Yksin uutenavuonna

nayttokuva-2016-12-31-kello-18-24-40

Vietän uudencuodenaattoa yksin Berliinissä. Käsillä on saksalaisia lehtiä, kasvonaamio, sektiä ja marsipaania. Uudenvuoden juhlinta on aina tuntunut vähän vaikealta. Aikuisiällä minut on kutsuttu uudenvuodenviettoon ehkä kuusi tai seitsemän kertaa. Yksinäisimmän aaton vietin parikymppisenä isovanhempien kanssa. Katsoimme yhdessä uudenvuodenkonsertin ja isovanhemmat menivät varhain maate. Tunsin itseni todelliseksi luuseriksi. Olin nuori aikuinen, minun olisi pitänyt olla juhlimassa ja pakkasessa juomassa kuohuviiniä, mutta ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut tehdä niin. Nyt toki ymmärrän, että moni on täysin yksin, ja isovanhemmat olivat onnellisia saadessaan minut luokseen. Olin onnekas, koska olin erittäin tervetullut heidän luokseen.

Omia kekkereitä en ole uskaltanut järjestää, koska olen varma, ettei niihin tulisi kukaan. Muutaman kerran olen järjestänyt illanistujaiset. Mutta en muista koskaan olleeni varsinaisissa uudenvuodenjuhlissa. Olisin nytkin voinut mennä sukulaisten kanssa Tallinnaan, kuten viime vuonna – heidän kanssaan on aina hauskaa. Vuodenvaihteen tienoille sattui kuitenkin pätkä lapsetonta aikaa ja mahdollisuus matkaan.

nayttokuva-2016-12-31-kello-18-28-25

Vapaudenaukiolla vuosi sitten.

Nuorena, kun olin yksinäinen, uudenvuodenaatto tuntui vaikealta. Jouluna kuuluu olla perheen ja sukulaisten kanssa, mutta uutenavuonna se on vähän säälittävää, tai niin ainakin tunsin. Yliopistolla sain hyviä ystäviä, joiden kanssa juhlittiin uuttavuotta rauhallisissa merkeissä kotosalla (kukaan meistä ei käyttänyt paljon alkoholia). Silti uudenvuodenaattoon liittyi outoja tuntemuksia: ei vaan tuntunut tarpeeksi erityiseltä, päivä ei tuntunut paljon kummemmalta kuin muutkaan päivät. Ja vuosihan vaihtuu eri puolilla maailmaa eri aikaan. Mikä on se oikea hetki?

Myös toissavuonna olin yksin uudenvuodenaattona. Olin keuhkoputkentulehduksessa ja tosi kipeä. Ystävä tarjoutui tulemaan seuraksi, mutta en halunnut. Olisin vain ruvennut pinnistämään ollakseni kivaa seuraa kuumeessakin. Olo oli niin kamala, ettei koko juhlapäivällä ollut merkitystä.

nayttokuva-2016-12-31-kello-18-21-36

Kaksi desiä sektiä. Hurjaa menoa tiedossa.

Lähtiessäni Berliiniin pelkäsin, että uudenvuodenaattona masentaa, mutta olenkin tyytyväinen. Facebookissa moni touhottaa bullet journal -muistikirjasta ja ajattelin katsoa menetelmää käsittelevän opetusvideon pipoa virkatessa (hurjaa menoa). Samalla mietin, miltä tuntuu, jos on oikeasti ihan yksin ja vastoin tahtoaan tämän illan omassa seurassaan. Koko muu maailma juhlii, laittaa ihania ruokia, kohottelee maljoja, bailaa ja menee ulos katsomaan raketteja. Vuoden vaihtuessa halataan ystäviä ja rakkaita, rakastavaiset pussailevat.

Nuorena hävetti myöntää, ettei kukaan kutsunut mukaan uudenvuodenaattona, paitsi korkeintaan omat vanhemmat. Onneksi enää ei hävetä.

Keskitysleiri Afrikassa

Saksalaisen kolonianismin julmuus aukesi minulle ensimmäistä kertaa BBC.n erinomaisen Racism: A History -sarjan myötä. (Katsottavissa YouTubessa.) Ensimmäiset keskitysleirithän sijaitsijat Afrikassa, ja saksalaiset kohdistivat systemaattisen kansanmurhan Herero- ja Nama-heimoja kohtaan. Saksan historian museossa Berliinissä aukesi lokakuussa näyttely, joka kertoo Saksan siirtomaahistoriasta.

nayttokuva-2016-12-28-kello-21-53-47

Siirtomaita esiteltiin Saksassa näyttelyissä. (1900/01© Stiftung Stadtmuseum Berlin)

Näin välipäivinä näyttely oli tupaten täynnä kävijöitä: aihe todella kiinnostaa. Saksalaiset ovat taitavia rakentamaan kiinnostavia museonäyttelyitä, oli sitten kyse kuvataiteesta tai historiasta, eikä tämä näyttely ole poikkeus. Näyttely esittelee saksalaisten toimia Afrikassa, Kiinassa ja Samoalla. Kolonialismi oli tietysti Euroopan yhteinen hanke. Uskottiin vakaasti, että eurooppalaiset ovat ylivertaisia ja tätä tukemaan kehitettiin erilaisia ”tieteellisiä” teorioita, joita näyttelykin käy läpi.

Toisaalta siirtomaaherroja ja -virkamiehiä kiinnostivat kovasti alkukantaisina pidettyjen kansojen saavutukset. Eurooppaan rahdattiin taidetta ja käsitöitä, aseita ja astioita, taikakaluja, vaatteita ja koruja. Näyttely muistuttaa, että lukemattomilla eurooppalaisilla museoilla on valtavat kokoelmat siirtomaa-ajan esineistöä, mutta tieto siitä, miten ne ovat päätyneet Eurooppaan, on kadonnut.

nayttokuva-2016-12-28-kello-21-57-09

Saksalaiset pikkupojat saivat leikkiä siirtomaateemaisilla tinasotamiehillä. (© Stiftung Stadtmuseum Berlin.)

Kolonialismin historia on muutenkin räikeän yksipuolista. Saksalaiset toteuttivat siirtomaissaankin intoaan merkitä muistiin, kategorisoida sekä arkistoida, ja tietoa on säilynyt paljon. Sen sijaan kolonialismin uhrien kokemuksia ei ole säilynyt – toisella puolella vallitsee siis täysi hiljaisuus.

Näyttely oli erittäin kiehtova ja herätti paljon ajatuksia. Kolonialismi oli tietysti paitsi vieraiden maiden, myös naisten haltuunottoa. Mielestään siirtomaissa asuvilla eurooppalaisilla oli oikeus paikallisiin naisiin, mutta suhteita pyrittiin säätelemään Euroopasta käsin lainsäädännöllä, sillä lihallisten suhteiden seurauksena syntyi helposti lapsia. Pelättiin, että siirtomaihin kehittyisi sekarotuisten ihmisten kansanosa, joka kaappaisi vallan itselleen.

nayttokuva-2016-12-28-kello-21-59-26

Sokerikulho 1740-luvulta. (© Königliche Porzellan Fabrik Meißen)

Kolonialismia nousivat vastustamaan ensimmäisinä sosiaalidemokraatit sekä kirkko. Lähetyssaarnaajat lähettivät kotipuoleen raportteja siitä, miten julmasti alkuperäisasukkaita kohdeltiin.

Näyttelyn seuraksi sopii historijoitsija Bettany Hughesin radio-ohjelma arjalaisuuden juurista.

(Kuvat: Deutsches Historisches Museum)

Lotta Jansdotter

nayttokuva-2016-12-26-kello-11-43-57

Lotta Jansdotter: Everyday Style (Abrams/New York, 2015, kuvat Jenny Hallengren)

Lotta Jansdotter on Ahvenanmaalla kasvanut ruotsalainen tekstiilisuunnittelija, joka työskentelee tätä nykyä Brooklynissä. Kesät hän viettää Ahvenanmaalla. Jansdotterin kuoseja on käytetty myös muistikirjoissa, askartelupapereissa ja muissa tuotteissa. Everyday Style kirjassa neuvotaan, miten saa aikaan simppelin perusvaatevaraston Jansdotterin hauskoista printtikankaista. Mukana on ohjeita myös laukkuihin, kasseihin, huiveihin ja kangaskoruihin.

nayttokuva-2016-12-26-kello-11-43-46

Kirja on tosi ihanaa ”silmäkarkkia”. Kuvia on otettu niin Tukholmassa ja Brooklynissa kuin Ahvenanmaalla. Malleina toimivat Jansdotterin ystävät ja esimerkiksi suloinen vanha naapurinrouva Ahvenanmaalta – siis tuikitavalliset naiset. Jansdotterin printit ovat kauniita, omaleimaisesti skandinaavisia.

nayttokuva-2016-12-26-kello-11-43-37

Vaatteet sen sijaan hieman tökkivät. Jansdotter tekee vain kovia puuvillakankaita, ei neuloksia ja trikoita. Itse olen käyttänyt Jansdotterin kankaita kasseihin ja penaaleihin. Mielestäni ne ovat liian kovia vaatteisiin. Kankaat voisivat sopia suoriin hihattomiin mekkoihin, mutta kirjan kuvissa näkyy, että ne istuvat hihallisissa vaatteissa huonosti. Mukana on kevyttakki/jakku raglanhihoilla, ja kuvissa näkyy, etteivät kankaat sovi raglanhihaan ollenkaan. Mallit ovat helppoja ja sopisivat siis aloittelijallekin, mutta kovan puuvillaan käyttäytyminen valmiissa vaatteessa voi olla pettymys. Kirjassa on jopa jooga-asu, johon kuuluu kovasta puuvillasta tehty pusero ja pellavahousut.

nayttokuva-2016-12-26-kello-11-43-28

Kirjan ansio on siinä, että se näyttää, miten perusvaatteilla voi luoda toimivan arkivaatetuksen. Parasta ovat ohjeet pikkujuttuihin: kangaskoruista saisi hauskoja lahjojakin, ja ne ovat oiva keino hyödyntää pikkusilppu, jota kotiompelijalla aina jää.

nayttokuva-2016-12-26-kello-11-43-19

Kirja ilmestyy kevätpuolella suomeksi. Fiilistelyyn ja inspiraation lähteeksi se voisi olla kiva omassa hyllyssä, mutta vaatteet toteuttaisin toisenlaisista materiaaleista.