Historiaa

Heräteostin kirpputorilta Raamatun sanakirjan (WSOY, 1936). Toimittanu Aapeli Saarisalo, teologian tohtori, Helsingin yliopiston itämaiden professori. Kirja sisältää kuulemma ”16 500 viittausta Raamatun eri kohtiin”.

Tuon ajan tietokirjat ovat suosikkejani, koska ne ovat todella hyvin toimitettuja ja perinpohjaisia – ehkä televisiota edeltävänä aikana nähtiin tärkeäksi asiaksi panostaa tietokirjoihin. Kirjassa on paljon kuvia ja karttoja.

Toivottavasti lapsetkin innostuvat jossain vaiheessa selailemaan kirjaa!

Synkillä teillä

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys(WSOY, 2014)
Tommi Kinnusen esikoisromaania on ylistetty siellä sun täällä. ”Hypetyksessä” on se vaara, että se menee liian pitkälle ja lukukokemus onkin pettymys. Yleensä en muuten edes lue kovasti hehkutettuja romaaneja, koska pelkään, etten kumminkaan tajuaisi mikä niissä on hienoa.
Jos kirjoittaisin teoksesta kriitikkona, voisin varmaan yhtyä vaikkapa Helsingin Sanomienkritiikkiin, vaikka se olikin oudon palvova. Kirjoitan kuitenkin nyt omasta lukukokemuksestani. Sekä pidin että en pitänyt Neljäntienristeyksestä. On totta, että se on hieno esikoinen, täyteläinen ja vahva. Ilman muuta lukemisen arvoinen. Vaikka kirjailija on nuori, uskon, että romaani koskettaa erityisesti sodan jälkeen kasvaneita.
Kuten Venla Hiidensalon Karhunpesä,myös Neljäntienristeys alkaa mummon kuolinvuoteelta. Vanha nainen, Lahja, muistelee jotakin kauan sitten tapahtunutta. Vuodesta 1996 siirrytään vuosisata taaksepäin, rivakan nuoren kätilön Marian näkökulmaan. Maria on Lahjan äiti, vahva ja itsenäinen voimanainen, joka saa isättömän lapsen ja rakennuttaa itselleen hienon talon. Lahjassa ei ole samaa itsenäisyyttä, hän haluaa oikean perheen hinnalla millä hyvänsä. Ensin seurataan Marian, sitten Lahjan, hänen miniänsä Kaarinan ja lopulta Lahjan miehen Onnin vaiheita. Luvut pamahtavat keskelle henkilöhahmojen arkea, sen kummempia selityksiä tai alustuksia ei anneta. Se on toisaalta mukavaa ja toisaalta ei – joistakin luvuista jäin miettimään, miksi juuri sellaista tapausta kuvattiin niin tarkkaan. Esimerkiksi käynee kesäpäivä, jona Kaarina ja Johannes purkavat ulkohuusia. Tytärten kauhistus huussin sisältöä kohtaan saa vähän liikaa tilaa, enkä ollut varma, oliko makin purkamisella jokin symbolinen merkitys, jota en tajunnut. (Sen lisäksi, että perhe siirtyy sisäkäymäläaikakauteen.)
Turhauduin myös siihen, että jotkut asiat jäivät kesken, vaikka se onkin selkeästi tietoinen kerrontaratkaisu. Lahja käsketään lestadiolaisten hoitokokoukseen, mikä aiheuttaa hänelle ahdistusta, mutta lukija ei saa koskaan tietää, mitä hoitokokouksessa tapahtui.
Talot ovat romaanissa tärkeässä osassa. Maria rakennuttaa unelmien talon itselleen ja tyttärelleen. Tiedän että tapaan kompastella yksityiskohtiin, mutta jäin kovasti miettimään, miten yksinelävä nainen pystyi 1900-luvun alussa rakennuttamaan niin ison talon monin uunein. Käsittääkseni tuolloin oli vielä voimassa savupiippuvero, eli kyse olisi ollut varsin vauraasta talosta. Ei kai kätilö niin paljoa tienannut? Naisten töitähän pidettiin kutsumusammatteina, joista ei paljoa maksettu. Uskoisin, että jo polkupyörän osto olisi tehnyt tiukkaa. Oma isoäitini toimi terveyssisarena 1950-luvulla ja käytti kunnan omistuksessa olevaa virkapolkupyörää – kolmelle lapselleen hän ei kyennyt polkupyörää ostamaan. Ainakaan Britanniassa työväenluokalla ei ollut varaa polkupyörään ennen maailmansotien välistä aikaa.
Saksalaiset polttavat Marian talon ja Onni rakentaa uuden. Pidin paljon Onnin rakennuspuuhista, niiden symboliikka aukeni hyvin. Kunnon suomalainen mies tietysti rakentaa perheelleen talon ja samaan ajatukseen vetoaa Lahja, kun aviomiehen puutteet käyvät selviksi. Onnissa on myös jälleenrakennusajan sankariarkkitehtia, hänellä on suuria suunnitelmia ja haaveita sekä talon että kesämökin suhteen, eivätkä ne aina ole ihan järkeviä. Onnin tarinaa olisin mieluusti lukenut enemmänkin, aloin jopa haaveilla, että Kinnunen kirjoittaisi miehestä erillisen romaanin!
Pidin kyllä Neljäntienristeyksestä, mutta siinä hiersivät samat tekijät kuin Karhunpesässä: kielen karuus ja kirjan maailman synkkyys. Tavallaan on hienoa, että keskushahmo Lahja on ikävä ja ilkeäkin ihminen, tosin osittain tahtomattaan. Tylyjen mummojen sielunelämää ei usein kuvata nykyromaaneissa! Silti synkkyyden vastapainoksi olisi taas toivonut vähän, noh, huumoriakin. Kinnusen niukka ja karu kieli oli minulle vierasta, välillä tuntui olisi ollut hampaissa hiekkaa. Romaanin maailmaan kieli toki istuu oikein hyvin. Sekä henkilöistä että kielestä heijastui jonkinlainen tylyys ja sen vuoksi molemmat jäivät minulle etäisiksi. Tarina ei oikein liikuttanut.
Hassua kyllä, sekä Karhunpesästä että Neljäntienristeyksestä tuli mieleen eräs suosikkiromaaneistani, Kate Atkinsonin Behind the Scenes at the Museum (Museon kulisseissa, 1995), vaikka se on tyylilajiltaan aivan erilainen teos. Atkinsonin romaanin keskeishahmo on pikkutyttö Ruby. Romaani on rakennettu samaan tapaan kuin Kinnusen teos, lukija läntätään luku luvulta keskelle henkilöiden elämää. Takautumaluvuissa käydään läpi neljän sukupolven naisten kokemuksia, sotaakin. Atkinsonin romaani on minulle rakas, koska se on lennokas, humoristinen ja mielikuvituksekas, muttei mikään kepeä pläjäys, vaan sisältää ihan yhtä synkkiä asioita kuin Hiidensalon ja Kinnusen sukusaagat. Ne vain on kerrottu eri tavalla. Hirveä äitikin kuvataan Atkinsonin kirjassa mustalla huumorilla. Kieli on rönsyilevää ja kirjan käänteet yllättäviä, silti se pysyy hyvin kasassa ja loppupuolella on yksi parhaista keikauksista ikinä. Romaani voittikin Withbread-kirjallisuuspalkinnon.
Vertailu on tietysti vähän hölmöä, mutta pidän enemmän myös Sirpa Kähkösen sota-aikaa kuvaavista romaaneista: niissä on lämpöä ja huumoriakin. Mieleen tuli myös Sami Hilvon Viinakortti (Tammi, 2010). Tuntuu hassulta, että Neljäntienristeyksen on sanottu käsittelevän tabuja, kun niitä käsiteltiin jo Viinakortissa.
Ajauduin myös pohtimaan Väinö LinnanTäällä pohjantähden alla –trilogiaa. Siinäkin on kurjia ja kamalia tapahtumia, mutta myös paljon huumoria. Kyllähän elämässäkin vuorottelevat synkkyys ja ilo. Onkohan niin, että meillä pidetään helposti huumoria pinnallisena ja synkkyyttä syvällisenä?

Karhun kainalossa

Terveisiä Kreetalta! Olin ensimmäistä kertaa ikinä lasten kanssa tuikitavallisella aurinkolomalla. Nuorenahan sitä halveksittiin pakettimatkoja ja auringossa köllöttelyä, mutta tässä elämänvaiheessa löhöloma on oikein tervetullut. Vuosi sitten havaitsin, että kevät on pikkukoululaisille kovin pitkä ja akut alkoivat olla tyhjät jo huhtikuussa. Siksi pyysin lapsille tänä vuonna jatkoa pääsiäislomaan ja suuntasimme ns. 3G-matkalle (=three generations). Mukana olivat vanhempani sekä tätini ja setäni. Seurueemme ikähaarukka oli siis 8–70 vuotta. Hyvin meni! Kuopus jopa totesi, että matkustaminen on hauskinta, kun on ”paljon sukulaisia mukana”.
Jätin (tahallani) läppärin kotiin ja otin lomaa myös netistä. Se teki aivoille tosi hyvää! Pakko sanoa, etten kaivannut nettiä lainkaan. Kun valvoin pikkudelfiinejä uima-altaalla, ehdin lukea paljon. Telkkariakaan ei viitsinyt katsoa, joten myös iltaisin tuli luettua, seurustelun lisäksi. Ehkä se ei olekaan lasten remuaminen, joka eniten häiritsee lukurauhaa, vaan netti ja televisio!
Juuri ennen lähtöä sain loppuun Venla Hiidensalon romaanin Karhunpesä (Otava, 2014). Käsittelen tässä omaa lukukokemustani, tämä ei ole kritiikki. Myönnän tunteneeni vähän mustasukkaisuuttakin, koska omassa käsikirjoituksessanikin sivutaan esimerkiksi sota-aikaa. Toisaalta, koska historia on rakkaimpia harrastuksiani, tunsin välillä siitäkin outoa mustankipeyttä. Aivan kuin historia kuuluisi vain minulle! Tiedän, että olen historiafiktion lukijana juuri sellainen niuho, jota kustannustoimittajat inhoavat, vaikka olen itsekin periaatteessa sitä mieltä, ettei kaunokirjallisuudessa ole väliä, onko jokaikinen pikkutieto kohdallaan. Venla Hiidensalo on toki tehnyt kaikesta päätellen hurjasti taustatutkimusta – Karhunpesä kannattaa ehdottomasti lukea.
Romaanin nykytasossa tavataan Matalena, nuori valokuvaaja, jolla on pakonomainen tarve koluta kameransa kanssa maailman kriisipesäkkeitä. Matalenan mummo Alma tekee kuolemaa ja pyytää sairasvuoteeltaan Matalenaa selvittämään, mihin hänen isänsä Voitto päätyi.
Ristikkäin nykytason kanssa avataan suvun menneisyyttä: Voitto ajautui Suomen sisällissodan vuoksi Neuvostoliittoon toiveenaan rakentaa sosialistista ihanneyhteiskuntaa. Suomalaisten kommunistien kohtalo Neuvostoliitossa oli kuitenkin karu. Alma joutui kasvamaan isättä. Matalenan toinen isoäiti Aleksandra syntyi Venäjällä ja pakeni vallankumousta Suomeen. Nykytasossa Aleksandra on vielä voimissaan. Hän on sitä mieltä, ettei vanhoja pidä kaivella. Matalenan isomummo Senja ja tämän sisko Olga olivat lähtöisin köyhältä järviseudulta. Olga on romaanin vahvin linkki karhunpesään ja karhumytologiaan.
Hiidensalo pitää eri tarinahaarat hyvin hallussaan. Olisin kuitenkin toivonut (löyhäpää kun olen), että kirjan alussa olisi ollut henkilöluettelo näytelmien tapaan. Siitä olisi helppo tarkistaa, kuka kukin on, kuka nyt olikaan kenenkin äiti ja niin edelleen. Kerronta on taitavasti rakennettu ja romaani on mukaansatempaava. Hieno romaani, mutta silti teoksessa oli piirteitä, jotka vähän hiersivät.
Mietin jo romaanin alussa, että olisi kiva vaihteeksi lukea kirjaa, jossa sukusaagaa ei selvittäisi median edustaja tai taiteilija, vaan vaikkapa kaupan kassalla työskentelevä tavallinen perheenäiti. Tämä ei nyt ollut suoraa kritiikkiä Karhunpesää kohtaan, vaan yleinen huomio. Ymmärrän, miksi kirjailija on tehnyt keskushenkilöstä valokuvaajan, joka ramppaa sota-alueilla, sillä se sopii hyvin yksiin esi-isien ja -äitien kohtaloiden kanssa – ehkä liiankin hyvin. Henkilökohtaisesti koin myös häiritsevänä sen, miten muut henkilöhahmot analysoivat ja psykologisoivat Matalenan halua kulkea maailmalla. Sama näkemys oli ehkä rakennettu osittain myös teoksen sisäiseen psykologiaan ja Matalenan isäsuhteeseen. Koin loppuratkaisun Matalenan kannalta jopa vähän misogynistisenä. Toisaalta minua häiritsi myös vastakkainasettelu: lapsuudenystävä Siiri on kesyyntynyt tavalliseksi kotiäidiksi, joka lähestulkoon paheksuu Matalenan elämäntapaa. Samaa heijastelee muiden henkilöiden, kuten äidin, asenne. Tuntui, että kerronta asettaa vastakkain perhehenkisyyden ja itsenäisen naisen kulkurielämän. Loppuratkaisu vie mielestäni Matalenaa lähemmäs Siirin roolia naisena, mistä en oikein pitänyt.
Romaanin henkilöhahmot olivat kiinnostavia, mutta myös aika samanlaisia luonteeltaan. Tähän kytkeytyy toinen seikka, joka minua häiritsi: kaikille tapahtuu vain pahoja asioita. Ymmärrän, että tässä on kyse Karhunpesän tyylilajista. Se on synkkä, kauheuksia tapahtuu sukupolvesta toiseen ja romaanin tunnelmakin, jopa maisemat ja kuvailu tukevat samaa. Olgalla on kivisellä rannalla kylmä viimassa, kalansuomut lentelevät ja asumus on karun kurja tölli. Kun teos on noin 500-sivuinen, toivoisi välillä synkkään tunnelmaan taukoa. Huvituinkin lukiessa omasta reaktiostani: Karhunpesässä kerrotaan kahdesta eri sodasta, silti huomasin harmistuvani siitä, että kirjassa ei ole lainkaan huumoria. Kuulostaa tietysti irvokkaalta toivoa, että sodista kertovassa kirjassa olisi hauskuutta, mutta… Ainakin omilta sodan eläneiltä sukulaisilta olen saanut sellaisen käsityksen, että sota-aikaan pidettiin paljon hauskaa. Oli kotibileitä ja salatansseja, dokailtiin riemulla, rampattiin elokuvissa ja hurtti huumori kukoisti kauheuksien vastapainoksi, tai ehkäpä selviytymiskeinona.
En tiedä johtuuko omien sukulaisteni luonteesta, mutta minulle on syntynyt myös käsitys, että 1930-luvulla pidettiin tosi paljon hauskaa. Kepposet, villit kotibileet ja ulkona juhliminen tuntuivat olevan suosiossa. Elsa Soini kertoo romaanissaan Rouva johtaja (1932), miten räävittömästi 1920-luvun Helsingissä pidettiin hauskaa ja bailattiin. Tämä välittyikin Kjell Westön tuoreesta romaanista Kangastus 38, joka käsittelee osittain samoja asioita kuin Karhunpesä.
Karhunpesä sai myös miettimään samaa, mitä mietin usein suomalaisten historillisten romaanien kohdalla, nimittäin kieltä. Miksi historiasta kerrotaan aina realistisella tyylillä? Poikkeuksiakin tietysti on, kuten Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea (Otava, 2013), joka on tyylilajiltaan ihan erilainen kuin Karhunpesä, vaikka kertookin menneistä ajoista. Olen viime aikoina muutenkin kaivannut lyyrisempää kerrontaa ja toivoisin, että myös historiasta voisi kirjoittaa kielellisesti kunnianhimoisesti. Hiidensalon kieli on omassa tyylilajissaan taitavaa, selkeää ja napakkaa – minusta se kuitenkin tuntui lukiessa karulta ja jotenkin tylpältä.
Realistisen tason lisäksi Karhunpesässä on myös symbolinen taso. Karhu on myyttinen hahmo, osittain jonkinlainen äitijumala, voimaeläin ja suojelija – ainakin Olgalle, joka tapaa rakastajaansa karhunpesässä. Mukana on muitakin suomalaisia myyttejä: etiäisiä, uskomuksia, mytologinen para-lintu, Näkin valtakunta. Minulle symbolinen taso törmäsi romaanin realistiseen sävyyn, en oikein saanut sulautettua myyttistä tasoa yhteen muun kerronnan kanssa. Omassa lukukokemuksessani myyttinen taso jäi irralliseksi.
Kokonaisuudessaan Karhunpesä oli ajatuksia herättävä lukukokemus, romaani joka kannattaa ehdottomasti lukea.