Helsingin Don Draper



Jussi Talvi: Kyynärpäät (Otava, 1961)
Sanomalehden toimittaja Pekka Vuori saa puhelun asetoveriltaan Klaus Jedermannilta: tämä haluaa tavata. Sodan päättymisestä on 15 vuotta ja sinä aikana Jedermannista on tullut iso kiho, suuren mainostoimiston pääjohtaja. Toimiston nimi on vaihdettu vastikää Mainos Jedermannista Markkinointi Jedermanniksi, sillä nyt eletään uusia aikoja. Mainnonnasta on tulossa entistä röyhkeämpää ja Yhdysvaltojen esimerkin mukaan se luottaa entistä enemmän psykologiaan ja tutkimustietoon.
Jedermann tarjoaa Vuorelle viestintäpäällikön paikkaa ja koska palkka on parempi kuin sanomalehdessä, tämä suostuu. Journalisti imaistaan mainosmiesten hektiseen maailmaan. Jedermann on rikas ja tyylikäs: on syklaaminpunainen mersu, Saville Row’n räätäleillä teetettyjä pukuja ja ökyhuvila Westendissä, uima-altaalla totta kai. Kulissien takana ei kuitenkaan suju auvoisasti. Vaimo on miestään kohta kylmä ja pitkä liitto on vain vahvistanut pariskunnan kipupisteitä. Teini-ikäiset lapset nokittelevat isälleen.
Kuvakaappaus Huutonetistä
Luonnollisesti johtaja hakee lohtua nuoren sihteerinsä reisien välistä. Kokematon tyttö rakastuu, mutta osaako kyyninen markkinamies enää lainkaan rakastaa ja kiintyä? Jedermann alaisineen on häikäilemätöntä sakkia: teini-ikäisille luodaan uusi savukemerkki, seksikkäitä rintaliivejä mainostetaan 15-vuotiaille ja sianlihakampanjaan satsataan, vaikka viranomaiset valistavat kansaa sianlihan epäterveellisyydestä. Kova työ vaatii rajut huvit. Viskiä ja konjakkia kiskotaan Tornin ateljeebaarissa, syödään loistoillallisia Kämpissä ja Kalastajatorpalla ja kipottelu jatkuu usein vielä johtajan huvilalla.
Kyynärpäät on romaanina aika heikko, mutta ajankuvana äärimmäisen kiinnostava. Moni markkinointia ja mainontaa koskeva ajatus pätee tänäkin päivänä. Parhaimmillaan Talvi luo ajankuvaa pienillä, lyyrisillä vedoilla. Kirjailija on selvästi lukenut Waltarinsa, kaupunkikuvauksessa on samaa sykettä kuin Waltarin kuvauksissa 1920–30-luvun Helsingin elämästä. Tosin 1920-luku taisi olla Helsingissä vielä rajumpi dokaamis- ja bilettämisaikakausi kuin 1960-luku.
1960-luvulla sukupuolten välinen tasa-arvo vasta teki tuloaan.
Romaanina teos kompastuu siihen, ettei se osaa päättää, mitä se olisi. Tarinan alussa Pekka Vuori asettuu mainostoimistoon, tarkkailee esimiestään ja tekee tästä muistiinpanoja. Vuori lienee kirjailijan alter ego ja lukija olettaa, että hänen kauttaan kerrotaan Jedermannin elämäntarina. Yhtäkkiä kerronta alkaa kuitenkin pomppia näkökulmasta toiseen. Tämän lisäksi vaihdellaan vielä ensimmäisen ja kolmannen persoonan kerronnan välillä sekä preesensin ja imperfektin välillä. Uusia näkökulmia tuodaan kuvioihin vielä sivun 260 tienoilla. Minämuotoiset osuudet ovat tyylillisesti hyvin samankaltaisia ja on vaikea tietää, kuka kulloinkin puhuu. Välillä Jedermannia kuvaillaan kertojan/kirjailijan näkökulmasta, välillä humpsahdetaan miehen omaan tajunnanvirtaan.
Pahin kömmähdys romaanissa on kuitenkin kirjailijan ylenkatse, kun hän tarkastelee mainosväkeä. Lukijalle taotaan pampulla päähän, että nyt kerrotaan pinnallisista, inhottavista ihmisistä, joita kiinnostaa vain raha, ylellinen elämä ja muista hyötyminen. Romaanin pitäisi jättää lukijalle tilaa tehdä omia oivalluksia ja johtopäätöksiä. Nyt kaikki annetaan lusikalla suoraan suuhun.
”Kostea lounas” 1960-luvun tyyliin.
Eräs häiritsevä seikka on kerronnan paatoksellisuus, joka yhdistyy paheksuvaan luonnehdintaan. Paatoksellisuudesta tulevat välillä mieleen teatraalisimmat Suomi-filmit ja se on hassussa ristiriidassa romaanin kuvaaman modernin maailman kanssa. Kirjailijan olisi pitänyt hillitä paatosteluaan.
Huvittavaa Kyynärpäissä on se, miten paljon siinä on yhtäläisyyksiä Mad Men -sarjaan. On viin… viskiin ja konjakkiin menevä komea ja tyylikäs mainostoimistopomo, jolla on takanaan sotakokemuksia ja muita synkkiä asioita. Perheestä ja lapsista on tullut vieraita, vaikka ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Nuoret tytöt houkuttelevat enemmän kuin vaimo, koska he jaksavat kuunnella miehen työhuolia loputtomiin. Kyynärpäiden maailmassa tosin juomalaskujen kanssa ollaan tiukempia kuin Mad Menissä, ”sheriffi” ei hyväksy mitä tahansa ravintolalaskuja firman maksettavaksi. Jedermann paahtaa Don Draperin tapaan terveytensä kustannuksella ja on loistava ideanikkari, mutta henkilöstöhallinnon suhteen taidot eivät meinaa riittää.
Puutteista huolimatta romaani kannattaa lukea, jos 1960-luvun ilmapiiri tai mainonnan historia kiinnostavat.

Puhumattoman naisen salaisuudet

Kristina Ohlsson: Varjelijat (WSOY, 2013, suom. Outi Menna)

Sain vanhemmiltani joululahjaksi aivan kamalan yskäflunssataudin. Tautivuoteella tartuin dekkariin. Pidin Ohlssonin aiemmista romaaneista Nukkekodista ja Tuhakaunoista, joten odotukset olivat korkealla.

Tukholmasta löytyy maahan kätketty paloiteltu ruumis. Se tunnistetaan Rebecaksi, kaksi vuotta aiemmin kadonneeksi opiskelijaksi. Miksi murhaaja on paloitellut ruumiin? Pian aiemmista kirjoista tutut poliisit Fredrika, Alex ja Peder ovat yhä motimutkaisemmaksi käyvän mysteerin äärellä. Lukijalle väläytellään, että kuvioihin liittyy myös entinen lastenkirjailija Thea Aldrin, joka asuu vanhainkodissa eikä suostu puhumaan kenellekään. Mikä on suuri salaisuus, jota Thea piilottelee?

Luin valtavasti ruotsalaisia dekkareita, kun pidin naistenlehden kirjapalstaa kuutisen vuotta. Tuntuu, että Ruotsissa tulee jatkuvalla syötöllä uusia dekkarikirjailijoita. Yleensä esikoisteos on vahva. Kun se myy, ajatellaan ilmeisesti, että nyt äkkiä pusaamaan uutta romaania. Laatu laskee kuin lehmän häntä – nähtävästi näin on käynyt myös Ohlssonille. Varjelijat on sekava, siinä on paljon heikkoja aineksia ja se on aivan liian pitkä.

Mukana on elementtejä, jotka ärsyttävät minua dekkareissa: absurdin raaka murha, täysin epäinhimillinen pahis, rutkasti keinotekoisia yhteensattumia ja loputonta jankkaamista. Poliisitkin päivittelevät, että onpas nyt kamalasti erilaisia tutkintalinjoja. Se tekee romaanista sekavan ja löysän. Kirjan lopussa on kymmeniä sivuja poliisien selittelyä, koska kirjailija ei ole kyennyt muutoin kuromaan kaikkea yhteen. Moni juttu jää kokonaan ilmaan: Fredrikan miehen Spencerin opiskelija syyttää tätä seksuaalisesta ahdistelusta, selvästi tekaistuin perustein. Lopussa vain todetaan, että olipa hyvä kun syytteistä jouduttiin luopumaan.

Tämän kirjan luettuani minulla oli sellainen olo, että miksi uhrasin siivun ainutlaatuista elämääni tämän lukemiseen, vaikka flunssassa olinkin. Harmitusta lisäsi se, että romaanissa oli hyviä aineksia – ne vain olisi pitänyt käsitellä paremmin, eikä niin kamalalla kiireellä. Myös kansikuva ärsytti, sillä se ei tunnu liittyvän tarinaan mitenkään.

Unelmia Manhattanilla

Rona Jaffe: Kaikki minun unelmani (Gummerus, 1959)

Caroline, ivy league -yliopiston kasvatti, saapuu New Yorkin unohtaakseen sydänsurunsa. Caroline pääsee työhön kustannustaloon, alkuun pelkäksi sihteeriksi. Alhaisesta asemastaan hän kohoaa nopeasti kustannustoimittajaksi, mutta elintaso ja rakkauselämä tuntuvat laahaavan kaukana perässä.

Lainasin tämän kirjan, koska sitä sanottiin 50-luvun Sinkkuelämäksi. Uskoisin, että Mad Menin luojat ovat lukeneet Jaffen romaanin. Se on ikäänkuin Mad Men nuorten naisten näkökulmasta kerrottuna. Romaani on monellakin tavalla äärimmäisen kiinnostava. Se kertoo aikakaudesta, jolloin naisten oli hyvin vaikea edetä urallaan, osaamisestaan ja koulutuksestaan huolimatta. Etenemistä toki auttoi se, että heittäytyi jonkun miehen panopuuksi. Miehillä oli valta, ja heidän oli helppo jakaa suosionosoituksia naisille. Romaani kartoittaa useammankin naistyöntkekijän äärimmäiset nöyryytyksen hetket. Vaikka pomo ryömisi kännissä pöydän alle nuuhkimaan reisiä, nainen ei voi osoittaa mieltään – muuten uhkaa irtisanominen.

Jaffen teos ilmestyi muutama vuosi sitten uudelleen ruotsiksi.

Romaani seuraa tyttöjoukon asettumista työelämään kustannusyhtiössä Manhattanilla. Caroline asuu Greggin kanssa, joka työskentelee alkuun kustantamossa rahoittaakseen pyrkimyksensä näyttelijänuralle. Mary Agnes on täydellinen konttorityttö, jonka koko elämä tähtää avioliittoon. Barbarakin  tavoittelee unelmien aviomiestä, mutta hän on eronnut yhden lapsen yksinhuoltaja. April ylenee mainostoimittajaksi, mutta tuhoavatko epäonniset miessuhteet hänet?

Pidin kirjasta todella paljon sekä romaanina että ajankuvana. Jaffe kuvaa napakasti aikaa, kun 25-vuotias naimaton nainen oli jo toivoton vanhapiika ja naisten uratavoitteet olivat aina miesten takana. Romaani oli todella kiinnostava ajankuvana sekä ensimmäisinä oikeasti feministinisinä romaaneina. 1950-luvun työelämä on kuvattu osuvasti ja masentavasti. Naisella ei ole mitään toivoa edetä urallaan, jollei miellytä miehiä oikealla ja vasemmalla. Silti menestykkäänkin nainen taloudellinen hyöty työstään on melko olematon. Vasta kun hyvin tienaava mies astuu kuvioihin, voi uneksua paremmasta elintasosta. Kustannusyhtiössä on töissä epäonnistuneita miehiä, jotka kuitenkin tienaavat kaikkia naisia paremmin.

Carolinen unelmissa on mies, jota voi rakastaa aidosti ja joka ymmärtäisi Carolinen innon tehdä työtä. Samalla älyllisellä tasolla olevat miehet eivät ole valmiita sitoutumaan. Romaanissa onkin nykyaikaista se, miten mies voi väläytellä sitoutumista, sitä kuitenkaan koskaan tarjoamatta. Naisen kaipuu saada yksiavioinen suhde ja lapsi tuntuu olevan älyllisten miesten tavoitteista kaukana – kuten nykyäänkiin. Työelämässä voi edistyä, mutta nainen ei ole mitään ilman puolisoa. Miehillä toki on puoliso, mutta he silti vokottelevat konttorityttöjä läkähdyttävän uutterasti. Mies voi aina vaihtaa uuteen, naisilla samaa mahdollisuutta ei ole.

Romaanin tapa kuvata epäonnisia rakkaussuhteita on hyvin koskettava. Tyhmillä, tavanomaisilla tytöillä tuntuu olevan aina vientiä, kun taas älykkäät, lahjakkaat nuoret naiset jäävät yksin.

Täällä on hyvä analyysi kirjasta.