Vuokralainen

Sarah Waters: The Paying Guests (Virago, 2014)

Pidin aikoinaan todella paljon Sarah Watersin kolmesta ensimmäisestä romaanista. Tipping the Velvet (1998) on tavallaan historiallista fantasiaa, keskiössä lesbot ja brittiläinen vaudevillekulttuuri. Suosikkini on Affinity (1999), goottilainen jännityskertomus, jossa on teemana viktoriaaninen villitys meedioihin. Fingersmith (2002) on hauskasti kiero Dickens-pastissi. Romaania Night Watch (2006) en ole vielä lukenut. Se oli ensimmäinen Watersin romaani, joka on suomennettu, nimellä Yövartio (Helene Bützow, 2007). Romaani The Little Stranger (2009) on kivaa kummitushömppää – luin sen vatsataudissa kesämökin vinttikamarissa ja se sopi tilanteeseen kuin nappi palttooseen. Romaani on ilmestynyt suomeksi nimellä Vieras kartanossa (suomentaja sama, 2011). Sitä en käsitä ollenkaan, että Vieras kartanossa julkaistiin Tammen Keltaisessa kirjastossa. Se oli mielestäni aika pinnallinen romaani.

Watersin romaanit ovat kaikki historiallisia, niiden aikakaudet ulottuvat 1800-luvulta 1940-luvulle. Uusimmassa eletään vuotta 1922. Päähenkilö Frances on entinen sinisukka, nykyinen vanhapiika, joka elää äitinsä kanssa. Veljet ovat kuolleet sodassa ja isäkin on menehtynyt. Isä on jättänyt vaimon ja tyttären taloudelliseen ahdinkoon, joten heidän on pakko ottaa alivuokralaisia. Osa perheen huvilasta vuokrataan Barberin pariskunnalle. Frances on alistunut äitinsä taloudenhoitajaksi, mutta pian hän kiinnostuu nuoresta rouva Barberista.

Sarah Waters tekee aina erittäin perusteellista taustatutkimusta, niin nytkin. Sota on saanut aikaan yhteiskunnallisen muutoksen, säätyerot ovat murtumassa. Frances ja hänen äitinsä ovat köyhää yläluokkaa, Barberit virkamiesluokkaa. Rouva Barber pystyy kuitenkin olemaan lapseton kotirouva.

Watersin kolme ensimmäistä romaania olivat riemastuttavia, koska ne olivat omaperäisiä ja mielikuvituksekkaita. Mielikuvituksen lentoa ja elokuvamaista historiallista runsautta oli välillä liikaakiin, toisaalta ryöppyävyys teki lukuelämyksestä viehättävän. The Little Stranger oli selvä tyylilajin muutos. Siinä ei enää ollut niin paljon mielikuvitusta, eikä yhtä kuplivaa juonta kuin aiemmissa teoksissa. Ensimmäisissä romaaneissa kerronnan ryöppyävyys oikeutti kirjojen paksuuden. The Little Stranger ja The Paying Guests ovat yhtä paksuja, mutta niissä tapahtuu paljon vähemmän. Siksi kerronta on välillä varsin pitkäpiimäistä.

Uutuudessa kuvataan 1920-luvun kodinhoitoa uuvuttavan seikkaperäisesti. Francesilla ja hänen äidillään ei ole varaa palvelijoihin, mutta kotitöitä helpottavat laitteet ovat vasta tuloillaan. Jäi arvoitukseksi, miksi Frances on suorastaan äidin orja. Äiti käy muiden rouvien luona vieraisilla ja valittaa, kun lattioita ei ole sillä aikaa vahattu, pistämättä itse rikkaa ristiin. Äidin hahmo jäi muutenkin etäiseksi. Lukijalle ei myöskään selviä, miksi Frances alistuu kohtaloonsa. Alussa selviää, että hänellä on ollut rakkaussuhde toisen tytön kanssa. Tuntuu kuitenkin oudolta, että Frances on hylännyt oman elämänsä kokonaan.

Romaanin rakenne tuntui turhauttavalta. Kerronta jakaantuu kolmeen osaan: ensimmäisessä osassa Frances puunaa loputtomasti lattioita ja katselee Liliania etäältä. Naisten välinen jännite rakentuu todella hitaasti. Toisessa osassa heillä on suhde – kuumia lesboseksin kuvauksia oli toki kiva lukea, mutta ne tuntuivat ihan liian moderneilta verrattuna ykkösosan kerrontaan. Osan kaksi lopulla tapahtuu rikos, ja osa kolme onkin uuvuttavan pitkäpiimäistä rikoksen selvittelyä oikeuskäsittelyineen – uuvuttavaa siksi, että lukija tietää jo syyllisen, syyt ja motiivit. Ihmettelin, että jos kirjailija halusi mukaan rikoksen, miksei hän sitten kirjoittanut oikeaa rikosromaania.

The Paying Guests herätti ristiriitaisia vaikutelmia. Toisaalta luin sitä ihan mielelläni, toisaalta moni asia hiersi ja ärsytti. Loppuvaikutelma oli lattea ja pinnallinen. Rakenne turhautti. Romaani on aivan liian pitkä ja historiallisia yksityiskohtia liikaa. Päähenkilöstä ei oikein saanut otetta, hän ei herättänyt minkäänlaista sympatiaa, muttei ollut myöskään inhottava tyyppi. Myös ajelehtiva Lilian jäi vieraaksi.

Nyt kun olen lukenut Sarah Watersin romaaneista yhtä lukuunottamatta kaikki, tuntuu vahvasti, että kirjailija tuhlasi kaiken ruudin kolmeen ensimmäiseen teokseen. Ne olivat omaperäisiä, hauskoja ja täynnä yllätyksiä. Harmi!

Marimekko

Marimekkoilmiö (Weilin+Göös, 1986)

Herätelainasin tämän kirjan Lauttasaaren kirjastosta. En ole erityisemmin Marimekon ihailija – kuoseista on tullut liian suosittuja, vaatteista liian hintavia ja yritys valmistaa vaikka minkälaista krääsää. Kirja kuitenkin muistutti, miten monipuolisia juttuja Marimekko on aikojen saatossa tehnyt.

Kirja on taitettu hauskasti. (Juhani Pallasmaan, Juha Ilosen ja Marianna Lundellin toimesta.) Marimekko on käyttänyt aina parhaita kuvaajia ja sen huomaa.

Omaan makuuni suurikuvioiset puuvillat ovat jo liian kuluneita. Pidän paljon 80-luvun simppelistä tyylistä ja toivon, että sitä otettaisiin enemmän uustuotantoon.

Tavallisia kansalaisia marimekoissaan. Harmi, että yrityksen vaatteet ovat nykyään hintojensa puolesta useimpien ihmisten ulottumattomissa.

Vainoavat muistot

Linda Grant: Upstairs at the Party (Virago, 2014)

Halusin lukea brittikirjailija Linda Grantin uusimman romaanin, koska siinä kuvataan 1970-luvun opiskelijamaailmaa. Loppujen lopuksi kampuselämää oli kirjassa kuitenkin aika vähän.

Liverpoolilaisen Adelen isä on pikkurikollinen ja keplottelija, jota tytär palvoo. Adelen elämä muuttuu, kun isä yllättäen menehtyy. Tuttavat petaavat Adelelle varman työn tavaratalossa, mutta hän hommaa itsensä yliopistoon. Eletään 1970-lukua, opintotuki mahdollistaa akateemiset opinnot rahattomillekin. Yliopistossa Adele ystävystyy Rosen, Doran, Gillianin sekä salamyhkäisen Evien kanssa. Evie seurustelee Stevie-nimisen pojan kanssa ja pari on luonut itsestään melkein androgyynin performanssin. Murhenäytelmä järkyttää Adelea perinpohjin, eikä Evien muisto jätä häntä koskaan rauhaan.

Adelella on tuhoontuomittu suhde Evien veljen Georgen kanssa. Hän ajelehtii työpaikasta toiseen. Homobestis Bobby kuolee aidsiin. Vuosikymmenten jälkeen Adele törmää opiskeluaikaisiin tyttökavereihin. Vain Rosella menee hyvin. Lopulta Evien mysteeri alkaa selvitä. Romaanin lopulla naiset palaavat vanhaan opinahjoonsa, mutta opettajat ovat jo kuolleet ja uudet tulleet tilalle.

Lukukokemukseni oli ristiriitainen. Toisaalta pidin romaanista ja toisaalta en. Samat asiat sekä miellyttivät että hiersivät. On virkistävää, että kerrotaan ihmisen koko elämäntarina, mutta se tehdään aika nopeaan tahtiin, katkelmallisesti. Toisaalta taas olisin halunnut lukea monestakin asiasta enemmän, esimerkiksi opiskelijaelämästä. Yliopistoa ei romaanissa nimetä, mutta se on kaikesta päättäen York. Yorkin yliopisto perustettiin rivakkaan tahtiin 1963. Britanniaan syntyi sodan jälkeen paljon lapsia, mutta maa oli sodan jäljiltä köyhä. Haluttiin taata kaikille nuorille tasa-arvoiset mahdollisuuden akateemisiin opintoihin – Grant tosin osoittaa, ettei ihanne täysin toteutunut. Ajan kampukset rakennettiin nopeasti elementeistä, osa rakennuksista tehtiin alunperin väliaikaisiksi. Kerronnan päästessä 1990-luvulle elementtirakennukset ovat rapistumassa, eikä rahaa väliaikaisten rakennusten uusimiseen löytynyt sen jälkeen, kun 60–70-luvun sosialistiset ihanteet sammuivat.

Adelen hahmo oli minusta sekä kiinnostava että ärsyttävä. Äärimmäisen kyyninen, jopa kylmäkin henkilö, jossa kuitenkin on pinnan alla lämpöä ja empatiaa. Grant hahmottaa hyvin Adelen elämän käännekohdat sekä kunkin aikakauden luonteenomaiset piirteet.

Romaanin alussa on kirjailijan huomautus, jonka mukaan romaanissa kuvataan tiettyä ajanjakosa hänen elämässään, vaikka henkilöhahmot ovat fiktiivisiä. Tämä välittyy kerronnasta. Välillä tuli sellainen olo, että kirjailija muistaa liikaa, ainakin mitä yksityiskohtiin tulee. Henkilö, joka esiintyy tarinassa vain ohimennen, kuvataan ulkoisesti juurta jaksaen. Välillä tulee tunne, että on menty liikaa oikeiden tapahtumien ikeessä, eivätkä ne istu luontevasti fiktion kanssa yhteen.

Muisteleminen on romaanin teemana suurempi haaste kuin kuvittelisi. Alusta saakka on selvää, että Adele muistelee menneisyyttä tästä ajasta käsin. Siihen nähden kerronta on aika suoraviivaista, vaikkakin katkelmallista. Mielestäni kun muistellaan 40 vuotta vanhoja tapahtumia, ollaan hämärän rajamailla, muistot muuntuvat ja värittyvät, vaihtavat muotoaan kuin kaleidoskoopin kuviot. Muistojen luotettavuus ja hataruus sekä väärin muistaminen ovat mielestäni kiinnostavia teemoja, jotka Grant kuitenkin sivuuttaa täysin.

Pidin romaanista, mutta silti tuntui, että samoista aineksista olisi saanut enemmänkin irti. Evien kadonneet päiväkirjat (jotka mainitaan kansiliepeessä) nousivat keskiöön vasta romaanin puolivälissä. Päiväkirjat olisivat ansainneet isomman roolin jännitteen luomisessa. Romaani olisi ollut rakenteellisesti vahvempi, jos Evien salaisuudet olisivat olleet enemmän keskiössä ja muu materiaali, esimerkiksi ajankuva, olisi ollut mukana tukemassa mysteeriä.