Laatikossa

Katja Lindroos, Riikka Kantinkoski, Niclas Warius: MOMO – koti elementissään (Siltala, 2013)

Asun sellaisessa talossa, jossa moni ei ehkä haluaisi asua. En tiedä onko talo paikalla muurattu vai elementtirakenteinen, mutta ehtaa 60-lukua kumminkin. Ikkunan alla on vilkas liikenneväylä ja porraskäytävään tullaan suoraan kadulta. Rakennus on aika rumakin. Asunnossa on kuiten erittäin toimiva pohja ja valon määrä on maksimoitu. Nykyään kai valtaosa lapsiperheistä uneksii rintamamiestalosta lähellä luontoa, mutta tässä sitä ollaan, epämuodikkaassa kerrostalossa lähellä kaupungin keskustaa.

Unelmista huolimatta 50–80-luvun rakennuksissa asuu lukuisa muukin suomalainen. Siksi MOMO tulee oivaan saumaan. Jouduin jonottamaan teosta kirjastosta yli puoli vuotta! Kirjan nimi tulee sanoista modern and modest, uudenaikainen ja vaatimaton, mikä kuvaakin hyvin aikakauden rakennuksia. Teoksessa koteihinsa mieltyneet asukkaat kertovat tunnelmiaan ja mukana on ihania kuvia. Kirjan alkupuolella kerrotaan aikakauden asuntosuunnittelun perusteista.

Edellisen asukkaan tapettia on jätetty näkyviin valokatkaisijan muovilevyn alle – miten hauska idea!

MOMO on todella viehättävä ja erittäin suomalainen kirja. Näihin koteihin pätee kansanviisaus ”vaatimattomuus kaunistaa”. Asuntojen erikoislaatuisuus tuodaan hyvin esiin tekstin ja kuvien kautta. Ainoa mitä jäin kaipaamaan, olivat pohjapiirrokset esitellyistä asunnoista. Myös aikakauden arkkitehdit olisivat ansainneet enemmän mainintoja. Kuvissa on vangittu asuntojen henki taitavasti. Raikas ja hyväntuulinen kirja, joka opettaa meidät 60-luvun kerrostaloissa asuvat arvostamaan kotejamme!

Pusuja ja pitkiä ripsiä

Rian Hughes: Lifestyle Illustrations of the 60s (Fiell, 2010)

Olin hulluna 1960-lukuun jo teininä. Lapsuudenkodin vintissä oli rekkalastillinen ajan aikakauslehtiä. Aikakauslehtien jatkokertomusten kuvituksina käytettiin usein mainospiirtäjien tekemiä sangen sakariinisia piirroksia ja maalauksia. Ne ovat minusta hauskoja edelleen, niissä on niin ihanaa 60-luvun glamouria sekä kitsch-tunnelmaa. Loikkasin riemusta kattoon, kun huomasin, että kuvituksia on koottu yksiin kansiin. Teoksessa on lähes 600 sivua.

(Lynn Buckham, 1964)

Suomalaiset naistenlehdet ostivat jatkokertomukset paketteina, joihin kuului myös kuvitus. Kuvitusten liioittelussa ja siirappisessa glamour-tyylissä on jotain ihanaa. Toisaalta kyse on käyttögrafiikasta, joka jo välillä oli painumassa unholaan. Siksi on hauskaa, että tällainen teos on julkaistu.

(George Porter, 1963)

Mad Men -sarjan kuutoskauden kunniaksi tv-yhtiö teetti 60-luvun mainospiirrosten tyylisen julisteen aikakauden kuvittajalla. Sarjan luoja Matthew Weiner etsi käsiinsä kuvittajan, joka oli piirtänyt kuvituksia Weinerin suosikkimainoksiin 60-luvulla. 75-vuotias britti Brian Sanders loi sarjalle mielestäni aivan ihanan julisteen.

Teininä yritin jäljitellä kuvitusten tyyliä. Ostin puolimattaa maitospahvia, johon maalasin peiteväreillä. Lopputulos olikin samantapainen. Nykyään tekniikoihin voi onneksi tutustua You Tubessa.

(Lynn Buckham, 1964)

Suomessakin harrastettiin samaa tyyliä. Rauni Palosen kuvituksen olen ottanut talteen muistaakseni 60-luvun Apu-lehdestä.

Ainakin suomalaisissa lehdissä kuvitukset julkaistiin yleensä nimettömänä. Siksi on hienoa, että tekijät saavat vihdoin työlleen ihailua.

Sisällissodan keskellä

Selma Anttila: Uhri – perheromaani (Otava, 1922)
Elsa Soini: Oli kerran nuori tyttö (Otava, 1923)

Etsin kaupunginkirjaston kirjavarastosta vanhoja Helsinki-matkailukirjoja, kun eteen sattuivat nämä kaksi kirjaa. Molemmat kirjailijat ovat nykyään lähes unohdettuja, mutta ovat aikanaan olleet luettuja ja uutteria kirjoittajia. Selma Anttila on saanut valtion kirjallisuuspalkinnonkin. Elsa Soini oli kulttuurisuvun kasvatti ja valmistui maisteriksi 1917.

Uhri oli aika sietämätön lukukokemus. Jos jokin on vanhentunut niin äitiyden paatoksellinen kuvaus. Anttilan romaanissa äiti uhraa kaiken lasten takia, valvoo sairasvuoteen äärellä ja poikien vartuttua syttyy sota. Teos oli vanhentunut aika tehokkaasti, pateettinen tyyli ei vain herättänyt tunteita, eikä teos muutenkaan ollut kummoinen romaani.

Elsa Soinin romaani sen sijaan oli hauskaa luettavaa, varsinkin ensimmäinen puolikas. Opiskelijatytöt suhtautuvat suurella juhlallisuudella yliopisto-opintoihinsa. Sukupolvierot tuodaan esiin hupaisalla tavalla: äidin ja sukulaistätien on vaikea ymmärtää nuorten naisten opinhalua, mutta samalla he ovat vähän kateellisia. Tytöt vääntävät ajan nuorisoslangia ja pentumaisia rakastumisia kuvataan lämpimän humoristisesti.

Kun sota syttyy, romaani ajautuu pienoiseen tyylilajien ristiriitaan. Sota on traagista ja ystäväpoikien sankarilliset kohtalot vetoavat tyttöjen tunteisiin. Lukija joutuu kestämään ajalle tyypillistä käsien vääntelyä ja tykyttäviä sydämiä. Kun pahin sotakriisi on ohi, kirjailija päästää taas huumorinsa valloilleen. Henkevät älykkönaiset keskustelevat erittäin paljon ruuasta, josta on puute. Mielessä pyörivät lanttuleipä ja kinkut.

Humoristinen kaunokirjallisuus on suomalaiskirjailijoille edelleen haaste, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Elsa Soinin huumori teki siksi vaikutuksen ja suunnittelen lukevani muitakin hänen teoksiaan. Lisäksi kirjassa oli hauskaa ajankuvaa. Tyttöjen sielunelämää ja kanssakäymistä kuvataan railakkaasti. Päähenkilö Marjatta Salinin ystävätär Greeta laskettelee:

”Mutta tätisi ei ole mikään keltanokka, enkä minä edes sinullekaan juttele tavallisesti tällaisia. Sitäpaitsi kehuin vielä suorittaneeni loistavasti kemian ’kokkikirjan’ ja viimeksi eilen poranneeni erään maalaisisännän hampaista perheelleni kymmenen kilon siankinkun, joka saapuu tänne jo ensi viikolla.”