Tiedon valtatiet ja kärrypolut

Historiallista romaania tehdessä yksi hankala haaste on se, että entisaikaan ihmisillä ei ollut ulottuvillaan yhtä paljon tietoa kuin meillä. Minun on erittäin työlästä kuvitella, mitä esimerkiksi 1930-luvun ihminen on maailman menosta tiennyt. Ei ollut televisiota, internetistä nyt puhumattakaan. Kirjojakin ilmestyi vähemmän, eivätkä ulkomaiset lehdet olleet kaikkien saatavilla. 1800-luvulla sanomalehti ilmestyi kerran viikossa. On todella haastavaa kuvitella, millaista se on ollut. Eräässä muistelmateoksessa kerrottiin, että koko kylä odotti sanomalehtipäivää, lehti luettiin kannesta kanteen ja koko viikko keskusteltiin siitä, mitä lehdessä oli kirjoitettu.

Mummoni oli sota-aikaan sairaanhoitajana sairaalajunassa, joka ajeli pitkin poikin keräämässä haavottuneita. Hän kertoi, ettei hänellä ollut paljoakaan tietoa sodan suuremmista linjoista. Oli vain keskityttävä hoitamaan oma työ. Nykynäkökulmasta tiedän sodasta yhtä sun toista, joten on vaikea kuvitella, miten mummo oikein koki asemansa.

1950-luvun vauvanvaunut. Äidillä on korkokengät päälle laitettavat kalossit. Roskiskuva.

On vaikea hahmottaa, mitä ihmiset ovat tienneet muusta maailmasta, kun matkustaminenkin oli harvinaista. Minua kiinnostaa kovasti se, miten paljon suomalainen lähetystyö toi tietoja kaukaisista maailmankolkista. Lähetyssaarnaajia oli esimerkiksi Ambomaalla (Namibiassa) ja Kiinassa. He kertoivat kuulumisiaan kirjeissä ja lähetysuutisissa sekä toivat asemapaikaltaan esineistöä, joka koottiin näyttelyiksi. Varhaisessa lähetystyössä on jotain kiehtovaa. Työläiskotien tyttäret lähtivät maailman ääriin lähetyssaarnajien rouvina, myöhemmin naimattomatkin naiset pääsivät lähetyssisariksi. Se on ollut naisille ainutlaatuinen mahdollisuus päästä näkemään maailmaa ja luoda ”ura”.

Nykyään tietoa on tarjolla niin paljon kuin jaksaa lukea. Erään työn tiimoilta törmäsin Burkittin lymfoomaan. Katsoin heti netistä, että mikäs sairaus tämä on. Kyseessä on syöpälaji, joka koettelee erityisesti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa eläviä lapsia. Nykyinen tiedon paljous on tiedonnälkäiselle helposti kohtalokasta ajankäytön suhteen: pari tuntia illasta sujahti, kun luin Burkittin lymfoomasta. Yksi lempiaiheitani on polio. Seuraan netistä polionvastaista taistelua, tarkistan säännöllisin väliajoin uskotaanko WHO:ssa tavoitteeseen, jonka mukaan polio saataisiin hävitettyä maailmasta vuoteen 2015 mennessä. Lääkärithän kokevat nahoissaan, miten paljon terveystietoa netissä on saatavilla, nykypotilas kun on usein jo diagnosoinut itse itsensä nettitiedon perusteella. On vaikea kuvitella millaista oli silloin, kun lääkäri tai terveyssisar piti kaikkea tietoa hallussaan.

Lamppukaupan mainos 1900-luvun alun almanakasta.

Toisaalta nettitieto on turhauttavaa. Inhoan Googlea, se on todella ärsyttävä. Kun etsii tietoa emistä (kukan osa), Goole tarjoaa tietoa samannimisestä levy-yhtiöstä. Iso osa kansainvälisestä akateemisesta tiedosta ja tutkimuksesta on ns. ”näkymättömässä internetissä” (invisible web), saatavilla vain erillisten hakukoneiden kautta, ja ne taas täytyy tietää, Google ei niitä tarjoa. Google painottaa kaupallista höpönlöpöä. Netistä löytyvä Suomen historia on edelleen sattumanvaraista ja vähäistä. Myös etsiminen on rasittavaa. Kun ottaa tietosanakirjan hyllystä, haluttu asia on heti käsillä.

Tallinnan-laivan maihinnousukortti 1980-luvun alusta. Löytyi roskiksesta. Georg Otsiin mahtui korkeintaan 14 autoa!

Kun huomasin, että paljon juttuja lähimenneisyydestämme löytyy blogeista, aloin itsekin skannailla vanhoja lehtiä ja kuvata stillejä vanhoista kotimaisista elokuvista Pinterestiin. Netin ehdoton etu menneisyydestä kirjoittavan kannalta on tietysti, että siellä voi helposti nähdä millaisia asiat olivat. Ja jakaminen on hauskaa. On hienoa, että ihmiset skannaavat vanhoja kuviaan, isovanhempien kirjeitä ja jopa ravintoloiden ruokalistoja. Maailmalla on ihmisiä, jotka harrastavat kirppisdioja ja skannaavat niitä nettiin. Esimerkiksi Flickr-palvelussa on löydettyjen diojen ryhmiä. Dioissa saattaa olla taianomainen tunnelma, kuten tässä, ja usein ne muistuttavat lapsuuden asioista, jotka ovat jo unohtuneet.

Yksinäisyys, osa 3

Helsingin Sanomien artikkelissa erotettiin – tutkijoiden opastuksella – erilaisia yksinäisyyden lajeja. Olen miettinyt paljon internetin vaikutusta yksinäisyyteen – ja toisaalta sitä, muodostaako internet uudenlaisia yksinäisyyden lajeja.
Teini-ikäisenä yksi tärkeimmistä ihmissuhteistani oli englantilainen kirjeystävä, jonka kanssa kirjoitimme 150-sivuisia kirjeitä, käsin totta kai. Koimme molemmat, ettei omassa ympäristössä ollut ketään joka ymmärtäisi, isovanhempia lukuunottamatta. Meillä molemmilla oli lukemattomia kiinnostuksen kohteita, joita ikätoverit eivät jakaneet. Koulutoverit pitivät meitä omituisina ja epäsosiaalisina. Kirjeystävyys jatkui viitisen vuotta ja päättyi (yllätys) siihen, kun oikeasti tapasimme. Tosielämässä ei vain löytynyt samanlaista yhteyttä kuin kirjeitse.
Varmasti netti tarjoaa monille nuorille saman mahdollisuuden ilman, että tarvitsee kirjoittaa nuortenlehden kirjeenvaihtopalstalle. Toisaalta koen, että internet lievittää myös omaa yksinäisyyttäni, vaikka olen jo aikuinen. Nuorena kärsin siitä, että en voinut jakaa kiinnostuksen kohteitani kenenkään kanssa. Netin myötä on käynyt selväksi, ettei sellaisia harrastuksia olekaan, joiden tiimoilta ei maailmasta löytyisi samanhenkisiä henkilöitä.
Siitä huolimatta, kumma kyllä, yksinäisyyden tunne vaivaa. Omalla kohdallani se on tavallaan kohtuutonta: on lukemattomia ystäviä, on rakastavia sukulaisia, joiden kanssa olen samalla aaltopituudella. Ja kaiken kukkuraksi kykenen kaikesta päätellen koskettamaan lukijoita kirjoillani. Silti yksinäisyyden tunne on läsnä päivittäin. Totta kai elämä olisi yksinäisempää ilman lapsia. He ovat ihania ja lisäksi olemme monessa samanlaisia, meitä kiinnostavat ja naurattavat samat asiat. Ja voiko sitä edes kuvata, miten ihanaa on, kun viikonloppuaamuina pieni ihminen ryntää antamaan ”aamuhalit” (nykyään he osaavat jopa odottaa niin kauan, että äiti herää!).
Eräs yksinäisyyden muoto on tietysti puolisottomuus. Juuri vastikää eräs haastateltava sanoi, että hänen miehensä rakastaa häntä juuri sellaisena kuin hän on. En usko koskaan elämässä kokeneeni sitä ja tuntuu jopa aika mystiseltä, että joku muu kuin oma äiti voi saada aikaan tuollaisen tunteen. Olenkin totta kai onnekas sen takia, että minulla on äiti, jonka kanssa tuntuu tuolta. Miten tahansa sössisin ja sekoilisin, voin luottaa 150-prosenttisesti, ettei äiti koskaan hylkää. Sellainen äiti on tietysti kultakimpale. Mutta onko oikeasti olemassa puolisoita, jotka rakastavat ehdoitta? Vai onko se vain yksi niistä kliseistä, joita mieluusti viljellään?
Eroni jälkeen olen ajatellut paljon parisuhteeseen liittyviä odotuksia. Avioliitossa en koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi, enkä edes osaa selittää miksi. Avioliiton loppumisen jälkeen yksinäisyyden tunne on ollut välillä typerryttävä. Viihdyn erittäin hyvin omissa oloissani – liiankin hyvin, usein on erittäin vaikeaa lähteä kotoa pois. Samaan aikaan poden musertavaa yksinäisyyttä. Kotona ei voi jutella kaikista omista kiinnostuksen kohteista, sillä vaikka lapseni ovatkin häkellyttävän älykkäitä, he ovat kuitenkin vasta ala-asteella.
Yksinäisyyden tunne kiteytyy arkisissa jutuissa. Pahimmillaan laitan päivässä viisi ateriaa. Kukaan ei tee minulle ruokaa, eikä edes teekupillista. Jos olen kipeä, hoidan silti sekä lapset että työt – minua ei kukaan hoivaa. Nukun yksin (jollei joku kämppiksistä näe pahoja unia). Vaikka viihdyn itseksekseni, en ole mitkään yksineläjä. Elämäni aikana olen asunut ihan yksin vain runsaan vuoden. Olen aina jakanut arjen jonkun kanssa. Mielestäni arki pitäisi voida jakaa toisen aikuisen kanssa, mutta ei kenen kanssa tahansa, vaan sellaisen, joka ymmärtäisi edes jossain määrin kuka minä olen. En osaisi roikkua toisen ihmisen kyljessä kiinni vain siksi, että ”olisi joku”.
Olen miettinyt paljon myös sitä, olisinko ylipäätään kirjailija, jollei olisi tuota kaipuuta toisen ihmisen luo, pakko sanoittaa omia kokemuksia siinä toivossa, että joku toinenkin ymmärtäisi tai jopa arvostaisi, kokisi tulleensa kotiin. Ehkä siinä on salaisuus kaunokirjallisuuden taikaan: sekä kirjoittajat että lukijat kaipaavat yhteyttä, lievitystä yksinäisyyteen. Kaunokirjallisuus voi myös avata yksinäisen maailmaa muille. Esimerkiksi Bo Carpelanin Axel ja Patrick Süskindin Kyyhkynen kuvaavat hienosti yksinäisen maailmaa. Myös runoissa kuvataa upeasti yksinäisyyttä. Suosikkini on Jevtushenkon Ihmiset nauroivat seinän takana.

(Maailman runosydän, WSOY, 1998)
Masennuksella tarkoitetaan arkipuheessa kahta eri asiaa: alavireistä oloa tai diagnosoitua masennusta. Ehkä yksinäisyydessäkin pitäisi erottaa toisistaan se, että joskus kaikista tuntuu yksinäiseltä, mutta jotkut ovat niin yksin, etteivät voi täyttää Helsingin Sanomien kyselyä, koska siinä ei ole vaihtoehtoa, että ihmisellä on 0 ystävää.
Olin kaikkialla vieras mies,
he katsoivat minua pitkään.
Joka paikasta halusin paeta pois,
mutta minne ikänä pakenin,
olin sielläkin vieras mies.
Koko maailman piirissä minulle
ei ollut rauhan sijaa.
Ja minua minussa raahasi
joku minulle vieras mies.
(Kailas, UunoRunoja. WSOY, 1932)

Yksinäisyys, osa 2

Halusin tutkia yksinäisyyttä, koska olen lähes aina tuntenut itseni yksinäiseksi. Outoa kyllä, se ei ole aina liittynyt siihen, onko ystäviä vai ei. Ihminen voi tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka ystäviä olisikin. Toisaalta se aiheuttaa merkillisiä syyllisyydentuntoja: monella ei ole ketään, minulla on ihania ystäviä ja perhe, ja silti poden yksinäisyyttä.
Olin aika nuori, kun katselin taidemuseossa maalausta, joka teki minuun vaikutuksen. Yhtäkkiä tajusin, että kukaan ei voi kokea maalausta samalla tavalla kuin minä, enkä oikeasti pystyisi ikinä selittämään toiselle ihmiselle, miksi maalaus vetosi minuun. Tämä pätee moneen muuhunkin asiaan. Lapsena mieleeni juolahti, etten voi ikinä tietää, koenko värit samalla tavalla kuin muut. Punainen on silmissäni ihan tietyn värinen, mutta mistä voin tietää, näkevätkö muut sen samalla tavalla? Tätähän voisi jatkaa loputtomiin. Toisaalta taas yhdessä koetut asiat yhdistävät ihmisiä. Matkalla ystävyys vahvistuu (jollei se sitten hajoa erilaisiin tottumuksiin ja tappeluun!).
Lapsena koin usein musertavia yksinäisyyden tunteita. Menin säännölliseen päivähoitoon vasta 5-vuotiaana, enkä oikein koskaan tajunnut, miten sosiaalisia suhteita luodaan. Tästä syystä omat lapseni aloittivat päivähoidossa (tosin osa-aika-paikalla) jo 2-vuotiaina. Molemmista onkin yllättäen kasvanut oikein sosiaalisia poikia. Heillä on aina ollut paljon ystäviä ja muiden kanssa leikkiminen on sujunut luonnostaan. He löytävät nopeasti yhteisen sävelen uusien lasten kanssa ja kaikesta päättäen uskovat, että heidän seurassaan on kiva olla.
Kun ajattelen omaa lapsuuttani, tuntuu, että lapset jätettiin tuolloin (1970–80 -luvulla) aika lailla oman onnensa nojaan. Kiusaamista oli vain fyysinen väkivalta. Luokassani huudeltiin tunneillakin esimerkiksi tukeville oppilaille, eivätkä opettajat sanoneet siihen mitään. Omien lasteni koulussa on käytössä KiVa-koulu-menetelmä, joka tuntuu toimivan hyvin. (Lisätietoja täällä.) Toisaalta aikuiset voivat vaikuttaa lasten sosiaalisten suhteiden rakentumiseen vain tiettyyn rajaan asti. Kiusaamiseen pitää tietysti puuttua, mutta kukaan ei voi pakottaa lapsia leikkimään keskenään.
Teini-iässä minulla oli muutama (sopeutumaton) ystävä, mutta koin silti, että olin todella yksin. Vietin paljon aikaa isovanhempien kanssa, muistankin usein ajatelleeni, että mummini oli paras ystäväni. Nykyään muistelen teini-ikääni vähän ristiriitaisin tuntein. Terveellisempää olisi varmasti ollut, jos minulla olisi ollut samanhenkisiä, samanikäisiä ystäviä. Toisaalta isovanhempien kanssa vietetty aika on muokannut minua todella paljon. Siihen lienee vaikuttanut sekin, että he olivat erittäin sivistyneitä ihmisiä ja harrastivat laajalti kulttuuria. Kävin heidän kanssaan esimerkiksi Magnus Lindbergin konserteissa (rock-festareilla en ole ollut koskaan). Myös kuvataide oli yhteinen kiinnostuksen kohde. Isovanhempani kävivät kaikissa näyttelyissä. Usein matkustimme viikonloppuisin yhdessä Turkuun tai Tampereelle. Yövyimme hotellissa, kävimme katsomassa taidenäyttelyt ja illalla menimme teatteriin tai konserttiin.
Vierastan kovasti sellaisia näkemyksiä kuin että jokainen on oman onnensa seppä ja ”life is what you make it”, mutta ehkä niissä on jonkinverran totuuttakin. Kun aloitin opiskelut yliopistossa, päätin, että saisin ystäviä. Ja sainkin. Menin mukaan järjestöihin ja bileisiin, vaikka se oli usein lähes ylitsepääsemättömän vaikeaa. Rupesin juttelemaan luennoilla ja tunneilla tuntemattomien kanssa, vaikka ajatuskin tuntui aivan kamalalta. Yksi rakkaimmista ystävistäni tuli elämääni, kun ehdotin hänelle tutoriaalissa, että menisimme yhdessä Porthanian ruokalaan syömään! Olin kerännyt rohkeutta vaikka kuinka pitkään. Nykyään olemme toistemme lasten kummit.
Joissakin elämänvaiheissa joku on tokaissut minulle, että olen tosi sosiaalinen henkilö. Pidän sitä käsittämättömänä. Minähän olin koulussa se, jolla ei ollut melkein yhtään ystäviä. Usein seisoin koko välitunnin yksin pihan nurkassa (vartti on joskus merkillisen pitkä aika). Edelleen jännitän ihmisten tapaamista todella paljon. En ole kovinkaan paljon itsevarmempi kuin silloin, kun pyysin ystävääni syömään. Aina kun pyydän puolituttua jonnekin, tai ehdotan jotain, pelkään että he vain käkättävät. Yläasteen koulunpiha kummittelee koko ajan mielessä.
Yksinäisyyden tunne on seurannut kaiken aikaa mukana. Siksi olen halunnut lukea aiheesta. On hassua, että ihmiset ovat kyllä valmiita avautumaan julkisuudessa syömishäiriöistä, raiskauksista ja parisuhdeväkivallasta, mutteivat yksinäisyydestä.
(Jatkuu)