Pimeä

Luin Britannian Ellestäkiinnostavan artikkelin rakkaudesta ja masennuksesta (Lisa Reich: Love in a Time of Sadness, syyskuu 2014). Sattumalta olin juuri keskustellut useammankin henkilön kanssa masennuksesta. Ihmiset, joita olin pitänyt voimakkaina ja aina iloisina, tunnustivat kärsivänsä masennuksesta. Yksi vaikean lapsuuden, toinen työuupumuksen takia, kolmas ilman syytä. Olen aina todella kiitollinen, kun masennuksesta puhutaan ääneen. Tosin valitettavan moni tuntee edelleen, että asiasta voi puhua vain kahdenkesken sellaisen kanssa, jolla on samanlaisia kokemuksia. Eikä ihme: eräs kroonista masennusta sairastava kertoi minulle, että ”ystävä” oli polttanut hänen suhteensa päreensä ja käskenyt lähteä kehitysmaahan vapaaehtoistyöhön. ”Näkisit, miten hyvin sulla on asiat!” Mielestäni oikea motiivi vapaaehtoistyölle kehitysmaassa ei ole, että mennään pällistelemään, miten kurjaa hätää kärsivien elämä on. Mietin myös usein ilahduttaako syöpäsairaita se, että heitä käytetään kurjuuden symbolina. ”Sulla ei sentään ole syöpää, mieti sitä!”
Masentunutta ei auta, että miettii syöpäsairaita tai nälkään kuolevia lapsia. Monella masennuksen oireena saattaa nimittäin olla, ettei tunne mitään, on turta. Terveenkin ihmisen voi olla vaikea samastua nälkään nääntyvän tuntemuksiin, saati sitten masentuneen, joka ei edes muista, miltä tunteminen tuntuu. Artikkelissa Reich kuvaa hyvin, että masentuneena hän tietää rakastavansa perheenjäseniään, muttei oikeasti tunne rakkautta. Eikä mitään muutakaan. Hän kirjoittaa siitä, kannattaako masentuneen edes toivoa löytävänsä kumppania. Asiaan liittyy monenlaisia paradokseja: meidät on kasvatettu ajattelemaan, että jokainen ansaitsee tulla rakastetuksi – tai että rakastetuksi tulemista ei tarvitse ansaita. Mutta jos joku voi valita, deittaileeko masennuksesta kärsivää vai tervettä, kumman hän valitsee?
Kiinnostava on myös se kysymys, milloin masentunut on oma itsensä. Onko hän oma itsensä iloisena – siinä mielentilassahan yleensä käydään ensimmäisillä treffeillä? Vai masentuneena, vollottavana kasana, joka voi olla seurustelukumppanille kerta kaikkiaan liikaa. Artikkelissa eräs henkilö kuvailee bipolaarisen äidin kanssa kasvamista siten, että välillä äiti oli oikea äiti, välillä paperimassakopio oikeasta äidistä.
Reich kirjoittaa: ”Me elämme romanttisessa yhteiskunnassa, mikä on tosi kauheaa masentuneille. Meidät on huijattu uskomaan, että rakkauden voima voi muuttaa kaiken ja pelastaa kenet vain. Mutta ei se voi. Mikään ei voi. Ei edes 200 mg setraliinia [SSRI-lääke] ja vuosikaudet terapiaa.”
Itse en ole masentuneena kokenut Reichin kuvailemaa turtumusta. Nuorena kuvailin itselleni omia masennuspuuskiani siten, että olen ”ihoton tyttö”, siis sellainen, jolla ei ole minkäänlaista kuorta niin että kaikki sattuu kovaa. Ystäväni taas on kuvannut samaa tilaa kuopaksi, josta ei pääse ylös, jollei joku ojenna kättään. Itse en ole koskaan kokenut niin rankkaa masennusta, etten jaksaisi nousta vuoteesta. Pahimmillaan masennus on ollut musertava varmuus siitä, että olen täysin turha, kelvoton ihminen ja läheisilleni olisi parempi, jos minua ei olisi olemassa. Tasapainoisessa mielentilassa nuo ajatukset tuntuvat järjettömiltä, mutta masennus on kuin vääristävä linssi, itseviha tuntuu silloin hyvin todelliselta. Silloin se, että minut hyväsytään nyyhkivänä rauniona, on ollut pelastus. Kirjaimellisesti.
Mielestäni on hyvin hienoa ja rohkeaa, että voi tunnustaa edes yhdelle ystävälle, jos on masentunut. Moni nimittäin suhtautuu edelleen masennukseen ja muihin mielenterveysongelmiin kuin spitaaliin: nehän voivat vaikka tarttua! Pahimmillaan he eivät edes suosittele masentuneelle vapaaehtoistyötä kehitysmaassa, vaan pinkovat mahdollisimman kauas, eivät enää halua tavata ja saksivat muutenkin masentuneen elämästään ulos.

Sekaisin Afrikasta

Tekeillä olevan romaanin tiimoilta eksyin lukemaan suomalaisista lähetyssaarnaajista, vaikka teema ei päätynytkään romaaniin asti. Aihe on erittäin kiinnostava. Kristinuskon viemisestä maailman ääriin voi tietysti olla montaa mieltä, mutta varsinkin lähetyssisarten elämäntarinoissa oli mielestäni jotakin todella kiehtovaa. Nuoret suomalaistytöt, jotka eivät olleet edes käyneet ulkomailla, matkustivat esimerkiksi Ambomaalle (Namibiaan) ja Kiinaan. Matka oli pitkä ja raskas, eikä kotosalla pistäydytty tuosta vain. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ähetyssaarnaajat olivat lähtöisin Suomesta, joka ei varsinaisesti ollut kansainvälinen. Ihmettelen lähestyssaarnaajien sopeutumiskykyä, sinnikkyyttä ja uutteruutta. Moni tuntui oikeasti ihastuneen esimerkiksi Ambomaahan. Lähetyssisaret toimivat sairaanhoitajina, mutta käytännössä työ oli usein lähellä lääkärin työtä. Luin lähetyssisarten työstä hyvän kirjan, taisi olla väitöskirja, mutta valitettavasti kirjan nimi ei ole tallessa. Lähetyssisareksi lähteminen oli monille naisille ja varsinkin työväenluokan tyttärille ainoa tapa päästä näkemään maailmaa. Heidän rohkeuttaan voi vain ihailla.

Jokin aika sitten kuulin, että Ambomaan lähetyssaarnaajista on tekeillä elokuva. Tänään sitten havaitsin, että asialla on Olli Saarelan tuotantoyhtiö. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Elokuvaa esitellään täällä. Kuvituksena on kuvia yhtä lailla Kenian kikiju-kansasta kuin zuluista. Missähän osassa elokuvassa Henry Morton Stanley, brittiläinen tutkimusmatkailija joka legendan mukaan lausui sanat ”Dr. Livingstone, I presume?” Elokuvatekijöille on ilmeisesti se ja sama, onko kuvissa kenialaisia vai namibialaisia, kunhan tummaa pintaa piisaa. Leffan nimi Ambomaan pelastajat toki istuu postkolonialistiseen maailmaan oikein mainiosti.

Toivon todella, ettei kyseinen elokuva ikinä näe päivänvaloa.

Effie

Meinasin pökertyä onnesta, kun huomasin, että prerafaeliiteista on tehty elokuva, jonka on käsikirjoittanut Emma Thompson! Thompson on aina ollut yksi suosikkinäyttelijöitäni, jollei jopa jonkinlainen esikuva. Ja prerafaeliittien taidetta olen rakastanut pienestä pitäen. Jossain vaiheessa tosin maalausten siirappinen romanttisuus meinasi aiheuttaa sokeriähkyn, mutta sitten luin koulukunnasta, ajan Britanniasta ja taiteilijoiden välisistä suhteista. Hehän olivat aikansa radikaaleja ja pahiksia, ja romanttisuudestaan huolimatta (tai sen vuoksi!) maalaukset aiheuttivat aikoinaan kovasti pahennusta, samoin kuin taiteilijoiden elämäntyyli.

Elokuva näyttää ihanalta, puvustaja on ilmeisesti todellakin perehtynyt hommaansa. Effien roolissa on Dakota Fanning, joka sopii prerafaeliittiestetiikkaan kuin nappi palttooseen. Effie Gray aiheutti omana aikanaan julkkisskandaalin. Hän meni naimisiin tunnetun taidekriitikon ja kulttuuriradikaalin John Ruskinin kanssa, mutta rakastui taidemaalari John Everett Millais’hin. Effien ensimmäinen avioliitto mitätöitiin oikeudessa, koska aviomies ei ollut koskaan pannut sitä käytäntöön, siihen kun olisi tarvittu yhdyntä. Kuuleman mukaan hyperesteetikko Ruskin järkyttyi saadessaan selville, että morsiamen vartalo ei ollutkaan samanlainen kuin kreikkalaisten patsaiden, vaan hänellä oli esimerkiksi karvoitusta. Avioero oli Ruskinille totta kai julkinen nöyryytys.

John Ruskinin persoona kiehtoo minua ja Englannissa opiskellessani kirjoitin hänestä esseenkin. Hän oli loistava taidekirjoittaja ja luennoi työväenluokan jäsenille kuvataiteesta työväenopiston tyylisissä laitoksissa. Samalla hänellä oli ainakin nykynäkökulmasta katsottuna paljon henkisiä ongelmia, jotka varmasti johtuivat osittain aikakauden ilmapiiristä. Seksuaalisuus ja kaikki ruumiillinen oli toisaalta paheksuttavaa, toisaalta taas nähtiin, että miehet eivät mahtaneet mitään seksuaalisuudelleen. Viktoriaanisena aikana sotilaille ei sallittu perhe-elämää, joten tarvittiin prostituoitujen armeija hoitelemaan heidän tarpeensa, eiväthän he toki ilmankaan voineet olla. Pahimmillaan Lontoossa oli yksi prostituoitu 25 miestä kohden. Prostituoiduilla ei tietenkään ollut ihmisoikeuksia, heistä puhuttiin ihmislikaviemäreinä.

Perhe oli pyhä asia ja kunnon miehen piti siittää paljon lapsia. Toisaalta kunnon perheenisät tartuttivat vaimoon ja lapsiin esimerkiksi syfilistä. Legendaaristen perheenemännän oppaiden kirjoittaja Mrs Beeton sai ilmeisesti mieheltään syfilistartunnan jo häämatkalla. Tällöin alettiin myös ajatella lapsia viattomuuden ja puhtauden symboleina. Lasten ja varsinkin pikkutyttöjen palvonta (joka toki koski ennenkaikkea keski- ja yläluokan pilttejä) aiheutti miehissä omituisia tyttöpakkomielteitä. Ruskin rakastui päätä pahkaa Rose La Touche –nimiseen pikkutyttöön, joka puolestaan sairastui aikakauden toiseen erikoiseen mielisairauteen, uskonnolliseen maniaan. Tuntuu, että uskonnollinen mania oli nuorille tytöille yksi harvoja keinoja ilmaista itseään tai ahdistustaan ja saada jopa ihailua osakseen.

Minulle läheinen on myös runoilija Christina Rossetti, prerafaeliittimaalari Dante Gabriel Rossettin sisar. Jan Marshin elämäkertateos Christina Rossetti – A Literary Biography (Ramdom House/Pimlico, 1994) on yksi kiinnostavimpia lukemiani elämäkertoja. Rossetti oli älykäs, lahjakas sekä omaperäinen runoilija, joka kärsi uskonnollisista pakkomielteistä. Uskonnollisen vakaumuksensa takia hän ei koskaan mennyt naimisiin, mutta – hieman yllättäen – teki vapaaehtoistyötä prostituoitujen parissa. Hän oli myös Britannian ensimmäisiä eläinoikeusaktivisteja.

Eilisiltana jouduin purkamaan lukuisia saumoja ja ihan sattuman kauppaa tulin katsoneeksi netistä kiinnostavan BBC:n ohjelman, joka käsittelee samaa aikakautta.