Turhasta narisevat femakot

Harva aihe kirvoittaa samanlaista lukijakommenttien hyökyä kuin feminismi. Jos feministiä haastatellaan tai bloggaaja kirjoittaa teemaa sivuten, jutun perään pukkaa mielipidettä. Mielipiteiden ilmaisu on tietenkin hieno asia – nimittäin silloin, jos ne ovat pohdittuja ja perusteltuja. Feminismin vastustajat toistavat uupumukseen asti samoja vakiokommentteja, jotka ilmestyvät eri muodoissaan jokaisen aihepiiriä käsittelevän tekstin perään.

Ensin ovat yleensä paikalla vähättelijät, joiden asenne on joko ylenkatseellisen lempeä (”onneksi Suomessa ei naisilla ole oikeita ongelmia, kun tällaisesta pitää valittaa”) tai vähän aggressiivisempi (”akkojen kun on aina pakko valittaa, niin jotain pitää keksiä”). Ajatus, että naiset eivät osaa mitään muuta kuin valittaa, narista ja nalkuttaa, toistuu tiuhaan.

Vedotaan myös siihen, että asia, jonka nainen kokee ongelmaksi, ei oikeasti ole sitä. ”Mikset valita afganistanilaisten naisten asemasta?” ”Suomessa naisilla on asiat hyvin, ajattele Intian joukkoraiskauksia” ja sitä rataa. (Kun mies mainitsee epäkohdaksi pakollisen asepalveluksen, pitäisikö naisen kommentoida, että ”ajattele niitä maita, joissa asepalvelus kestää pari vuotta! Helpolla pääset!”)

Sitten kuvioihin tulee törkysovinisti. ”Naiset ovat pilanneet koko Suomen” (autenttinen kommentti). ”Tuokin mäkättäjä pitäisi saada takaisin keittiöön”, ”kun nuoremmat naiset vievät miehet, aletaan narista vaikka mistä”.

ovaries_grow_a_pair_tee_shirt-reec5269c119542b694d627914a51b609_8nhmi_512

Kiva paita kesäksi (zazzle.com)

Ja eikun vastaiskuun, eli miehetkään eivät saa sitä ja miehetkään eivät saa tätä. Kommenttiketjuista päätellen antifeminististen miesten suurin suru ja murhe on, että Naisasialiitto Unioni ei hyväksy jäseniksi miehiä. (Aiheesta käytiin järjestössä kiivas ja karvas äänestys.) Eli nimenomaan he, jotka eivät suurin surminkaan liittyisi kyseiseen järjestöön, valittavat asiasta äänekkäimmin. Ja kyllä, miesten pakollinen asepalvelus on epäkohta, mutta sitä ei voida käyttää aseena mitätöimään kaikki asiat, jotka naiset kokevat sukupuolisyrjinnäksi.

Ketjujen vakiohahmo on über-katkera henkilö, oletettavasti mies. Hänen mielestään naiset hallitsevat jo Suomea, jokaikisellä alalla, on naiskiintiöt, naiset määräävät millainen on koululaitos, naiset täyttävät yliopistot, kohottavat elintasoaan nappaamalla itselleen rikkaamman miehen, pyörittävät eduskuntaa ja hallitusta ja niin edelleen. Katkeraa kohtaan on pakko tuntea myötätuntoa. Ihmetyttää, mitä hänelle oikein on tapahtunut. Henkilö, joka leimaa yli puolet maan väestöstä kurjiksi ilkimyksiksi, jää paljosta kivasta paitsi.

On myös syyttelijöitä, joiden mielestä feministit tekevät jokaikisestä asiasta ongelman. Luulisi, että pinnan alla myyräntyötä tekevien valtaverkostojen paljastaminen tai valtaa hamuavin miesten kerhojen kritisoiminen olisi hyödyksi myös monille miehille. Syyttelijän mielestä kaikilla olisi kuitenkin kivempaa, jos feministit eivät kaivaisi ongelmia väenvängällä esiin.

9bc9a81f0b1f3874c56327c04c5dbe1b

Syyttelijä tapaa myös nimitellä feministejä uhriutujiksi. Syytös on tehokas: uhriutuja on naurettava marttyyri, jolla ei oikeasti ole mitään syytä pahastua tai sanoa kokeneensa vääryyttä – kukapa haluaisi olla sellainen. Irvokasta tietysti on, että moni näistä vakiokommentoijista nimenomaan esittää itsensä uhreina: naiset jyräävät miesten yli kouluissa ja yliopistoissa, naiset pääsevät aina miehiä helpommalla, eivätkä miehet edes pääse mukaan Unionin jäseniksi tai naisten kuntosaleille. Toinen ase on syyttää feministiä miestenvihaajaksi. Se satuttaa, koska aika moni heteroseksuaalinen nainen kuitenkin tykkää miehistä kuin hullu puurosta.

Kuten sanottu, luen ja kuulen mielelläni perusteltuja näkemyksiä, koska ne voivat ravistella omiakin ajatuksia. Vakkarikommentoijilla ei kuitenkaan ole mitään muuta tarkoitusta kuin vaeintaa nainen, joka kehtaa mainita jostakin epäkohdasta. Pahimmillaan mennään tietysti henkilökohtaisuuksiin, aletaan arvostella naisen ulkonäköä, elämäntapaa, vakaumusta ja ihmissuhteita.

Vakiokommentaattoreihin kuuluu tietysti myös se onnellinen ihminen, jonka mielestä Suomessa on jo täydellinen tasa-arvo ja nyt voitaisiin puhua jostain muusta. Viimeksi eilen mietin, että näin ei kyllä ole. Pojallani on maailman ihanin luokanopettaja, joka sattuu olemaan mies. Olisi hirveän tärkeää, että kouluihin ja päiväkoteihin saataisiin lisää miespuolisia opettajia. Se olisi tärkeää sekä tytöille että pojille. Iltapäiväkerhoissa olen nähnyt, että sivaripoika saattaa olla miehistä toveruutta janoaville pikkupojille idoli, jossa roikutaan fyysisesti kiinni. Sama pätee partio-ohjaajiin – heissä löytyy onneksi valtavan ihania nuoria miehiä, jotka osaavat ottaa energiset pikkupojat hallintaan ja opettaa heille erätaitoja. Myös mieskaveritoiminnassa on kova pula miespuolisista vapaaehtoisista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eli vaikka Suomi on monessa asiassa tasa-arvon suhteen useimpia maailman maita edellä, joissakin asioissa laahataan edelleen nykyajasta jäljessä: miespuoliset opiskelijat hakeutuvat teknisille aloille, naiset hoiva-aloille. Edelleen nähdään, että hoiva-alat, lasten kanssa oleminen ja vaikkapa nuorten opettaminen ovat jotenkin luonnostaan naisille sopivia asioita, kun taas tekniset alat sopivat miehille. Arvostan todella miehiä, jotka ovat mukana esimerkiksi lasten ja nuorten harrastustoiminnassa. Usein miehet valittavat, että lapset jäävät päiväkodissa ja koulussa kokonaan naisten kasvatettaviksi, mutta eivät tee itse asialle mitään.

Opettajakysymyksen kaltaiset asiat ovat minulle feministinä tärkeitä. Yhteiskunnallinen keskustelu sammuu kuitenkin alkuunsa, kun kommentoijat vetävät kaiken henkilökohtaiselle tasolle.

P****aduuneja

Eräs poliitikko kertoi blogissaan, että ennen kaikki oli paremmin. Kanssabloggaaja ehtikin jo kommentoimaan asiaa. Käytän tilaisuutta hyväkseni suositellakseni kiinnostavaa brittisarjaa The Worst Jobs in History. Ohjelman juontaja joutuu kokeilemaan todellisia p****aduuneja keskiajalta lähimenneisyyteen. Jotkut työt ovat sellaisia, että ihme jos kukaan on selvinnyt niistä hengissä! Ennen valtion takaamaa sosiaaliturvaa Britanniassa oli köyhäinhuollon periaatteena pitää osa kansasta niin tiukoilla, että tällaisetkin työt kelpasivat. Samanlaisia duuneja on ollut Suomessakin, esimerkiksi vuodat käsiteltiin kaikkialla samalla tavoin. Mutta tiedä häntä, voihan joku nykyihminen kokea ajatuksen vuotien hieromisesta eläinten ulosteella mukavana – siinä pääsee ainakin näkemään kättensä työn, päinvastoin kuin poliitikon hommissa.

Ei rahaa passiin eikä hammasharjaan

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaalien jälkeen netissä on rähisty siitä, kuka voi olla köyhä, missä ihmisillä voi mennä huonosti ja missä ei, ja ketä pitäisi auttaa. Keskustelu tuntuu liippaavan läheltä viktoriaanisessa Britaniassa syntynyttä ajatusta siitä, että on olemassa kahdenlaisia köyhiä: ahkeria ja nöyriä, jotka ansaitsevat apua (the deserving poor) ja laiskoja luusereita, jotka eivät sitä ansaitse (the undeserving poor). Köyhyyden historia on todella kiinnostava aihe ja toivon, että joku tutkija kirjoittaisi kaikenkattavan suomalaisen köyhyyden historian.

Tuntuu, että monessa suhteessa ollaan palaamassa 1800-luvun asenteisiin. Nyt vain apua ansaitsevat suomalaiset köyhät ja työttömät, ulkomaalaiset hoitakoon itse itsensä (vastustan termiä ”kantasuomalainen”, koska se on rasistinen). Maahanmuuttaja kelpaa, jos hän elättää itse itsensä, on ahkera ja sopeutuu. Viis siitä, että maahanmuuttajien työllistyminen on vaikeaa – kyllä sitkeydellä aina pärjää.

Toki sama ”jokainen on oman onnensa seppä” -ajattelu pätee muihinkin. Netissä tiedetään aina, mitä köyhän tai työttömän pitäisi tehdä. Kun Mathias Rosenlundin köyhän perheen kurjuudesta kertova romaani Vaskivuorentie 20 ilmestyi, nettikeskustelijat olivat tietenkin sitä mieltä, että köyhyys oli kirjailijan omaa syytä: kyllä työtä aina saa, jos ei ole nirso. Olisiko kannattanut opiskella järkevämpää ainetta ja niin edelleen. (Onko ihme, että Suomessa on nykyään niin paljon life coacheja, kun nettikeskusteluissakin aina tiedetään, miten muiden asiat pitää järjestää?)

Jupina siitä, mihin minun maksamani verot pitäisi käyttää, tuntuukin lisääntyvän vuosi vuodelta. Kommentit, joiden mukaan yksi pakolainen tulee maksamaan veronmaksajalle niin ja niin paljon, ovat kylmääviä. Entäs ulkomailta adoptoitu lapsi? Lasketaanko hänenkin elämälleen tietty summa? Verotuskäytännössä, laissa ja siinä, mihin yhteisiä varoja käytetään, on tietenkin paljon korjattavaa. Silti riipii yksittäisten kansalaisten varmuus siitä, että juuri he tietävät, mihin verovaroja pitäisi käyttää. Työttömyyskorvauksia ei pitäisi antaa henkilöille, jotka vain ”makaavat kotona”. Nettikeskustelija tietää, että Helsingissä hipsterit eivät tee töitä, vaan viettävät päivänsä Rytmissä kasvattamassa partaa, verovaroilla tietysti. Näissä visioissa toimeentulotuki/apuraha riittää kumman hyvin erikoiskahveihin.

Velloo omituinen kina siitä, kenellä on kurjinta. Kun SDP:n Sanna Marin kertoi haastattelussa kasvaneensa vauraalla alueella duunariyksinhuoltajan lapsena ja kokeneensa sivullisuutta, oltiin välittömästi sitä mieltä, että ei sellainen ole oikeasti rankkaa. Toisaalla yleisönosastolle kirjoittanut keskiluokkainen valittaa, että hänen rahojaan tuhlataan perheisiin, joissa ollaan työttömiä jo kolmannessa polvessa. Kuulemma yhteiskunta kohtelee keskiluokkaisia työssäkäyviä kansalaisia kaikkein huonoimmin. En oikein enää tiedä, mitä tuollaisesta voi sanoa. Ehkä kirjoittajan olisi kannattanut tutustua tähän erinomaiseen artikkeliin.

Omassa tuttavapiirissäkin hämmästyttää välillä se, etteivät jotkut tunnu tajuavan, millaista köyhyyttä ja kurjuutta Suomessa on. Kaikilla ei ole passia tai henkilökorttia, koska sen maksaminen on sosiaalitoimistossa harkinnanvaraista, ja kaikkien kaupunkien sosiaalitoimet eivät halua henkilökorttia maksaa. Millaista on elämä nykymaailmassa ilman minkäänlaista henkilöllisyystodistusta? Tutut erityisopettajat ovat kertoneet, ettei Suomessa ole kaikissa lapsiperheissä tietokonetta, eivätkä vanhemmat osaa sellaista edes käyttää. He eivät siis voi seurata Wilmaa.

Vein eilen vitosluokkalaisen katsomaan Outolintu-sarjan kakkososaa. Dystopiakirjallisuus on nuorten keskuudessa supersuosittua ja aikuisten kuulee usein ihmettelevän miksi. En ihmettele sitä ollenkaan. Veronica Rothin YA-romaanisarja Outolintu (Divergent) kertoo tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa ihmiset jaetaan viiteen eri ryhmään kykyjensä ja ominaisuuksiensa perusteella. Kunkin täytyy elää ryhmälle asetettujen säännösten mukaan, jotta kansalaiset eivät käyttäisi vapaata tahtoa, eikä yhteiskuntajärjestys vaarantuisi. Ei kovin mielikuvituksellinen tulevaisuuden näkymä! Ymmärrän hyvin, miksi tarina vetoaa nuoriin.

Johtuuko köyhien haukkuminen ja vähättely siitä pelosta, että jokainen ei olekaan oman onnensa seppä, ja voi pudota itsekin köyhyysloukkuun?