Pakeneva onni

Näyttökuva 2016-01-31 kello 11.36.06

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa (WSOY, 2015)

Kaarina on päälle kuusikymppinen leskiäiti, Otto hänen nelikymppinen poikansa, jolla on vaimo ja teini-ikäinen poika Valo. Otto on työterveyspsykologi ja suunnittelee onnellisuudesta kertovaa kirjaa. Romaanin kolmas päähenkilö on oikeastaan Kaarinan vihreä talo, jossa Otto on kasvanut.

Kaarinan elämää käydään läpi Oton lapsuudesta nykypäivään. Valovoimainen toimittaja Rami hurmaa hiljaisen Kaarinan ja pian lapsi tekee tuloaan, mutta äidillinen Kaarina ei saa enempää pienokaisia, koska mies ei tahdo. Pariskunta asettuu vihreään taloon, jonka naapurissa asuvat Sirkka ja Erkki lastensa kanssa. Kaarina on omassa avioliitossaankin hiljainen sivustakatsoja, Sirkka on tarmokas kanaemo, joka pitää järjestyksessä miehen, lapset, kodin ja puutarhan.

Otto miettii elämäänsä nykytasossa. Voimakas vaimo on ottanut etäisyyttä ja poika tuntuu vieraalta. Otto saa tietää, että Kaarina on yhtäkkiä lähtenyt Brasiliaan, ilmeisesti kauneusleikkaukseen. Otto käy Kaarinan talolla ja suunnittelee remontoivansa sen, aivan kuin voisi samalla remontoida koko elämän.

Kirjassa ei ole juonta, eikä siinä edes tapahdu paljon – silti se vei minut kokonaan mukaansa. Tapahtumat ovat pieniä ja arkisia, samastuttavia. Venho kuvaa ihmissuhteita todella herkästi, pienillä ja tarkoilla vedoilla. Kaarina on hyvin tunnistettava hahmo, oman ikäluokkansa kiltti, hiljainen ja älykäs nainen, joka ei oikein koskaan pääse toteuttamaan itseään. Sirkka on hyvin tunnistettava naapurintäti ja naapurusten välinen ystävyys on kuvattu taitavasti. Kaarinan kautta käsitellään riipivästi vanhenemista ja menettämistä.

Romaanin kieli on tosi kaunista ja tunnelma on haikean melankolinen. Tunnelmasta tuli välillä mieleen yksi suosikkiromaanejani, Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon (Otava, 2001). Johanna Venhon romaanista on sanottu arvosteluissa, että se jättää liikaa auki, mutta pidin juuri siitä. Romaanissa on jotain akvarellimaista, se on kuulas ja kaunis, mutta vaikutelman aikaansaamiseksi on tarvittu paljon taitoa. Romaanin tunnelma otti minut niin täysin valtaansa, että välillä luin pala kurkussa, vaikkei romaanissa mitään kovin surullista tapahtunutkaan.

Hieno, hiljainen romaani, joka olisi ansainnut enemmänkin huomiota.

Kartanoita kännykässä

Näyttökuva 2016-01-30 kello 10.58.26

Eilen minulla oli kaksi uutta kokemusta. Haluamani kirja oli saatavilla kirjastossa vain sähkökirjana, ja päähänpistosta latasin sen kännykkään! Nyt on aina luettavaa matkassa. Kirja kertoo mystisestä, häkellyttävän rikkaasta erakosta nimeltä Huguette Clark. Hän omisti suuria, ylellisiä kartanoita ja asuntoja, joita piti täysin tyhjillään vuosikymmenet, vaikka ylläpitoon kului omaisuuksia. Kun kirjan kirjoittaja kiinnostui Clarkista 1990-luvulla, tämä asui omasta tahdostaan sairaalassa. Ainoat valokuvat naisesta olivat 1920-luvulta. Jännittävää.

Menin myös mukaan lukupiiriin, ensimmäinen tapaaminen oli eilen. Olen halunnut lukupiiriin jo vuosia, mutta kaikkien tuttavieni piirit ovat olleet täynnä. Oli todella hauskaa ja ihanaa jutella kirjallisuudesta sekä tavata uusia ihmisiä.

Ilo ja rakkaus

Näyttökuva 2016-01-29 kello 12.40.35

Tammikuu tuntuu usein mustalta aukolta, aallonpohjalta, joka tulee joulun ja uudenvuoden jälkeen. Ei kuitenkaan tänä vuonna, enkä edes tiedä miksi. Tammikuun alussa sain käyttööni työhuoneen kirjailijatalo Villa Kivessä. Sen henkinen vaikutus on ollut valtava. Työlle varattu tila on vaikuttanut keskittymiskykyyn huomattavasti.

Joululomalla sain kolmasluokkalaiselta kovaa palautetta: olen hänen mielestään Facebook-holisti. Syytöksessä on perää. Kun on päivät enimmäkseen yksin, on suuri houkutus hakea sosiaalisia kontakteja Facebookista. Kun sitten jää kyttäämään, mitä muut vastaavat ja pitääkö kukaan videotani hauskana, riippuvuus syntyy huomaamatta. ”Sä keskustelet eniten niiden kanssa, jotka ei ole paikalla”, lapsi sanoi. Apua. Tein uudenvuodenpäätöksen, lupasin olla enemmän läsnä. Lapsen toivomus oli, että pelaisimme iltaisin yhdessä lautapelejä.

Näyttökuva 2016-01-29 kello 12.42.45

Uudet kynät ja kumit ilostuttavat aina.

Kolmasluokkalainen on ihana olento, pienen ja ison rajalla, älykäs ja tarkka havainnoimaan. Joudun kaiken aikaa selvittämään asioita myös itselleni. ”Miksi muissa kielissä norsu on elefantti, mutta suomessa on sana norsu?” hän kysyi eräänä päivänä, ja toisena: ”Miksi ihminen on eläin, mutta eläin ei ole ihminen?” Välillä vaikutan ihan tosi tyhmältä, kuten silloin kun minulta kysyttiin yllättäen, mikä on suosikkimaalajini. Vastasin hädissäni että gneissi. Tuima mulkaisu. ”Äiti, gneissi on kivilaji.”

Toivoisin, että voisin oppia vähän kolmasluokkalaisen asenteesta elämää kohtaan. Hän on älyllisesti utelias, mutta osaa myös riehua mieltä vailla. Hän osaa nauttia arjen luksuksesta, jonka me aikuiset usein sivuutamme itsestään selvyytenä, kuten taloyhtiön saunavuorosta, murtomaahiihdosta ja pannukakusta. Hän on tyytyväinen elämään, eikä himoitse tavaraa. Huippua on, kun läksyt on tehty, ja saa katsoa pädiltä Myytinmurtajia. (”Äiti, kerro kolme eri räjähdysainetta, jotka sä tiedät.”)

Näyttökuva 2016-01-29 kello 13.25.44

Kun eilen menin postiin lähettämään pakettia, hartaasti odottamani Anne Vaskon merkit olivat ilmestyneet!

Aina voi oppia uutta. Käyn paraikaa yhdeksänvuotiaan pitämää kuperkeikkakoulua.