Kirjoja käsin ja koneella

Eiliseltä roskalavalta nappasin summamutikassa mukaan kustantajastani Otavasta kertovan kirjasen, joka on julkaistu 1930. Etusivulla lukee ”Käsikirjoituksesta valmiiksi kirjaksi – kuvasarja, joka näyttää miten kirja syntyy – valokuvattu kustannusosakeyhtiö Otavan toimitalon eri osastoilla Helsingissä”. Kirja on todella hieno. Valokuvat on ottanut H. Iffland (Apollo).

Otavan kirjoista koottu ”pilvenpiirtäjä-kaupunki”.

Lino-type -mallin latomakone, joka latoo 6500 kirjasinta tunnissa.

Korjausvedos otetaan ja siitä tarkastetaan virheet vertaamalla käsikirjoitukseen, joka on kuvassa käsinkirjoitettu! Tässä vaiheessa korjausluvun tekee näköjään latoja, joka siis osasi ilmeisesti tulkita myös erilaisia kaunokirjoitustyylejä.

Kansien nimikkeet kullataan lehtikullalla, joka liimataan kiinni munanvalkuaisella. Toisessa kuvassa ylimääräinen lehtikulta otetaan talteen ”pölynimijällä”.

”Kauniisti sidottu kirja on taideteos ulkomuodoltaankin.” Todellakin!

1930-luvulla kirjoja ladottiin ja sidottiin vielä käsityönäkin. Käsinladottavia kirjaimia säilytettiin puisissa kasteissa, joita voi nykyään löytää antiikkiliikkeistä. Latojan vasemmassa kädessä on haka, johon hän poimii kirjasimet. Kirjasimet ladottiin ylösalaisin lähtien vasemmasta reunasta. Käsilatoja latoi tunnissa keskimäärin 1500 kirjainta.

Kirjanen sisältää kaikenlaisia faktoja Otavasta: ”Otavan sitomo käyttää vuodessa 42 000 metriä kangasta, 41 220 neliöjalkaa nahkoja. Sillä kullalla, joka sitomossa vuosittain käytetään, voidaan peittää 40 tynnyrinalan suuruinen maatila.” Otavalla olikin koko ajan hallussaan miljoonan markan arvoinen nahka- ja kangasvarasto.

Sivistys roskiksessa

Kävin dyykkaamassa Helsingin keskustassa roskalavaa, joka oli täynnä kirjoja. Yksi lava oli jo viety pois. En tiedä, oliko kokemus jonkinlainen oman aikamme symboli – paikalla häärineet veteraanidyykkaarit kertoivat, etteivät kirjat enää kelpaa minnekään. Lavalla ei suinkaan ollut mitä tahansa, vaan esimerkiksi:

– Eri kielten uudehkoja sanakirjoja
– Nykysuomen sanakirjasarja
– Suomen kielen oppaita 1990-luvulta
– Taidekirjoja
– Teoksia arkkitehtuurista ja sen historiasta
– Kansantajuisia, runsaasti kuvitettuja sotakirjoja 90-luvulta
– Kymmenittäin tunnettujen kotimaisten runoilijoiden teoksia
– Uusi Raamattu ja virsikirja
– Nuottivihkoja
– Klassikkoromaaneja, esim James Joycen Odysseus ruotsiksi ja Molieren näytelmiä
– Eroottisia romaaneja, esimerkiksi Henry Milleriä
– Keittokirjoja
– Kansallisbibliografia-sarjaa
– Kaari Utrion Familia – Eurooppalaisen perheen historia (7 osaa)
– Suomen taiteen historia -kirjasarja
– Teoksia esimerkiksi Perun ja Maorien taiteesta
– Matkakirjoja (esimerkiksi Göran Schildtiä)
– Tieteen maailma -kirjasarja

Saapuessani lava oli jo lähes ääriään myöten täynnä kirjoja. Pohjalle oli tietysti mahdotonta kaivautua. Otin esimerkiksi yllä näkyvät runoteokset, paljon muitakin runokirjoja, ne osat Utrion sarjaa jotka löysin, vanhan teoksen Raamatun äidit sekä Rosa Liksomia 1980-luvulta. Olisin ottanut paljon enemmänkin, mutta olin liikkeellä bussilla. Kaikki kirjat olivat priimakunnossa, kannettiinhan ne suoraan hyllystä roskalavalle.

Kirjoja kuulemma myydään aina vain vähemmän. Ihmiset eivät lue, eikä sivistystä enää arvosteta. Roskalvalle päätyneiden kirjojen kohtalo aiheuttaa minulle fyysistä tuskaa. Netissä ei todellakaan ole kaikki – hirveästi tietoa, kaunokirjallisuutta ja runoutta löytyy vain kirjoista. Ollaanko tosiaan valmiita viskaamaan se kaikki kaatopaikalle?

Ehkäpä roskalavan kirjat päätyvät energijätteeksi, välinpitämättömyyden kirjarovioihin.