Onnellinen ero

Maria Sveland & Katarina Wennstam: Onneksi erosimme – naiset kertovat (Minerva 2013, suom. Salla Korpela)

Ystäväni suositteli minulle tätä teosta heti, kun se ilmestyi Ruotsissa. Kielitaito ei vain oikein riittänyt ja nyt luin kirjan suomeksi. Kirjahan, kumma kyllä, aiheutti ilmestyessään Ruotsissa melkoisen porun aiheensa takia. Teoksessa joukko naiskirjailijoita kertoo, miksi avioero oli heille hyvä asia ja lisäsi onnellisuutta. Avioeron voi nähdä feminismin voittona, mutta mediassa alkoi tietysti heti parku lasten kohtalosta.

Kun aihe on mikä on, omat kokemukset vaikuttavat lukukokemukseen. Oma avioeroni oli täydellinen shokki kaikilla tasoilla. Sitä ei pohjustettu millään lailla. Kirjan naisilla on ilmeisesti ollut kaikilla ihana ruotsalainen uuden ajan aviomies (tosin lesbosuhteistakin puhutaan). Erot ovat sujuneet sopuisasti keskustellen, on otettu pehmeä lasku uuteen elämään ja valmistettu lapsia huolella. Muutama kirjoittajista muistelee omien vanhempiensa eroa. 1980-luvulla avioerot olivat riipiviä, asioista ei puhuttu lasten kanssa, moni nainen sinnitteli liitossa esimerkiksi juopon kanssa vain siksi, että lapsilla piti olla ehjä perhe. Kukaan voi tuskin kieltää, etteikö parannusta olisi tapahtunut ja paljon. Avioero ei ole häpeä, eronneella perheenäidillä on (ainakin pohjoismaissa) paremmat edellytykset taata lapsilleen hyvä elintaso, eikä kukaan pidä huonona naisena, jos eroäiti hankkii poikaystävän.

Kirjan lähtökohta on hyvä: meidän pitäisi puhua myös avioeron myönteisistä vaikutuksista, eikä kohdella asiaa automaattisesti tragediana. Silti kirja ärsytti minua. Useimmissa kirjoituksissa ero on kuvattu liian ihanaksi. Miesnäkökulma puuttuu lähes tyystin: tulee sellainen käsitys, että vaikka vaimo on se joka haluaa erota, mies vain menee mukana. Kuitenkin on tutkittu fakta, että miehet voivat paremmin aviossa kuin sinkkuina. Minua ärsytti myös useaan kirjoitukseen sisältyvä hehkutus siitä, miten ihanaa on, kun lapset ovat äidillä vain joka toinen viikko. Silloin saa rauhassa tavata kavereita ja joogata! Minulla ei ole kokemusta vuoroviikkojärjestelystä, enkä ole ihan vakuuttunut, onko se lasten kannalta paras ratkaisu. Itselleni ajat ilman lapsia ovat edelleen, kolme vuotta eron jälkeen, aika masentavia.

Paras kirjoitus teoksessa oli Katarina Wennstamin Myrskyn silmässä pidän kiinni – talosta. Wennstam pureutuu tabuun, josta harvemmin puhutaan, avioeron taloudellisiin ulottuvuuksiin. Pariskunnan, jolla on yhdessä ylellinen elämäntyyli, kartano ja kaksi autoa, voi olla vaikea erota siksi, että elintaso laskisi. Kirjoituksessa oli hyviä havaintoja.

Muuten kirja oli aika yksipuolinen. Vain yksi naisista oli jätetty, he eivät näyttäneet joutuvan taloudelliseen ahdinkoon, eikä mies ruvennut hankalaksi. Erohan on ilman muuta helpompi, kun on itse lähtijä, ja ehtii sulatella ajatusta etukäteen. Joistakin kirjoituksissa tuli jopa sellainen olo, että nyt ollaan niin ruotsalaisen pirtsakoita, että hampaita vihloo. (Rakastan kaikkea ruotsalaista, mutta rajansa kaikella.) Jollain tapaa koin, että kirjassa esitetyt sopuerot ovat aika poikkeuksellisia. Itse en ainakaan ole nähnyt sellaisia. Varsinkin kun kuvioissa on lapset (tai se kartano), kaikki sanomatta jäänyt kauna ja kipu näyttää eron jälkeen puskevan pintaan.

Mutta kiva jos joillain on kivaa.

Stadin skloddit

Elämää kaupungissa – muistikuvia asumisesta Helsingin keskustassa/Att bo i stan – Minnesbilder från centrum av Helsingfors (Helsingin kaupunginmuseo 1998)

Lainasin kirjastosta vallan viehättävän kirjan, jossa Helsingin keskustassa 30–60-luvulla kasvaneet kertovat muistoistaan. Tukena muistelmien kirjoittamiselle on ollut kaupunginmuseon laatima kyselykaavake. Muistelot ovat todella eläväisiä ja niissä on kiehtovaa arjen historiaa. Näkökulma on todella ruohonjuuritasolla, kun muistellaan lapsuutta. Talonmiehet, roskakuskit, kaupustelijat ja rotat ovat jääneet lasten mieleen.

Minulle kirjassa oli paljon uutta tietoa arjen historiasta. En ollut tullut ajatelleeksi, että ennen keskuslämmitystä keskustan kivitalot lämmitettiin klapeilla. Sen johdosta keskusta oli täynnä halkopinoja ja klapikauppiaita. Jätehuoltokaan ei ollut yhtä kehittynyttä kuin nykyään, roskasäiliöitä ei ollut, vaan roskat kipattiin betoniseen laariin tai poltettiin roskauunissa takapihalla. (Kun perheeni muutti Pakilaan 1970-luvun puolivälissä, meidänkin pihassamme oli roskauuni, kamala haiseva rumilus. Osa palamattomasta jätteesta kipattiin muitta mutkitta keskuspuistoon – olkaamme siis onnellisia, että jätehuolto on nykyään niin hygienistä.)

Lapsuus keskustan kivikortteleissa näyttäyttyy turvallisena. Talonmies katsoi lasten perään, kauppiaat olivat tuttuja ja saatavilla oli aina paljon kavereita. Turvattomia tosin olivat jotkin leikkipaikat, kuten Kampin rakennusmonttu.

Mukana on kiehtovia kuvia kaupunginmuseon kokoelmista, vaikka olisi toki ollut hauska nähdä myös muistelijoiden omia kuvia.

Sykloni

Kirjoittaessa saatan juuttua kuuntelemaan yhtä kappaletta päiväkausiksi, mikä on kyllä vähän hassua. Nyt on menossa Melanie Safkan Cyclone, tosin liveversiona, jossa on mukana pätkä Lay Down -biisiä niin että kokonaisuus on melkein kahdeksan minuuttia. Kahdeksanminuuttisia pop-kappaleita ei ole ipodissa koskaan liikaa! Melanie on ollut nuoresta asti yksi suosikkiartistejani.

Facebookissa ihmiset kirjoittavat, että työnteko on kauniilla ilmalla vaikeaa, kun haluaisi ulos. Minulle se on vaikeaa, koska tulee kova kesämekkojen ompeluhimo. Posteljooni toi eilen kaksi ihanaa japanilaista kaavakirjaa.

Mutta nyt pitää kirjoittaa omaa romaania!