Älä kiusaa

Tällä viikoilla otsikoissa oli lukiolaispoika, joka puuttui bussissa teinipojan kiusaamiseen samalla kun aikuiset kohteliaasti teeskentelivät, ettei mitään ollut meneillään. Pojan rohkea teko innosti Lukiolaisten liiton käynnistämään Kutsu mua -kampanjan. Sattumalta törmäsin netissä samaan syssyyn tähän karmivaan kirjoitukseen kiusaamisesta, joka tosin ei ole mielestäni kiusaamista, vaan rikollista väkivaltaa. Blogikirjoitus jättää sanattomaksi. Eivätkö aikuiset todellakaan saa suojeltua koululaista ja taattua hänelle opiskelurauhaa? Miksi alaikäiset saavat riehua ja lähetellä tappouhkauksia ilman, että poliisi voi tehdä sille mitään? Kiusaajathan oppivat, että vaikka harrastaisi systemaattista fyysisistä kidutusta, sillä ei ole mitään seurauksia. Koulun pitäisi koulia nuorista yhteiskuntakelpoisia – tuleeko kiusaajista koskaan sellaisia, jollei heitä saada tajuamaan tekojensa seurauksia?

(Jotkut) aikuiset tietysti näyttävät esimerkkiä esimerkiksi työpaikkakiusaamisen muodossa. Olen aina ajatellut, että freelancerina olen onneksi suojassa sellaiselta, mutta kiinnostava keskustelu erään kollegan kanssa herätti ajattelemaan, että kyllä freelanceritkin voivat harrastaa työpaikkakiusaamista, vaikkei samalla työpaikalla ollakaan.
Aikuiset eivät tietenkään kiusaa työntämällä toisen päätä vessanpönttöön, vaan keinot ovat hienovaraisempia. Aina löytyy tyyppejä, jotka käyttävät henkistä valtaa, pelaavat psykologisia pelejä ja manipuloivat ihmisiä – myös freelancereiden keskuudessa. Ajattelen ehkäpä lapsellisesti, että luova ala, oli sitten kyse kirjailijan tai toimittajan työstä, on monessa suhteessa niin raakaa, että kaikkien pitäisi olla lojaaleja kollegoitaan kohtaan, tarjota apua ja tukea. Niin ei kuitenkaan ole. Kirjallisuusmaailmassa julkisuuskin tuntuu välillä vaikuttavan ihmissuhteisiin. On olemassa henkilöitä, myös taidealoilla, joiden mielestä on hienoa olla kuuluisan kaveri. Kun kirjailijaa hehkutetaan mediassa, hänen seuraansa etsitään. Kun hän epäonnistuu, hän ei enää kelpaakaan kaveriksi.
Kun aloin miettiä asiaa, huomasin, että taidealalla esiintyy samantapaista kiusaamista kuin työpaikoilla, mutta tietysti hienovaraisemmin, koska yhteistä työpaikkaa ei ole. Konttorilla henkilö A teeskentelee, ettei henkilöä B ole olemassa, eikä esimerkiksi koskaan tervehdi tätä. Kirjallisuusmaailmassa saattaa sattua niin että itseään syvällisenä kirjailijana pitävä henkilö ei tervehdi viihdekirjailijaa. Kun ei ole oikeaa työpaikkaa, työkavereiden kanssa ei voi jutella asiasta. Jos tuntee, että joku kollega vähättelee tai mitätöi, voi jäädä ahdistuksensa kanssa aika yksin. Jos alkaa potea huonommuuden tunteita vähättelyn takia, ei välttämättä enää uskallakaan jutella asiasta kenellekään.
Toki freelancerilla on sinänsä helpompaa, että hän ei joudu kohtaamaan ahdistusta aiheuttavaa henkilöä joka aamu kasvoista kasvoihin. Silti toivoisi, että haastavalla alalla kannustettaisiin kollegoita, ei vähäteltäisi ja mitätöitäisi.

247

Olen Donna Tarttissa sivulla 247. Puntaroin luenko kirjan loppuun, vai jätänkö kesken. Kerronnassa on imua, mutta en löydä romaanista syvyyttä. Henkilöhahmot tuntuvat yksiulotteisilta. Ne, jotka eivät päähenkilön tavoin harrasta kulttuuria, kuvataan kaikin puolin pöhköiksi. Tuntuu, että kirjailija jakaa henkilöt niihin, joita kohtaan lukijan on tarkoitus tuntea sympatiaa, sekä niihin, joita täytyisi pitää pösilöinä. Romaanin maailmankuva tuntuu vähän pinnalliselta, mutta pinnallisia ovat ne, joiden on tarkoitus olla syvällisiä. Tulee sellainen olo – ainakin tässä vaiheessa – että asiat on pureskeltu lukijan puolesta valmiiksi. Turhauttaa. Hassua muuten, että englanninkielinen laitos on noin 200 sivua ”ohuempi”. Suomessa on niin paljon pitemmät sanat!

Olin eilen käymässä Porvoossa, Maria Peuran uuden kirjan julkistamisjuhlassa. Tilaisuus pidettiin Porvoon Taidetehtaan taidehallissa. Peura, hänen veljensä Pekka sekä näyttelijät Ria Kataja ja Katja Kaulanen esittivät romaanista Ja taivaan tähdet putoavat (Teos) katkelmia lukudraamana. Esitys oli hieno, teksti teki väkevän vaikutelman ja jäi kutkuttamaan. Myös aihe, lestadiolaisuus, kiinnostaa.

Mykät vaistot

Luin Trendistä (elokuu 2014) artikkelin, joss mietittiin, miksi ihmisiä kiinnostaa nykyään vaihtoehtoinen hengellisyys, esimerkiksi enkelit. Minua ovat aina kiehtonut kaikki se, mistä ihmiset etsivät merkitystä elämään. Parikymppisenä luin kaikenlaisista new age -suuntauksista. 00-luvulla minulla oli Voi Hyvin -lehdessä artikkelisarja, jossa ihmiset kertoivat heille merkityksellisistä new age -asioista, oli sitten kyse enkelihoidoista tai tarot-korteista. Tarotien voimaan uskova haastateltava teki minulle jopa psykologisen tarot-analyysin. On kiehtovaa, miten varmoja ihmiset voivat olla siitä, että kristalleilla tai kukkauutteilla on parantavia vaikutuksia, tai että ympärillämme on enkeleitä. Olin haastateltaville vähän kateellinenkin, kun en itse löydä kristalleista tai korteista apua elämän kaoottisuuteen.

Brittilehdistä olen lukenut, että koulutetutkin uranaiset tykkäävät käydä selvännäkijällä. Parhaimmillaanhan selvännäkijällä käyminen voi olla juttelemista ymmärtäväisen, mutta ulkopuolisen tahon kanssa. Moni pitää edelleen psykoterapiaa epäilyttävänä, joten ehkä on hyvä, jos he voivat jutella selvännäkijän kanssa.

Olen lukenut Lorna Byrnen enkelikirjat ja useita Paulo Coelhon teoksia. Tavallaan turhauttaa, etten saa niistä irti yhtään mitään. Coelhon viisaudet ovat minusta samaa luokkaa kuin jos joku sanoisi että ”olet aina nälkäinen jos et syö ruokaa”. Myös enkelikokemukset ovat minulle mysteeri. Trendin artikkelissa haastatellaan IT-alalla toimivaa uranaista, joka uskoo enkeleihin – hän on nimittäin nähnyt niitä itse. ”/…/ hän ei ole uskovainen vaan henkinen. Elina uskoo, että kaiken takana on suurempi voima ja että sielu palaa kuoleman jälkeen kotiin henkimaailmaan.”

Yhdeksi syyksi new age -ajattelun suosiolle on tarjottu, että nykyihminen suhtautuu hengellisiin asioihin kuin shoppailija: otetaan vähän sieltä ja vähän tuolta kuin karkkikaupassa. Luterilaisuus ei houkuttele, koska ei kaivata auktoriteetteja kertomaan, mihin pitää uskoa. Trendin jutussa tarot-korttien harrastaja kertoo, että ”yleensä kortit ovat sitä mieltä, että kuuntele sydäntäsi ja luota vaistoihisi”. (Eivätkö halpahallin postikortit kerro samaa?)

Artikkelin enkelityyppi saa enkeleiltä energiaa, tarot-harrastaja kysyy korteilta neuvoja sen suhteen, miten suuntaan elämässä pitäisi mennä. Itse en kaipaa auroja tai buddhalaisuutta, minulle kelpaa ihan hyvin suomalaisten perinteinen ev.lut. uskonto, vaikkei se olekaan trendikästä. Minulle uskonnossa ei ole tärkeintä se, että voin rukoilemalla etsiä vastausta siihen, mihin suuntaan pitäisi mennä. Luterilaisuudessa on tärkeää ajatus lähimmäisenrakkaudesta. Ei se, että MINÄ löydän aarteen tai suunnan tai saan energiaa. Köyhien ja heikkojen auttamisen ajatus on olennainen osa sekä kristillisyyttä että islamia. Kun lukee henkilöistä, jotka käyvät selvännäkijällä tai ahmivat enkelikirjoja, tuntuu, että heille tärkeintä on minä itse. Ei kaivata yhteisöä, vaan näprätään itsekseen tarot-kortteja.

Sattumalta olen viime aikoina katsonut ihan huvikseni dokumentteja Friedrich Nieztschestä. Ukon ajattelussa on paljon, mikä on aina tuntunut vastenmieliseltä: nihilismi, uskonnonvastaisuus, myötätunnon ja säälin hyveiden systemaattinen vastustaminen. Hänen ajattelunsa tuntuu kuitenkin paljon mielekkäämmällä kuin ”kuuntele vaistojasi” -henkinen new age -ajattelu. (Tai ehkä olen vain kateellinen, koska en kyllä kuule, mitä vaistoni tai sydämeni sanovat – olisikohan jokin piuha mennyt poikki?) Nietzschen pessimismi tuntuu oikein virkistävältä maailmassa, jossa pitäisi koko ajan olla myönteinen, nähdä jokaisessa pilvessä kultareunus, harjoittaa ratkaisukeskeistä itsemotivointia ja uskoa, että paistaa se aurinko risukasaankin ja kaikella on tarkoitus. Olen mielestäni myönteinen ihminen, mutta positiivisessa ajattelussa on usein jotain häiritsevän pinnallista. Mielestäni suomalaisessa synkässä luterilaisuudessa on  omalla tavallaan terapeuttista voimaa. Virsien veisaaminen yhdessä on puhdistava kokemus.

Virsikirja 1886 pesee Paulo Coelhon.

309

1. Miks kuormaan' moitin raskaaksi, Miks valitan
niin surkeesti? Herrahan määräsi, Ett' ilo tääll' ei
kotonaan, Katoopi, tuskin tultuaan.
2. Köykäiseen väsyn ikeeseen; Kun hetkisenkin
taistelen, Jo kohta huokailen, Miks näin mua hätä
pelvoittaa, Jok' kohta jälleen lopun saa?
3. Vihollisenko laittaneen Mä luulen tuskat sydämeen',
Poskellen' kyyneleen? Ei, armiashan Isäni Mun uskoan'
näin koittaapi.
4. Surun' on hänen suomans vaan, Näin kurittaa hän
rakkaitaan; Mä siihen luottaa saan. Hän hetkeks
kuorman kevyen Suo ikuiseksi hyväksen'.
5. Siis kannan kuormaan' nöyrästi, Odottain alla
ristini, Ett' suru muuttuisi. Pianhan matkan' lopuss'
on; Mä turvaan Herran armohon.
6. Aut', Jumalani laupias, Mä ettän näen suomassas,
Kuink' olet armias! Sä olet tuken', toivoni, Siis olen
turvass' ijäti.