Murha kartanossa

Näyttökuva 2016-02-26 kello 17.19.21

Ruth Rendell: Kissing the Gunner’s Daughter (1988)

Pankkikonttorissa Kingsmarkhamissa tapahtuu ryöstöyritys, jossa kuolee konstaapeli. Jonkin ajan kuluttua syrjäisessä kartanossa murhataan julmasti kolme ihmistä: kuuluisa kirjailija Davina Flory, tämän tytär ja aviomies. 17-vuotias tyttärentytär Daisy jää henkiin kuin ihmeen kaupalla. Wexfordilla on käsissään todellinen mysteeri.

Nappasin pokkarin joskus kirppikseltä flunssan varalle ja aloitinkin lukemisen sairasvuoteella. En tiedä johtuiko räkäisestä päästä vai kirjasta, että minun oli vaikea päästä tarinaan sisään. Tuntui että ensimmäisen kolmanneksen aikana ei tapahtunut paljon mitään (paitsi että porukkaa teurastettiin urakalla). Sen jälkeen tarina kuitenkin imaisi mukaansa. Itse mysteeri ei tässä romaanissa ole kovin kiinnostava, mutta ihmissuhteet ovat. Wexfordin tytär Sheila tuo näytille rakastettunsa, omahyväisen ja sikamaisen kirjailijan. Romanssi kiristää isän ja tyttären suhteen katkeamispisteeseen. Kirjailija, Augustine Casey, on riemastuttavan kamala tyyppi – ei ihme, että Wexfordilla on hermo kireällä!

Murhakartanossa työskentelee eksentrisiä hahmoja, jotka joutuvat yksi kerrallaan epäilyksen kohteeksi. Kuvioissa pyörii myös Daisyn poikaystävä äiteineen. Äiti on yläluokkainen snobi pahemmasta päästä. Vaikeudet Sheilan kanssa saavat Wexfordin melkein menettämään objektiviisuutensa Daisyn suhteen, mutta onneksi Wexfordin arvostelukykyyn voi aina luottaa.

Wexford-romaanit ovat todellista lohtulukemista. Wexford on aina yhtä oikeamielinen ja fiksu, vaimo Dora loputtoman kärsivällinen. Henkilöhahmot ovat kiehtovia ja Rendell kuvaa luontoa kauniisti. Ainoa pettymys oli loppu. Ratkaisu mysteeriin paljastetaan Wexfordin pitkässä monologissa, siis samaan tapaan kuin Poirot’n kootessa kaikki asianomaiset kartanon kirjastoon, jotta hän voi selittää heille, mitä on keksinyt.

Eräs riemastuttava yksityiskohta romaanissa on sangen persoonallinen (eikä ihan miellyttävä) kissa. En muista, koska olen viimeksi lukenut kirjan, jossa lemmikkieläin on oikeastaan henkilöhahmo siinä missä ihmisetkin.

Arkkitehtuurihistoriaa Tallinnassa

Näyttökuva 2016-02-24 kello 11.23.00

Tallinn – Capital of the Estonian Soviet Socialist Republic (Eesti Raamat, 1975)

Tallinna Arhitektuur (Eesti Raamat, 1987)

Tallinnassa on kiehtovia historian kerrostumia. Pidän siitä, että arkkitehtuuri on erilaista kuin Suomessa. Joistakin rakennuksista on vaikea tietää päältä, miltä aikakaudelta ne ovat.

Näyttökuva 2016-02-24 kello 11.31.12

Arkkitehti Elmar Lohkin suunnittelema rakennus vuodelta 1936 nykyisellä Vapauden aukiolla, joka oli aiemmin nimeltään Voiton aukio ja toimi parkkipaikkana. Ladoja sai näköjään kaikissa sateenkaaren väreissä.

Näyttökuva 2016-02-24 kello 11.30.48

Kulman takana on I. Laasin asuinrakennus Niguliste-kadulla vuodelta 1953. Koukeroista julkisivua luulisi vanhemmaksi.

Näyttökuva 2016-02-24 kello 11.30.21

Kaubamaja on pilattu melko täydellisesti lisäosilla ja sillalla. Alkuperäinen rakennus (yllä, D. Shpraizer & V. Kutuzov) on vuodelta 1960. Hienoa neuvostofunkista, joka ei erotu enää juuri lainkaan.

Alemmassa kuvassa on nykyinen Kalev Spa (1965, P. Tarvas, U. Tölpus, O. Kontchayeva, L. Raudsepp).

Näyttökuva 2016-02-24 kello 11.23.56

”Tässä oli vielä muutama vuosi sitten alava niitty”, hehkuttaa turismikirja vuodelta 1975. ”Nyt on molemminpuolin uutta liikenneväylää – Sõprusin (Ystävyyden) puistotietä – uuden Mustamäen asuintaloja. Täällä on asumistilaa yli 90 000 tallinnalaiselle.”

Näyttökuva 2016-02-24 kello 11.22.26

Tallinnan rautatieasema. Ikävä kyllä hieno odotushalli on pilattu länttäämällä sinne valintamyymälä.

Näyttökuva 2016-02-24 kello 11.22.10

70–80-luvulla Virossa valmistettiin vailla sen kummempia tunnontuskia kopioita Eero Aarnion V.S.O.P.-tuoleista, joita oli sekä malliasunnoissa että kahviloissa ja Viru-hotellin valuuttabaarissa. Kopiotuoleja voi löytää virolaisista antiikkikaupoista suhteellisen edullisesti.

Näyttökuva 2016-02-24 kello 11.30.36