Sellainen viikko

Tällä viikolla on tullut ihania uutisia. Tärkeä, viisas ystäväni Jussi Valtonen voitti Finlandia-palkinnon romaanillaan He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014). Sain kirjan kirjailijalta syntymäpäivälahjaksi, mutta en ole vielä ehtinyt lukea sitä. Valtosen aiemmat teokset ovat jääneet aivan liian vähälle huomiolle. Taidealan palkinnot ovat monessa mielessä ristiriitainen ilmiö, mutta tällä kertaa oli hienoa, että palkinto nosti keskiöön lahjakkaan tekijän, joka ei ole julkkis, eikä harrasta itsensä promotoimista. Tässä voitossa tärkeintä oli teos, ei tekijä, kustantamon markkinointiosaston temput tai sijoitus myyntilistoilla.

Nuoren taiteilijaystävän teos.

Heti perään hyväksyttiin tasa-arvoinen avioliittolaki. Viime hetkellä – ja kovalla kiireellä – kirjailijat, kääntäjät ja kirjallisuudentutkijat kokosivat vielä oman adressin, joka luovutettiin eduskunnassa eilen. Minulle laki on hyvin tärkeä paitsi yleisinhimillisestä näkökulmasta, myös äitinä: enhän voi tietää, millaisia pojistani kasvaa ja kenen kanssa he haluavat aikuisena jakaa elämänsä. Olisi kamala ajatus, että he joutuisivat epäarvoiseen asemaan, jos haluaisivat mennä naimisiin samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Paljon on tietysti tehtävää, sillä lain ympärillä käyty keskustelu toi esiin murheellisia ennakkoluuloja. Nyt voin rauhassa uneksia suloisista vävypojista!

Homofoobikot (tosin mielestäni ei ole kyse fobiasta, vaan pelkästään ilkeydestä) valittavat, että julkisuudessa ja mediassa touhotetaan liikaa homoista. Olen aivan samaa mieltä! Odotan kovasti sitä aikaa, kun homoseksuaalisuus merkitsee yhtä vähän kuin vaikkapa se onko ihmisellä päässään tukkaa vai ei. Sitten homoseksuaalisuutta ei tarvitse enää erikseen käsitellä mediassa. Voidaan kertoa vain ihmisistä.

”Viimeistelen” romaaniani, tai oikeastaan olen pannut sen mullin mallin ja haluan muuttaa kaiken. Romaanin viimeistely tuntuu samalta kuin ylioppilaskirjoituksiin lukeminen: tulee syyllinen olo, jos käy kaupassa, vaikka pitäisi olla puurtamassa.

Ruumiita matka-arkuissa

Megan Abbott: Bury Me Deep (Simon & Schuster, 2009)

Sattumalta luin heti Cartwheelin jälkeen toisen romaanin, joka perustuu oikeaan rikokseen. Winnie Ruth Judd tuomittiin 1930-luvulla parhaiden ystävättäriensä murhasta. Tapauksessa oli paljon hämärää, mikä sai kirjailija Megan Abbottin mielikuvituksen liikkeelle. Romaani lainaa pääpiirteensä Juddin tapauksesta, mutta paljon on kirjailijan kuvittelemaa.

Marion Seeley muuttaa uuteen kaupunkiin. Hänen lääkärimiehensä on morfiinin orja, ja joutuu menemään töihin Meksikoon, koska on menettänyt lääkärinoikeutensa lääkevarkauksien takia. Naiivi Marion jää oman onnensa nojaan. Työpaikallaan sairaalan puhtaaksikirjoittajana hän tutustuu valovoimaiseen sairaanhoitajaan nimeltä Louise. Tämä asuu keuhkotautia sairastavansa ystävättärensä Ginnyn kanssa. Tytöt järjestävät villejä bileitä, joissa huvitellaan viinan ja huumeiden voimin. Paikkakunnan tärkeät mieshenkilöt viihtyvät tyttöjen asunnolla.

Louisen kautta Marion tutustuu kaupungin vaikutusvaltaisimpaan mieheen Joe Laniganiin. Joen vaimo on sairas, joten onko ihme, että hän haluaa nuoren naisen seuraa. Pian Marionilla onkin suhde Joen kanssa. Mutta onko kaikki sitä miltä näyttää…

Pidin romaanista todella paljon. Goodreadsissa useampikin lukija valittaa, että tarina lähtee liian hitaasti liikkeelle – itse en sitä huomannut, sillä hurmaannuin Abbottin taidosta luoda ajankuvaa. 1930-luvun ilmapiiriä ei luoda vain ulkoisin keinoin, vaan kielikin on (oletettavasti) aikakauden tyyliä. Tytöt puhuvat ajan hupaisaa slangia ja kuvailussakin on 1930-luvun tuntua.

Kuten kannestakin voi päätellä, mieleen tulee femme noir, Joan Crawfordin ja Bette Davisin elokuvat kohtalokkaista naisista ja rikoksista. Romaani on jännittävä, muttei pelkkä jännityskirja. Abbott on psykologisesti taitava ja henkilöhahmot on luotu hienosti. Juonessa on yllätyksiä ja Marionin muuttuminen hyväuskoisesta papintytöstä jämäkäksi naiseksi on riemastuttava.

Kiltti tyttö

Jennifer DuBois: Cartwheel (Random House, 2014)

Luin tämän kirjan vähän sattumalta. En ollut aiemmin kuullut kirjailijasta, mutta tarvitsin sähkökirjan matkalle. Kaikki kunnia Helsingin kaupunginkirjastolle siitä, että kirjastolla on netissä sähkökirjalainaamo. Englanninkielisten kirjojen valikoima on kuitenkin aika outo. Seuraan paljon angloamerikkalaista kirjallisuutta, mutta useimmista kirjoista en ole koskaan kuullut. Vampyyriromaaneja ja muita vastaavia nuorten aikuisten kirjoja on käsittämätön määrä, oikeaa kirjallisuutta ei juuri lainkaan. Tunnettujen kirjailijoiden teoksia on hyvin vähän. Päättelin, että Cartwheel ei ollut ihan hömppää, joten lainasin sen.

Kaupunginkirjaston englanninkieliset sähkökirjat näyttävät samalta liukuhihnalta tulleilta.

Yhdysvaltalainen college-opiskelija Lily Hayes on vaihdossa Argentiinassa. Hän asuu isäntäperheessä, huonetoverinaan toinen vaihto-opiskelija Katy Kellers. Lilyn perhe – äiti, isä ja sisar Anna – matkustaa Buenos Airesiin, sillä on tapahtunut jotain kamalaa: Lily on vangittu syytettynä Katyn murhasta.

Kirjailija kertoo saaneensa innoituksen romaanille Amanda Knoxin tapauksesta. Knoxia syytettiin kaverinsa murhasta Italiassa ja murhatapaus sai valtavasti huomiota mediassa. On sanottu, että media kohteli Knoxia julmasti, koska hän oli vääränlainen tyttö. Sama pätee Lilyyn: Lily käyttäytyy oudosti, niin kuin ei surisi kaverinsa kuolemaa. Pian media kaivaa esiin sähköpostit ja Facebook-viestit, joissa Lily kirjoittaa kämppäkaveristaan ilkeän ylimielisesti. Lilyn itsevarmuus ja taipumus paljastavaan pukeutumiseen kääntyvät häntä vastaan.

Olen usein miettinyt, millainen voisi olla dekkari, joka olisi korkeakirjallisuutta. Cartwheelissä on paljon samaa kuin perusdekkarissa: murhamysteeri, tarinan valottaminen eri näkökulmista, tapahtumien keriminen auki taaksepäin. Romaani on kuitenkin kaukana viihdedekkarista. Se on älyllinen ja välillä vähän vaikeakin. Lily pitää itseään hyvin älykkäänä ja käyttäytyy sen mukaisesti. Syyttäjä Eduardo miettii paljon anteeksiannon ja oikeudenmukaisuuden luonnetta. Ylipäätään henkilöt miettivät paljon. Perhesuhteitakin analysoidaan älyllisesti. Tämä oli eräs ulottuvuus, josta pidin todella paljon. Luovan kirjoittamisen perussääntö ”show don’t tell” lentää roskikseen, kun DuBois analysoi henkilöitään ja heidän elämäänsä. Koska hän on taitava kirjoittaja, analysointi ja sisäiset monologit vievät mennessään. Lukijalle jää silti tilaa oivaltaa.

Pidin romaanista todella paljon, vaikka sillä on puutteensa. Eduardon näkökulma tuntui välillä väkinäiseltä. Ja kuten melkein aina yhdysvaltalaisten romaanien kohdalla, kerrontaa olisi voinut tiivistää. Romaanin yksi viehätys on sen sanaisuus, mutta karsittavaa olisi kyllä löytynyt. Cartwheel on silti kiehtova, mukaansa tempaava romaani.

Hyvä analyysi romaanista löytyy täältä.