Tie maisemassa

”Sille, että monet kirjailijat harrastavat juoksemista, on syynsä: silloin aivoteho nousee sataprosenttiseksi ja ideat virtaavat. Joku on sanonut, että juostessa ajattelee koko kehollaan – varpaankynnetkin ovat käytössä.” (Kirjailija Mikko-Pekka Heikkinen Imagessa, heinä–elokuu 2014)

Ajattelin pitkään, etten voi juosta. Raskauksien jäljiltä polvet olivat tohjona (”väsyneet kierukat”, sanoi ortopedi). Eräs maratoonari sanoi minulle, että juokseminen ei ole terveellistä, jos jalat ovat eripituiset. Uskoin siihen pitkään. Sitten fysioterapeutti kertoi, etteivät jalkani olekaan eripituiset!

Toissa kesänä päätin kokeilla juoksemista. Ostin hyvät kengät ja lähdin matkaan. Seurauksena oli aivan hirveä penikkatauti ja polvikivut. Tuntui kuin joku olisi viiltänyt puukolla sääriluun vierestä. En voinut nukkuakaan, kipu kesti monta päivää. Kun kipu hellitti, yritin juoksemista uudestaan ja seuraus oli sama. Kipu oli niin tuskallinen, että aloin jo miettiä, oliko minulla jokin kauhea sairaus.

Syksyllä menin tapaamaan Petra Nymania Mind & Motionista. Hän on tosi mukava psykologi-personal trainer. Petra teki minulle lihaskuntotestit. Kävi ilmi, että alaraajoissani ei ollut melkein ollenkaan lihasvoimaa! Opin, että jopa pakaralihakset ovat juostessa tärkeät ja ne olivat ihan voimattomat. Petra arveli kipujen johtuvan siitä. Hän laati minulle kunto-ohjelman, jota tein ensin salilla ja myöhemmin kotijumppana. Lisäksi olen käynyt kuntonyrkkeilyssä Boxingtallissa. Siellä on tosi kivat opettajat.

Tänä kesänä kokeilin juoksemista uudestaan, sillä tunsin ilman testejäkin, että lihakseni olivat vahvistuneet todella paljon. Ei mitään kipuja tai ongelmia! Olen aloittanut neljän kilometrin lenkillä, sekin on minulle huikea voitto, kun aiemmin ajattelin, etten voi juosta ollenkaan. En ole kyllä ihan varma, ajattelenko juostessa ”koko keholla”, mutta hyvä olo siitä tulee! Kemiössä maisemat ovat huikean kauniit, mielestäni ihan kuin Toskanassa.

771 sivua

(Uudessa Donna Tarttissa riittää lukemista. Varmaan ensi kesään asti.)

Olen tänä kesänä lukenut häpeällisen vähän. Maalla on niin kamalasti tekemistä: retket, lasten kanssa leikkiminen, ompelu ja betoniaskartelut. Kotityötkin vievät tuplasti sen mitä kaupungissa. Kai sitä sitten talvella ehtii taas lukea.

Mielen tilassa

Katsoin You Tubesta Stephen Fryn kaksiosaisen ohjelman The Secret Life of the Manic Depressive (BBC, 2006). Erittäin kiinnostava ohjelma. Fry haastattelee kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavia ja kertoo omista kokemuksistaan. Hänen otteensa on lämmin ja empaattinen, tietoakin tulee runsaasti. Joiltain osin ohjelma on surullinenkin. Minua itketti, kun ohjelmassa haastateltiin vanhempia, joiden tytär Zoe oli tehnyt itsemurhan. Zoe koki bipolaarisuutensa niin häpellisenä, ettei halunnut lääkitä sitä ja ajautui lopulta tappamaan itsensä. Ohjelmassa tuleekin hyvin ilmi, miten vaikea sairaus on myös läheisille. Yleensähän psykoottinen ihminen ei edes tajua tarvitsevansa sairaalahoitoa, vaan porskuttaa täysillä eteenpäin.

Zoen kohtalon kaltaiset tarinat saavat toivomaan, että oppisimme kaikki suhtautumaan empaattisesti mielen sairauksiin. Monihan on sitä mieltä, ettei itse koskaan voisi sairastua henkisesti. Mielenterveys on kuitenkin usein sattuman kauppaa ja kuka tahansa voi sopivissa olosuhteissa päätyä psykiatriselle osastolle.

Stephen Fry on aina vaikuttanut minusta älykkäältä ja sympaattiselta. Hän puhuu oivaltavasti omista masennus- ja maniakausistaan. Hän käy tapaamassa Hollywood-tähtiä, jotka sairastavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä – täysi kunnioitus heille siitä, että puhuvat asiasta avoimesti. Varsinkin sairauteen kuuluvaa masennusta ja itseinhoa Fry kuvaa koskettavasti. Menestys ja ihailu eivät merkitse mitään, kun masennuskausi iskee.

Tapa, jolla sairautta ohjelmassa kuvataan sai ajattelemaan, että itse asiassa monet sen piirteet taidetaan nähdä nykymaailmassa myönteisinä juttuina: maaninen painaa työssä nukkumatta tai syömättä ja shoppailee kaksitoista ipodia (kuten Fry) tarvitsi niitä tai ei.