Silkkisukat vauhdissa

Näyttökuva 2016-07-30 kello 11.47.35

Irmgard Keun: Gilgi (käänt. Geoff Wilkes, Melville House, Neversink Library 2013. Alunperin 1931)

Berta Ruck: Nykypäivän nainen (suom. H. Vaaja, Minerva, 1931)

Luin sattumalta kaksi kirjaa, jotka ovat ilmestyneet alunperin vuonna 1931. Molemmissa on päähenkilönä nuori nainen, joka edustaa uudenajan naistyyppiä. Molemmat ovat alussa bilettäviä hepsankeikkoja, ja joutuvat tarinan kuluessa kasvamaan aikuiseksi. Lajityypiltään romaanit ovat erilaisia: Keunin romaani on taiteellisempi ja ottaa yhteiskunnallisesti kantaa, Ruckin romaani on hilpeää viihdettä.

Irmgard Keun syntyi vuonna 1905 Berliinissä ja kasvoi Kölnissä. Hän halusi alunperin näyttelijäksi, mutta alkoi kirjoittaa Döblinin kannustamana. Gilgi oli hänen esikoisromaaninsa. Sekä Gilgi että seuraava teos Das kunstseidene Mädchen (1932, suom. Silkkisukka, polkkatukka) olivat bestsellereitä. Gilgistä tehtiin samantien elokuva. Natsien nousu valtaan kuitenkin pysäytti Keunin lupaavasti alkaneen kirjailijanuran. Hänen romaaninsa joutuivat kiellettyjen kirjojen listalle. Kirjailija päätyi maanpakoon, ja julkaisi enää muutaman teoksen.

Gilgi on Kölnissä elävä konttorityttö, uuden ajan nainen, joka haluaa tienata oman elatuksensa ja edetä urallaan. Iltaisin hän opiskelee kieliä, kääntää ja ompelee, minkä juhlimiselta ennättää. Täyttäessään 21 Gilgi saa tietää olevansa ottolapsi. Samaan aikaan hän rakastuu tyhjäntoimittaja Martiniin. Miehen mielestä on turha tehdä töitä, kun velaksikin voi elää. Gilgi hylkää periaatteensa ja aloittaa ajelehtivan elämän Martinin kanssa.

Saksan taloudellinen tilanne kurjistaa kölniläisten elämän. Firmoja menee nurin ja ihmiset jäävät työttömiksi. Sattumalta Gilgi törmää entiseen heilaansa Hansiin, jonka elämä on suistunut köyhyyteen ja kurjuuteen. Tapaamisella on tyttöön ratkaiseva vaikutus.

Gilgi on kirjoitettu lennokkaalla tajunnanvirtatyylillä, joka keskittyy päähenkilön mielenmaisemaan. Välillä kerronta on sähkösanomamaista ja sirpaleista. Romaanin maailma on kiehtova. Keun näyttää todellisuuden Weimar-ajan polkkatukkatyttöjen hauskanpidon taustalla. Nuorilla aikuisilla ei ole mitään tulevaisuuden näkymiä, konttorityttöjen on pakko kestää pomon lähentelyä, jotteivat menetä työpaikkaansa. Gilgi kohtaa vanhempia naisia, joilla ei ole enää mitään toivoa työpaikasta ja toimeentulosta, eikä mistään muustakaan.

Samalla nuoret yrittävät määritellä sukupuoliroolit ja rakkauteen kohdistuvat odotukset uusiksi. Romaanin alussa Gilgi on kovaksi keitetty, kyyninen jazz-tyttö, tarinan edetessä hän sulaa ja alkaa välittää muistakin ihmisistä.

Gilgi on kiehtova kuvaus Weimarin ajan Saksan todellisuudesta, vaikka sirpaleinen tyyli välillä uuvutti.

Berta Ruckin romaani päätyi lukuun ihan sattumalta. Ystäväni dyykkasi minulle kirjan askartelua varten paperinkeräyksestä, siksi siitä puuttuu kannet. Kun etsin saksittavaa, huomasin, että kirjahan on hauskaa luettavaa ja lukaisin sen kokonaan.

Nykypäivän nainen (To-day’s Daughter) kertoo hemmotellusta perhetytöstä Petistä (eli Petuniasta). Tytön isä on maailmankuulu, äveriäs rikosromaanien tehtailija. Pet on tottunut keskittymään hauskanpitoon ja shoppailuun. Riita poikaystävästä johtaa isän antamaan uhkavaatimuksen: Petin pitää tienata elatuksensa itse vuoden ajan, eikä hän saa kertoa olevansa kuulun kirjailijan tytär, koska se voisi helpottaa työnsaantia.

Pian Pet onkin vastakkain sen tosiseikan kanssa, että töitä ei ole helppo saada ilman kykyjä, eikä niistä makseta juuri mitään. Sulhanen ujuttaa hänet rikkaaseen perheeseen seuraneidiksi, mutta erinäisten sattumusten takia Pet joutuu pakenemaan työpaikastaan Rivieralla. Seuraa lisää kommelluksia ja yhteentörmäyksiä kiinnostavien henkilöhahmojen kanssa.

Myös Pet on uuden ajan itsenäinen nuori nainen – hän kuvataan romaanissa jatkuvasti ”terhakkaaksi”. Hän on toimelias ja itsepäinen ja joutuu koettelemustensa myötä kasvamaan aikuiseksi, ainakin vähän. Matkalla mukaan tarttuu unelmien prinssi.

Nykypäivän nainen on hupaisa, vauhdikas ja kerrassaan suloinen romaani. Ehtaa hömppää, joka kuitenkin sisältää paljon viisauksia. Ajankuva tuo tietysti lisää kiehtovuutta. Juonikin on hauska ja nokkelasti rakennettu.

Takaisin natsiaikaan

Näyttökuva 2016-07-29 kello 14.25.03

Judith Kerr: Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin (suom. Kerttu Manninen, Otava, 1978)

Olen lukenut tänä kesänä 1800- ja 1900-lukujen saksalaisista kasvatusihanteista. Joidenkin asiantuntijoiden, esimerkiksi Alice Millerin, mielestä ne johtivat suoraan natsismiin ja holokaustiin. Lastenkasvatus on aina sidoksissa omaan aikaansa. Synnyin vuonna 1970, vain 25 vuotta sodan jälkeen. Saamani kasvatuksen ihanteina olivat rauhanaate, solidaarisuus, ihmisoikeudet, globaali oikeudenmukaisuus ja ajatus kaikista ihmisistä samanarvoisina. Tärkein taisi olla ajatus ei koskaan enää sotaa. Ihmiset olivat edelleen järkyttyneitä toisen maailmansodan julmuuksista.

Äitini eli suojattua elämää pikkukaupungissa ja kertoi vastikää kuulleensa holokaustista vasta parikymppisenä. Omassa lapsuudessani sen sijaan tuntui olevan voimakkaana vakaumus, että lapsi ei voi liian nuori ollakaan kuullakseen kauheuksista. Tuohon aikaan ilmestyi paljon lasten- ja nuortenkirjoja sodasta ja juutalaisvainoista. Ajatus lienee ollut, että uutta sotaa ja kansanmurhaa ei tule, kun lapset pannaan oppimaan tarpeeksi toisen maailmansodan julmuuksista.

Judith Kerrin Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin kuului suosikkikirjoihini. Luin sen moneen kertaan ja muistan edelleen kirjasta lähes kaiken. Kirja on tallessa mökillä. Jos juutalaisvainoista kertova kirja voi olla lempeä, Kerrin kirja on. Romaani pohjautuu Kerrin omiin kokemuksiin. On vuosi 1933 ja päähenkilö Anna on 9-vuotias. Natsit ovat lujittamassa valta-asemaansa ja Annan perhe päättää lähteä pakoon Berliinistä. Tavaraa voidaan ottaa tietysti mukaan vain minimimäärä, varsinkaan kun ei saa paljastua, että ollaan pakomatkalla. Annan vaaleanpunainen pehmokanikin jää jälkeen, ja myöhemmin perhe kuulee natsien takavarikoineen heidän kotinsa irtaimistoineen.

Perhe päätyy ensin Sveitsiin, sitten Ranskaan ja lopulta Englantiin. Kussakin maassa Anna ja hänen veljensä yrittävät sopeutua sekä oppia kielen. Omassa koulumenestyksessäni ei ollut hurraamista ja samastuin Annan vaikeuksiin oppia ranskaa.

Toinen suosikkini oli Christine Nöstlingerin Lennä, lennä turilas (suom. Soile Eskelinen, WSOY, 1977). Romaani kertoo Christel-tytöstä Wienissä vuonna 1945. Kun perheen kotitalo romahtaa pommituksessa, äiti pakenee lasten kanssa hylättyyn omakotitaloon kaupungin laitamille. Samaan taloon majoittuu toinenkin äiti samanikäisten lasten kanssa. Huhutaan puna-armeijan lähestymisestä ja pian venäläiset ilmestyvätkin seudulle. Christel ihastuu puna-armeijan muonitusmieheen Cohniin.

Nöstlingerin romaani toi sodan tunnelman lähelle. Hän kuvaa esimerkiksi pommitettua kaupunkia kouriintuntuvasti lapsen näkökulmasta. Tämäkin kirja perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin.

Kolmas hätkäyttävä sotakuvaus oli Myron Levoyn Keltainen lintu (suom. Alice Martin, WSOY, 1985). Voitin romaanin kirjoituskilpailussa ja luin sen yhdeltä istumalta. Päähenkilö, New Yorkissa asuva Alan-poika on vähän ulkopuolinen. Vanhemmat vaativat, että Alan pitää seuraa nuoremmalle tytölle Naomille. Alan ei haluaisi, mutta suostuu. Naomi on sodan traumatisoima, ei puhu ja pelkää kaikkea. Nuken avulla Alan saa yhteyden Naomiin. Käy ilmi, että Naomi on nähnyt, miten Gestapo hakkasi hänen isänsä kuoliaaksi. Naomilla on pakkoliikkeitä: hän repii pakonomaisesti paperia, koska hänen piti tuhota isänsä kanssa vastarintaliikkeen dokumentteja.

Keltainen lintu (Alan & Naomi) on hieno kirja, mutta minulle se oli täydellinen järkytys. Olin tietysti kuvitellut, että kun tuli rauha ja keskitysleirivangit vapautettiin, kaikki oli hyvin. 1970–80-luvuilla oli vahvana ajatus, että lapset selviävät mistä tahansa. Naomin kohtalo osoitti, ettei se ollut totta. Kun sain kirjan luettua, menin peiton alle piiloon ja itkin tuntikausia. En voinut käsittää, että maailma on niin paha.

Nyt äitinä tietysti tajuan, että Naomi ei ole kirjassa ainoa, jonka kohtalo on traaginen. Nykynäkökulmasta tuntuu käsittämättömältä, että aikuisten mielestä Alan voi olla syvästi traumatisoituneen lapsen kanssa kaksin ja auttaa tätä. Se ei todellakaan ole oikea tehtävä lapselle! Pakkoliikkeineen Naomi kuuluisi psykiatriselle osastolle. Levoyn kirja muistuttaa, miten pitkälle sodan kärsimykset ulottuvat. Olen nähnyt holokaustidokumentteja, joissa yhdeksänkymppiset itkevät keskitysleirillä kokemiaan asioita. Ihminen ei ole korkki, joka ponnahtaa aina pintaan!

Vaikka kirjat olivat järkyttäviä, olen tyytyväinen, että olin lapsi ja nuori aikana, jolloin uskottiin, että lastenkin on hyvä perehtyä sotaan.

Kirjoja kirppikseltä ja roskiksesta

Näyttökuva 2016-07-26 kello 13.52.32

Murrosiän lempikirja

Viimeisimmässä kirjallisuuskeskustelussa (ks. edellinen päivitys) moni on tuonut esiin sen, että hyvä ja kiinnostava kirjakin voi jäädä huomiotta ja unohtua. Yleinen käsitys suomalaisesta nykykirjallisuudesta perustuu paljolti median luomaan kuvaan, media taas valikoi tarkkaan, mitkä teokset ja tekijät saavat huomiota, eikä kyse aina ole taiteellisista ansioista tai osuvuudesta. Ennen mediaa valintoja tekevät tietenkin kustantajat. Toisaalta kirjoja ilmestyy nykyään niin paljon, etteivät ne kaikki voi mitenkään tulla isosti huomatuiksi. Täytyy vain toivoa, että lukijat löytäisivät itselleen sopivat teokset!

Ajauduin miettimään omaa lukemista. Toisaalla joku kirjoitti, miten vaikealta tuntuu tarttua hypetettyyn teokseen. Tunnistan tunteen. Saatan lukea hype-kirjan joko ennen kohun syntymistä tai vuosia sen jälkeen, mutten koskaan touhotuksen ollessa kuumimmillaan. Lieneekö jotain lapsellista kapinahenkeä vai mitä – minulle ei kukaan tule kertomaan, mitä pitää lukea!

Nykyään imago on kaikki, tavallisetkin ihmiset luovat itsestään tavallaan brändiä blogeissa ja somessa. Aloin miettiä, kaunistelevatko lukijat harrastuneisuuttaan? Mietin välillä, pitäisikö jättää kirjoittamatta tänne jostain lukemastani kirjasta, koska en vaikuta fiksulta. Satun rakastamaan roskalava- ja kirppiskirjoja, kirjavaraston aarteita ja unohdettuja romaaneja, mutta en jaksa innostua uusimmasta nobelistista.

Jo lapsena ja nuorena valitsin lukemiseni ehkä vähän omituisesti. Luin toki kaikki samat lapsietsiväkirjat kuin muut, luin jopa kaikki mahdolliset hevossarjat, vaikken ratsastanut! Mutta luin myös kaikki mummini ja äitipuoleni vanhat nuortenkirjat. Vanhimmat taisivat olla 1930-luvulta. Luin paljon isovanhempieni kirjahyllystä, esimerkiksi Goethea, vanhan Dorian Gray –käännöksen ja jopa Koskenniemen runoja, Saima Harmajasta puhumattakaan. Mökiltä löysin George Elliottin teoksia.

Minua epäilyttää aina, kun joku kirjailija menee pois muodista. Sen takia minulla on meneillään oma ”kuivat saksalaiset sedät” -opintokokonaisuus, joka sai alkunsa siitä, että kirppikset notkuvat Heinrich Böllin kirjoja. Unohdetuista kirjoista löytyy tietenkin todella hyviä naisten kirjoittamia teoksia, koska naisen kokemuspiiriä ei ole osattu arvostaa. Välillä tulee tunnontuskat sen takia, etten lue enemmän sellaisia kirjoja, jotka on jossain kaanonissa julistettu mestariteoksiksi.

Näyttökuva 2016-07-26 kello 14.20.28

Penguin Booksin uusintapainos vuodelta 2014

Mökillä on tallella lapsuuteni ja nuoruuteni lempikirjoja, kuten yläkuvassa näkyvä D’Arcy Nilandin romaani Kulkuri ja olkihattuinen tyttö (The Shiralee, suom. Maija-Liisa Virtanen, WSOY, 1956). En edes muista, mistä kirja sattui käsiini, mutta luin sen useita kertoja. Romaani kertoo kulkuri-isästä, joka kaappaa pikku tyttärensä Busterin mukaansa kiertämään Australiaa. Yläasteiässä rakastin myös Jack Londonin romaaneja. Kulkurin tarina kertoo samanlaisesta maailmasta. Olen lukenut kasapäin Londonia ja Jules Verneä, mutten esimerkiksi lainkaan Günther Grassin romaaneja. Toisaalta olen ajatellut, että voisin alkaa lukea John Updiken 1960-luvun tuotantoa, koska Updike ei taida olla lainkaan muodissa.

Onneksi nykyään on netti. Kulkuri ja olkihattuinen tyttö on kuulemma australialaisen kirjallisuuden klassikko.