rinnastettiin prostituoituihin) ja miten pitkään kutakin kansalaista tulisi kouluttaa, kun osan kansasta pitäisi kuitenkin työpanoksellaan hoitaa arjen sujuminen.

Kiinnostava yksityiskohta on, että suomalaiset tytöt ovat alusta saakka olleet innostuneita opiskelemaan: jo vuonna 1910 oppikouluissa oli enemmän tyttöjä kuin poikia!

Kiehtovaa on sekin, että koulussa vaikuttavat kasvatusideaalit ovat edelleen osittain samat kuin 1800-luvulla. Pestalozzin, Rousseaun ja Fröbelin vaikutus tuntuu edelleen. On myös hauskaa, miten paljon vahvat suomalaisnaiset vaikuttivat koulu- ja päiväkotijärjestelmän kehittymiseen.

Kirpputorikriisi

Eräänä sunnuntaina minun piti odotella ystävää Hietaniemessä, joten pistäydyin kirppiksellä. Teini-iässä Hietsun kirppis oli parasta mitä tiesin. En muista aloittiko se silloin vai vilkastuiko toiminta, mutta viikonloppuisin tori kuhisi väkeä ja sieltä saattoi tehdä ihania löytöjä. Mummelit möivät vintage-aarteitaan, kotimainen retrodesign ei ollut hinnoissaan ja 60-luvun vaatteet maksoivat usein markan kappale – myös Marimekko. Onneksi äitinikin tykkäsi käydä Hietsussa niin että sain autokyydin kotiin, saalis oli nimittäin melkoinen, ihan joka kerta.

Nyt en oikein päässyt kirppisfiilikseen. Aurinko paistoi ja ihmisiä oli paljon, mutta koko touhu tuntui minusta turhalta. On tietysti hienoa, että kierrätys on muotia ja myyjät näkevät sen vaivan, että raahaavat tavaransa torille, mutta huomasin, ettei minua oikein kiinnostanut mikään. Konmarin myötä olen havainnut entistä selkeämmin, etten tarvitse mitään, mutta toisaalta kirppiksen tarjontakin jätti toivomisen varaa. Kaikilla Suomen torikirppiksillä tuntuu olevan pilvin pimein Arabiaa ja Marimekkoa. Ne ovat nykyään niin suosittuja, etteivät ne kiinnosta minua. Enkä oikein tajua, miksi esimerkiksi Arabia on niin kallista, vaikka sitä on myynnissä mielettömän paljon.

Näyttökuva 2016-08-29 kello 18.29.25

Kuva Mauerparkin kirpputorilta Berliinistä. Ostin valokuvia.

Kävin koko torin läpi, olisin nimittäin ostanut teinilleni vaatteita – jos niitä olisi ollut. Tuntui, että 90 prosenttia myytävistä vaatteista oli naisten ja loput lasten. Miehille ei ollut juuri mitään. Saman näkee Facebook-kirppiksillä. Minusta on jo pitempään tuntunut, että maailma hukkuu vaatteisiin, mutta viime aikoina on alkanut tuntua, että se hukkuu nimenomaan naisten vaatteisiin. Pidän todennäköisenä, että valtaosa miehistä käyttää vaatteensa loppuun, eikä viskele niitä menemään vaihtelunhalun takia.

Rakastan vaatteita, mutten ole koskaan omistanut niitä paljon, paitsi silloin teininä, kun kaikki kaapit pursuilivat markan vintage-vaatteita. Silti Konmari-projekti on saanut karsimaan vaatteita entisestään. Olen lopullisesti tajunnut, etten tarvitse paljon vaatteita, koska olen enimmäkseen omassa seurassani. Viime aikoina olen keskittynyt ompelemaan lämpimiä, pehmeitä vaatteita, sellaisia, joissa kehtaan mennä ratikkaan ja kohdata kollegan Villa Kiven keittiössä. Olen tehnyt plyysi- ja collegetunikoita.

Näyttökuva 2016-08-29 kello 18.29.39

Naistenvaatteiden paljous torilla ahdisti. Useimmat tuntemani naiset suhtautuvat vaatteisiin häpeänsekaisesti: mä tiedän, että henkkamaukalla ei saisi käydä, mutta… En voi vain heittää näitä toppikasoja roskiin, vaikka ne poltettaisiin… Ikinä ei ole mitään päällepantavaa, vaikka kaappien ovet eivät mene kiinni. Ehkä elämä olikin helpompaa silloin, kun vaatteet olivat arvokkaita. Oli muutama talvileninki, joiden ilmettä muunneltiin irtokauluksilla, manseteilla, vöillä ja villatakeilla.

Kun lähdin torilta, mieleeni tuli kauhea ajatus: pidänkö enää edes kirpputoreista? Olen harrastanut kirppiksiä viimeiset 30 vuotta, miksi menisin, jos en oikeasti tarvitse mitään?

Kriisin paikka.