Herkkä ulkopuolinen

anja

Anja Snellman: Antautuminen (WSOY, 2015)

Anu on kalliolaisperheen superherkkä lapsi. Hän pelkää kaikkea ja kaikkia, ja hakee turvaa äidin helmoista sekä omasta mielikuvitusmaailmastaan. Yksinäiset leikit, sanojen makustelu ja kirjat ovat Anulle tärkeitä, kouluelämä on kauhistus. Silti tyttö pärjää hyvin ja päätyy akateemisiin opintoihin. Sitten ilmestyy esikoiskirja, joka on Anun ällistykseksi kohuromaani. Alkaa kirjailijanura, löytyy mies, jonka kanssa perustetaan perhe.

Anja Snellmanin uusinta romaania on vaikea lukea ilman ennakko-odotuksia ja -ajatuksia. Edellinen romaani Pääoma käsitteli kasvamista vammaisen ihmisen sisaruksena. Pidin kirjasta. Tällä kertaa käsittelyssä on erityisherkkyys. Erityisherkkyyteen suhtaudutaan henkilöstä riippuen joko helpottuneesti (erityisherkät itse) tai hieman ärsyyntyneesti. Joitakin riepoo kovasti erityisherkkyyden ”hypetys” mediassa.

Olen ollut lapsesta saakka herkkä, ujo ja kova jännittämään. Kun erityisherkkyydestä alettiin puhua mietin, että olenkohan itsekin erityisherkkä. Liityin erityisherkkien Facebook-ryhmään, mutta en tunnistanut itseäni muiden kokemuksista, joten erosin ryhmästä. Sen jälkeen muutama erityisherkäksi julistautunut tuttava sanoi minulle, että ”kyllä sen tietää, kun tähän porukkaan kuuluu”, ”me ollaan kyllä ihan omanlaisiamme ihmisiä”, ”jos sä et viihtynyt siinä ryhmässä, niin etsä kyllä meihin kuulu”. Jossain nettikeskustelussa joku valitti, että osa erityisherkistä vaikuttaa lahkon jäseniltä. On löydetty oma juttu, kaikki selittyy sen avulla. Tämä ei tietenkään koske kaikkia.

Ilmeisesti siis ujous ja herkkyys, voimakas eläytymiskyky tai aistiherkkyys eivät tee ihmisestä erityisherkkää. Mikä sitten tekee? Kirjan Anu jännittää esimerkiksi kouluruokailua niin paljon että oksentaa joka päivä. Hän ei kykene kertomaan nimeään, vastaamaan tunneilla tai menemään taululle. Hän ei saa ystäviä pihan lapsista, eikä koulussa. Hän ei uskalla mennä Linnanmäen laitteisiin ja pelkää muutoinkin kaikenlaista sekä säikkyy kovia ääniä.

Olen lukenut lähes kaikki Anja Snellmanin/Kaurasen kirjat. Teini-iässä ja nuorena ihailin häntä. Sonja O,. Kiinalainen kesä ja Ihon aika varsinkin olivat minulle silloin tärkeitä kirjoja. Antautumisen alkupuolella, lapsuuskuvauksien kohdalla, lukukokemusta häiritsi se, etten osannut oikein yhdistää romaanin päähenkilöä siihen tietynlaiseen Anja Kauranen -saagaan, joka kantaa kirjasta toiseen. Nuorena luin kirjailijan teokset monta kertaa uudelleen ja minulle syntyi kuva räväkästä tytöstä, joka riehuu pitkin Kallion kortteleita räkä poskella ja leikkii poikien kanssa sekä häärii pomona pihan leikeissä. On vaikea tietää, mikä on omaelämäkerrallista ja mikä fiktiota. Tietysti ihminen voi muiden silmissä olla ihan muuta kuin mitä on sisimmässään, mutta minusta tuntui silti vaikealta yhdistää kirjan Anua Anja Snellmaniin/Kauraseen.

Anja Snellman kirjoittaa todella hienoa kieltä, olen aina nauttinut hänen sanavarastonsa runsaudesta ja kielen rytmin tajustaan. Antautumisen alkupuolella sen sijaan häiritsi liioittelu. Luulisi, että jopa 60-luvulla lapsi joka ei selviä arjen hommista kuten syömisestä ja koulunkäynnistä olisi viety psykiatrille, olihan lastenpsykiatria tuolloin jo olemassa. Lapsuuskuvauksissa yliherkkyyttä liioitellaan niin paljon, että mieleen tulivat jotkin keskitysleireiltä selvinneitä lapsia kuvaavat kirjat. Mutta kuten sanottu, ehkä en vain ymmärrä erityisherkkyyttä.

En osannut myöskään oikein suhtautua siihen, miten helposti superarka Anu kuitenkin nappaa itselleen poikaystäviä. Kerronnan siirtyessä opiskeluaikoihin tuntui kuin olisi siirrytty fiktiivisestä henkilöstä oikeaan Anja Kauraseen. Yhtäkkiä Anu toimittaa rääväsuista lehteä ja pullauttaa julkisuuteen kohuromaanin. En oikein osannut yhdistää tätä superarkaan pikkutyttöön. Kirjailijan rehellisyys on kyllä kunnioitettavaa. Hän kuvaa kirpaisevasti, miten omat lapset eivät varsinkaan teini-iässä ymmärrä äidin ”outoutta”.

Kaiken kaikkiaan Antautuminen jätti ristiriitaisen olon. Se on hyvin kirjoitettu ja myös tunnetiloja on kuvattu taitavasti. Kirjassa on ihania hetkien ja tunnelmien kuvauksia. Minulle teos jäi kuitenkin vieraaksi. Vaikutelmaa vahvisti kerronnan totisuus ja tietynlainen uhrin osan korostaminen. Erityisherkille romaani on kuulemma tärkeä, joten ehkä olin vain väärä lukija tälle kirjalle.

Muistoja atomipommikaupungista

Näyttökuva 2015-11-30 kello 10.41.46

Andrei Hvostov: Sillamäen kärsimysnäytelmä (Moreeni, 2011)

Millaista on kasvaa kaupungissa, joka on polkaistu pystyyn tyhjästä palvelemaan totalitaristisen valtion ydinaseteollisuutta? Historiattomassa paikassa, jossa kaikki ovat töissä samassa tehtaassa?

Virolainen toimittaja Andrei Hvostov kasvoi Sillamäessä, lähellä nykyistä Venäjän rajaa. Kaupunki perustettiin hyödyntämään alueen palavankiven varantoja, joista saatiin raaka-ainetta ydinaseisiin. Hvostovin geologiäiti päätyi kaupunkiin Länsi-Virosta, panostajana työskennellyt isä Siperiasta. Valtaosa alueen asukkaista oli venäläisiä.

Hvostov on kertonut kirjoittaneensa muistelmateoksensa auttaakseen poikaansa ymmärtämään sekä isän kasvuoloja että Viron menneisyyttä. Teos on jaoteltu teemoittain: lastentarha, koulu, seksi, televisio, viina ja niin edelleen. Jaottelu toimii hyvin.

Tykkäsin tästä kirjasta kuin hullu puurosta. Olen erittäin kiinnostunut sekä Viron että Neuvostoliiton historiasta. Viime aikoina olen harrastanut paljon kylmän sodan historiaa, olen katsonut netistä kaikki dokumentit, joita olen aiheesta löytänyt, viimeksi hyvän Stalinista kertovan ohjelmasarjan. Hvostovin kirja ei ole mitään kuivaa historiankirjoitusta, vaan hyvin henkilökohtainen sekä hauska. Se pursuaa riemastuttavaa hirteishuumoria. Historia tuodaan liki lukijaa lapsen ja nuoren pojan arkikokemusten kautta. Lasten kokemusmaailman valottajana Hvostov onkin todella taitava. Kuvaukset möyhivät omiakin muistoja: olin unohtanut lasten kauhujuttukulttuurin – hirveitä juttuja piti kertoa, vaikka sitten ei uskaltanut olla yksin kotona.

Monissa kohdin ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kuten Sillamäen asukkaiden ihmetellessä rantaan huuhtoutuneita suomalaisia ja ruotsalaisia maitotölkkejä. Lännessä oli hienommat roskatkin! Kirjassa on toki myös kamalia juttuja, alkaen Viron keskitysleireistä, mutta huumorin takia lukukokemus ei käy liian raskaaksi.

Hvostovin haastattelu löytyy täältä.

Näyttökuva 2015-11-30 kello 10.42.16

Granta, uuden kirjallisuuden areena 5 (Otava 2015)

Runoilija Ville Hytönen käsittelee Hvostovin kirjaa Granta-julkaisusarjan Venäjä-numerossa ja pörrää Hvostovin kuvaamilla tapahtumapaikoilla. Grantaa varten on suomennettu venäläiskirjailijoiden kiinnostavia tekstejä.

Näyttökuva 2015-11-30 kello 11.21.58

Anya von Bremzen: Mastering the Art of Soviet Cooking – A Memoir of Food and Longing (Doubleday 2013)

Lainasin tämän kirjan, koska luulin sitä neuvostoliittolaiseksi keittokirjaksi. Kirjan lopussa on muutama resepti, mutta valtaosin kirja on ruuan kautta avautuva muistelmateos. Von Bremzen on arvostettu yhdysvaltalainen ruokatoimittaja, joka muutti USAan siirtolaisena Brežnevin kaudella. Kirjassa hän kertoo omista ja äitinsä kokemuksista ruokamuistojen kautta, sekä käsittelee siirtolaisuutta ja sijattomuuden tunnetta. Kuten Hvostov, Von Bremzen on kasvanut maassa, jota ei enää ole olemassa. Vaikka hän palaisi Venäjälle, hän ei voi palata kotimaahansa. Kiehtova kirja! (Lisää täällä.)

Anya von Bremzen oli nuorena tyttönä lupaava pianisti. Lupaava pianisti oli myös Regina Spektor, joka muutti Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin samaten Brežnevin hallitessa. Spektor on levyttänyt aivan ihania versioita Bulat Okudžavan runoista.

 

Kauneutta ja ihanuutta

Näyttökuva 2015-11-28 kello 12.48.27

Marjo Haapasalo, Emilia Kallinen & Elina Teerijoki: Hurmaavat häät – inspiroidu menneistä vuosikymmenistä (Schildts & Söderströms)

(Pahoittelut surkeista kuvista. Sisällä oli pimeää ja ulkona koko kirja meinasi lentää tiehensä!)

Lainasin tämän kirjan, vaikkei tiedossa olekaan häitä, sillä minua kiinnosti kirjan teema sekä vintagen, kierrätetyn, itsetehdyn ja teetetyn yhdistäminen. Onneksi lainasin, sillä kirja on todella suloinen ja toi ihanan piristyksen harmaaseen, viimaiseen viikonloppuun.

Näyttökuva 2015-11-28 kello 12.47.37

1970-luvun sadonkorjuuhäissä on luonnonläheinen tunnelma.

Kirjassa neuvotaan, miten voi järjestää häät eri vuosikymmenten henkeen, 1920-luvulta 1970-luvulle. Mukana on tietoa kunkin aikakauden häätavoista, muodista, hiuksista ja meikistä. Kirjan häitä ei ole kuitenkaan laadittu orjallisiksi teemajuhliksi, vaan mukana on rentoa leikittelyä. 1930-luvun tyyliä voi ihan hyvin pippuroida steampunk-elementeillä!

Näyttökuva 2015-11-28 kello 12.47.17

1920-luvun eleganssia.

Aikakausijaottelun lisäksi häät on jaoteltu vuodenaikojen mukaan. Olen suuri talvihäiden ystävä, sillä hääjuhla piristää talvella ja kesällä häitä saattaa olla harva se viikonloppu. Sitä paitsi Suomessa kesä ei takaa kesäistä säätä, kesälläkin voi sataa lunta.

Kirjan kuvat on stailattu viimeisen päälle. Asut ovat todella kauniita ja kuvissa on ihana tunnelma.

Näyttökuva 2015-11-28 kello 12.47.07

1960-luvun piknikhäissä on vauhtia.