Sankarityttö ja jousipyssy

(Kuva: Yahoo Movies)

Katsoin viikonloppuna poikani kanssa elokuvan Nälkäpeli. Eräs ystäväni, perheenisä, paheksui: ”Lapset tappavat lapsia. Sairasta.” Samanlainen mielikuva minullakin oli. Sekä kirjasarja että elokuva ovat kuitenkin olleet erittäin suosittuja ja halusin tietää, mistä on kyse. Olen kirjoittanut viimeiset 13 vuotta lehtijuttuja nuorille, ja oma esikoinenkin alkaa olla esiteini. Minua kiinnostaa kovasti, mikä nuoria liikuttaa. Unelmissani on sitä paitsi kirjoittaa lisää nuortenkirjoja. Edellinen ilmestyi yli vuosikymmen sitten, ja siinä ajassa nuortenkirjallisuuden kenttä on muuttunut täysin.
Tarina on dystopia. 16-vuotias Katniss Everdeen elää Panem-nimisessä diktatuurissa luonnontuhojen koettelemassa maailmassa, entisen Pohjois-Amerikan paikalla. Valtio ei enää koostu osavaltioista, vaan vyöhykkeistä: tavalliset ihmiset on aidattu omille alueilleen, missä he elävät niukkuudessa, joka muistuttaa aikaa ennen teollista vallankumousta. Joka vuosi kultakin vyöhykkeeltä arvotaan kaksi lasta tai teiniä osallistumaan gladiaattorityyppiseen Nälkäpeliin. Nuoret treenataan sisseiksi ja heidän tehtävänään on tappaa toisensa. Se joka jää henkiin, voittaa ja hänestä tulee tähti. Peli pidetään valtakunnan metropolissa, jonne kaikki rikkaus ja hyvinvointi on keskittynyt.
Arpa osuu Katnissin pikkusiskoon Primiin, mutta Katniss ilmoittaa lähtevänsä Nälkäpeliin siskon puolesta. Toiseksi taistelijaksi valikoituu poika nimeltä Peeta. Nuoret viedään pääkaupunkiin, missä heidän ympärillään alkaa mediasirkus – Nälkäpelin jokainen vaihe nimittäin lähetetään tosi-tv-ohjelmana valtakunnan eri kolkkiin.
Pidän kovasti Katnissin esittäjästä Jennifer Lawrencesta, mutta olin varautunut siihen että elokuva olisi vastenmielinen. Yllättäen tykkäsinkin siitä tosi paljon. Lawrence oli todella hyvä roolissaan – niin hyvä, että Peetan esittäjä jäi hänen varjoonsa. Voimakas ja neuvokas tyttösankari on hieno ilmiö. Katniss on todella taitava jousipyssyn käyttäjä, ja poikani laatikin heti joululahjatoivomuslistan, jossa on jousipyssy, nuolia ja viini.
Elokuvassa on visuaalista intertekstuaalisuutta, viittauksia jotka ehkäpä aukeavat paremmin aikuiselle. Katnissin kotikylä, vyöhyke 12, toi mieleen köyhän tsekki- tai puolalaiskylän, jota natsit pitävät pelon vallassa. Siinä oli myös viittauksia viktoriaanisen Britannian köyhyyteen. Rikas pääkaupunki vastaan rutiköyhä maaseutu tuo mieleen tarinat Ceausescun [en osaa tehdä s-kirjaimen alle aksenttia macilla!] Romaniasta, Turkmenistanista tai Pohjois-Koreasta – siis aikuiselle. Uskoisin, että nuoriin vetoaa taistelu, jossa lapset yrittävät tappaa toisensa. Taistelun alussa Peeta varsin epäreilusti liittoutuu 1. ja 2. vyöhykkeen huipputreenattujen taisteilijoiden kanssa. Me aikuiset taidamme usein vähätellä leikkikenttien ja koulunpihojen julmaa taistelua. Nälkäpelin lasten taistelu on vertauskuva koulukiusaamiselle, nuorten välisille hierarkioille, petoksille ja lojaliudelle.
Katniss on todellinen supersankari. Hän on tiukka ja pystyvä. Isä on kuollut, ja Katniss huolehtii sekä siskosta että äidistä. Peeta uskoo jo alussa, ettei jää henkiin, mutta Katniss on päättänyt selvitä. Hänellä on voimakas oikeudentaju. Kun pikkytyttö Rue auttaa Katnissia, tämä sitoutuu suojelemaan Rueta. Ja vaikka Peeta melkein pettää Katnissin, hän ei menetä tytön lojaliutta. Oman kylän poikaa autetaan. Katniss on lisäksi voimakas ja älykäs. Kukapa ei voisi samastua häneen? Olisihan upeaa olla tyyppi, joka selviää kiusaamisesta ja vainosta voimakkaana, eikä silti katkeroidu, vaan säilyttää rehdin sydämensä.
Aikuisista ei tarinassa ole mitään hyötyä. Katnissin äiti on heikko ja melankolinen, pääkaupungissa aikuiset taas jahtaavat pelkkää mielihyvää ja alistavat nuoret viihteekseen. Nälkäpelin nuoret voivat luottaa vain itseensä, ja ehkä myös toisiinsa, paitsi jos muut nuoret haluavat tappaa heidät. Dystopiat vetoavat nuoriin, koska niiden avulla voi käsitellä tulevaisuuden pelkoa. Tulevaisuus on epävarma kaikilla tasoilla: kukaan ei tiedä, miten paljon luonto kestää, tuleeko ilmastonmuutos ja miten se tulee. Miten globaali talous muuttaa arkielämäämme, onko tulevaisuudessa edes työpaikkoja, onko opiskelussa järkeä? Isä ja äitikin voivat olla huomenna työttömiä, hullu ampuja voi rynnätä kouluun tai ennennäkemätön myrsky tehdä tuhojaan. Omassa nuoruudessani pelättiin ydinsotaa ja luin monia teoksia, joissa selostettiin millainen maailma pahimmillaan olisi, jos ydinpommi räjähtäisi. Aikuisten on helpompi sulkea tällaiset aiheet mielestään pois.
Suomen kuvalehden artikkelissa, josta kirjoitin aiemmin, annettiin ymmärtää, että yhteiskunnallinen kirjallisuus voi olla vain Väinö Linnan tyylistä. Mielestäni nimenomaan skifi, fantasia ja dystopiat voivat kertoa paljon omasta ajastamme mielikuvituksen ja liitoittelunkin keinoin. Suzanne Collinsin kolmea Nälkäpeli-romaania oli vuoden 2012 lopulla myyty yli 50 miljoonaa kappaletta, siis enemmän kuin Harry Potter -kirjoja. Osasyy on tietysti, että Nälkäpeli, vaikka onkin YA-kirjallisuutta, vetoaa myös aikuisiin lukijoihin. (Myös sähkökirjojen yleistyminen on vaikuttanut myyntilukuihin.)
Aikuisia, joita kirjan tai elokuvan julma lähtökohta (lapset tappavat lapsia) järkyttää, kehottaisin tarkastelemaan omia asenteita. Kahden pojan äitinä olen alusta saakka ollut sitä mieltä, että poikien/lasten aggressioille ei anneta kasvatuksessamme ja yhteiskunnassamme oikein mitään turvallista purkautumistietä. Ei ole sattumaa, että kuulapyssyt, väripanostaistelut ja lasersodat ovat niin suosittuja. Mielestäni aggressiivisuus sekä tarve taistella ja puolustaa ovat ihmisessä luontaisina ominaisuuksina. Esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa ei yleensä osata käsitellä poikien aggressiivisuutta ja räjähtävää energiaa. Jos poikien sitten antaa leikkiä vaikkapa nerf-aseilla, sukulaisilta tulee heti kielteistä palautetta.
Monissa YA-romaaneissa on julmuuksia, verta ja suolenpätkiä. Se tuntuu vetoavan nykynuoriin. Mielestäni sitä ei pitäisi paheksua, vaan tulisi miettiä, mistä se kertoo. Vampyyrit ovat supersuosittuja ja heidänkin puuhansa ovat aika verisiä. Nälkäpeliä on verrattu japanilaiseen kirja- ja elokuvasarjaan Battle Royale, joka ilmestyi aikaisemmin kuin Collinsin romaanisarja. Japanilaisversiossa sama perusidea on vielä raaempi: koululuokka kerrallaan viedään ilman ennakkovaroitusta armeijan saarelle, missä heidät altistetaan ihmiskokeille. Heille asennetaan jäljityspannat ja heidän käsketään tappaa toisensa. Jos toveria ei tapa tai yrittää paeta, pannassa oleva pommi aktivoituu. Battle Royale on ollut Japanissa supersuosittu, vaikkei sitä alunperin haluttu edes julkaista raa’an aiheen vuoksi.
Minua kiinnostaa sekä nuorten mieltymys Nälkäpelin kaltaisiin tarinoihin, että aikuisten kauhistunut reaktio (vaikka myyntiluvuista päätellen kaikki aikuiset eivät kauhistelekaan teoksia). Lapsia murhaavat lapset ovat aikuisille eräs suurimmista kauhun ja järkytyksen aiheista – lastenhan kuuluu olla viattomia. Nälkäpeli on kuitenkin fiktiota. Se ammentaa kreikkalaisista myyteistä ja suosiosta päätellen myytti-idea vetoaa laajalti. Katnissiin kohdistuva ihailu osoittaa, että kaipaamme edelleen suuria sankareita.
Kakkososa Vihan liekit tulee teattereihin marraskuussa.

Itku

Olen kirjoittanut jo monta vuotta historiallista romaania. Haluaisin, että se on psykologisesti uskottava, kieli olisi hienoa, faktat kohdallaan ja juoni parempi kuin aiemmissa kirjoissani. Olen aina kirjoittanut hitaasti. Ensin romaanin kerran käsin ja sen jälkeen uudestaan ja uudestaan koneella, siis alusta loppuun uusiksi, jokaikinen sana. En usko, että romaanille olisi hyödyksi, jos menisin tekstinkäsittelyssä muuttelemaan asioita sieltä sun täältä. Jokainen romaani on vaatinut yli tuhat sivua tekstiä.
Totuin menetelmään nuorena harrastajakirjoittajana. Kirjoitin kirjoituskoneella, ja leikkaaminen ja liimaaminen tarkoitti todellakin saksien ja liiman käyttämistä. Totuin siihen että kirjoitin monisataasivuisen romaanin saman tien kokonaan uusiksi. Kun kaiken kirjoittaa uudelleen, jokaista sanaa joutuu harkitsemaan.
Työ on yksinäistä. Jos minulla ei olisi iltaisin lapsia seuranani, varmaan sekoaisin. Välillä meinaan seota aikuisseuran vähyyteen ja siihen, että olen romaanin aiheiden kanssa aivan yksin. Välillä olen kuin Ringin tyttö, joka suljettiin mustaan kaivoon.
Minulle merkitsee todella paljon se, että toisinaan lukijat pysäyttävät kadulla ja kertovat, että jokin kirjani on ollut heille tärkeä. Mediassa kaunokirjallisuuden käsittely on sen sijaan välillä aika raakaa. Jo nuorena toimittajana hämmästyin sitä, että joidenkin ihmisten mielestä tekstistä saa sanoa mitä tahansa, kun se on käynyt painokoneessa – vaikkapa että se on p****aa. Välillä tuntuu, että harvaa ammattikuntaa haukutaan julkisuudessa yhtä paljon kuin suomalaisia kirjailijoita, vaikka tietysti muitakin taiteilijoita, arkkitehteja ja muotoilijoita haukutaan.
Eilen olin muutenkin maassa oman kirjoittamisen kanssa. Sitten joku linkkasi Facebookkiin tämänartikkelin. Toimittaja Riitta Kylänpään lähtökohtana on ilmeisesti ollut, että suomalainen kirjallisuus on nykyisin kelvotonta. Mielipidettään tukemaan hän on haastatellut muutamia asiantuntijoita, jotka joko tukevat teesiä, tai sitten heidän haastattelunsa on editoitu antamaan sellainen vaikutelma.
Artikkeli on läpikotaisin kielteinen. Lisäksi siinä on älyttömiä yleistyksiä, jotka alkavat heti artikkelin alussa. ”Keskusteluun kotimaisesta kirjallisuudesta liittyy paljon hymistelyä”, Kylänpää toteaa. ”Kriitikot kehuvat kirjoja, kirjablogeissa hehkutuskulttuuri on vielä pahempaa.” Olen varmaankin elänyt jossain toisessa maailmassa, kun en ole törmännyt tähän hehkutuskulttuuriin. Esimerkiksi Helsingin Sanomat harrastaa mielestäni koulukiusaamiskritiikkiä ja usein jopa esikoiskirjailijoiden teokset teilataan todella julmasti. Itse pidin naistenlehden kirjapalstaa seitsemän vuotta, mutta en nähnyt tarpeelliseksi ottaa mukaan kirjoja, joista en pitänyt. Miksi olisin tuhlannut niihin palstatilaa, kun niin paljon hyviäkin kirjoja on saatavilla? Syyllistyin siis varmaan ”hymistelyyn”.
Kylänpään mukaan kotimaisen proosan ympärille on ”rakennettu” hyssyttelykulttuuri – oikeaa kritiikkiä ei sallita. Ongelma on sekin, että kirjoja ilmestyy liikaa, koska niiden painaminen on nykyään halvempaa kuin ennen. Kustannustoimittajatkaan eivät uskalla sanoa mitään kriittistä, jotta eivät menettäisi työpaikkojaan.
Juttuun on haastateltu kirjailija Tommi Melenderiä, joka sanoo ”Suuri osa kirjallisuudesta on tv-sarjaa romaanin sivuilla.” Edellisessä osiossa sanotaan, että vuodessa ilmestyy yli yksitoistatuhatta nimikettä. Mitä siis tarkoittaa tämä ”suuri osa kirjallisuudesta”? Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori Lea Rojola toteaa, että kun kirjoja tulee niin paljon, ”hyvät romaanit hukkuvat joutavanpäiväisen alle”. Samaan hengenvetoon Rojola valottaa, että häntä eivät kiinnosta romaanit, joissa käsitellään kolmikymppisten ihmissuhdehuolia.
Artikkelin ongelma on, että siinä yleistetään rankalla kädellä: suomalainen kaunokirjallisuus on viihtellistynyt, ilmestyy liikaa huonoja kirjoja, ei kirjoiteta älyllisiä teoksia. Ymmärtäisin, jos nämä kommentit tulisivat henkilöltä, joka on vaikkapa toiminut Finlandia-palkinnon esiraadissa ja lukenut tuhat kirjaa. Jää mysteeriksi mitä ja kuinka paljon artikkelissa haastatellut ovat lukeneet, varsinkin kun he samaan aikaan valittavat, että kirjoja julkaistaan liikaa. Rojola sanoo: ”Kirjoista puuttuu näkemystä, analyysi ja kyky nähdä asioiden taakse.” Mistä kirjoista? Kuinka monta vuonna 2013 ilmestynyttä romaania hän on lukenut? Sen jälkeen Melender yleistää, että kaikki suomalaiset kirjailijat matkivat amerikkalaisia kirjailijoita.
Pekka Tarkka valittaa, että suomalaista kaunokirjallisuutta vaivaa liiallinen arkisuus. Vai niin. Nykyäänhän julkaistaan paljon enemmän fantasiaa, skifiä ja jopa kauhukirjoja kuin aikaisemmin. Artikkelin lopussa ”professori Rojola tiivistää: ’Kirjallisuuselämä on köyhtynyt’.”
Joistakin aiheista olin artikkelin kanssa samaa mieltä. Se, miten media käsittelee kirjallisuutta, tai kulttuuria yleensäkin, on vääristynyttä. Toimittajana tiedän, ettei riitä jos ihastun jonkun kirjailijan teokseen: en saa silti hänestä juttua myytyä. Mutta jos kirjailija on valmis kertomaan, että hänet raiskattiin lapsena tai hän on selvinnyt syövästä, jutun saisi varmasti kaupan. Minulla on 60-luvun naistenlehti (Anna tai MeNaiset) jossa on kahden aukeaman juttu Petra Freystä ja Pertti Melasniemestä. Jutussa ei sanota sanaakaan haastateltujen yksityiselämästä, teksti käsittelee ainoastaan teatteritaiteen muuttumista ja laitosteattereiden jämähtyneisyyttä. Nykyään tuollaista haastattelua ei julkaistaisi missään.
En kertakaikkiaan ymmärrä, mikä on motiivi Suomen kuvalehden jutun takana. Syyllisyys viihtellistymisestä tai dekkarimaisuudesta sälytetään kokonaan kirjailijoiden niskaan. He ovat kuin insinöörejä: ”Nykykirjailija kirjoittaa autotallissa kahdeksan tuntia päivässä, vaikka inspiraatiosta ei olisi tietoakaan”, sanoo kriitikko Putte Wilhelmsson. Anteeksi, mitä hän tietää kirjailijoiden työtavoista tai tottumuksista?
Artikkelin näkökulma on ristiriitainen: toisaalta pitäisi kirjoittaa suurista yhteiskunnallisista aiheista, toisaalta pitäisi kirjoittaa itsenäisesti jotain taiteellista ja analyyttistä, johon ei vaikuta ympäröivän kulttuurin viihtellistyminen ja kaupallistuminen.
Mielestäni artikkelissa on myös ikävää se, että kirjailijoita haukutaan nimeltä. Melenderin mukaan Tuomas Vimman ja Miika Nousiaisen romaanit ovat ”yksiulotteista verbaali-ilottelua”. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, ettei kollegoille olla lojaaleja, vaan haukutaan julkisesti heidän työtään. Kaikesta ei ole pakko pitää, mutta sitä ei tarvitse sanoa julkisesti. Kirjailijan asema on nyky-Suomessa muutenkin niin vaikea, että voisimme edes pitää toistemme puolia.
Artikkelista ja haastateltavien mielipiteistä jäi sellainen olo, että vanhat ihmiset haikailevat menneisiin hyviin aikoihin, kun Väinö Linna ja Mika Waltari kirjoittivat Oikeasti Tärkeitä Kirjoja. Vaikka kirjallisuus- ja kulttuurimaailmassa on paljon korjaamisen varaa, mielestäni on hienoa, että nykyään ilmestyy niin paljon erilaisia kirjoja. Realismia, fantasiaa, satiiria, hömppää, dekkareita, taideromaaneja, lyyrisiä kieli-ilotteluja, historiallisia romaaneja ja skifiä. Kirjoja ilmestyy liikaa, mutta toisaalta on upeaa, että suomalaisilla on edelleen palo kirjoittaa ja kertoa tarinoita.

Sukusalaisuuksia

Olen pitänyt Anja Snellmanin/Kaurasen kirjoista nuoresta asti. Esikoisen Sonja O. kävi täällä (WSOY, 1981) luin joskus 16-vuotiaana. Olin kiltti nynnerö Pakilasta, joten kirja sekä järkytti perinjuurin että kiehtoi. Samoihin aikoihin luin Andy Warholin muistelmateoksen Popismi: Andy Warholin 60-luku (Odessa, 1985, saatavilla ainakin Helsingin kaupunginkirjastossa). Itse asiassa luin molemmat teokset moneen kertaan, kuten nuorilla on tapana. Mielestäni elämäni olisi pitänyt olla samanlaista kuin noissa kirjoissa, en voinut ymmärtää miksi kökötin räntäsateessa 66A:ssa, vaikka minun olisi pitänyt elää hurjaa taiteilijaelämää, mieluiten New Yorkissa (en ollut koskaan edes juonut olutta tuossa vaiheessa!).

Jokin aika sitten luin Sonja O:n uudestaan (siitä otettiin uusintapainos 2010), eikä se ollu mielestäni vanhentunut yhtään, päinvastoin. Kirjan maaninen kieli on minusta mahtavaa ja toivoisin kovasti nykyajan silikonitissikulttuurin vastapainoksi samanlaista rujoa feminismiä. On hyvin vaikea kuvitella, että naispuolinen esikoiskirjailija kirjoittaisi nykyaikana samanlaisen teoksen. Totta kai romaani kuvaa vahvasti omaa aikaansa, mutta samanlaista kiukkua ja roisiutta ei kirjallisuudessa enää tunnu olevan – paitsi ehkä Snellmanin teoksessa Ivana B., josta pidin todella paljon. Päivi Alasalmi debytoi 1988 samaten rujolla romaanilla Saana (Gummerus) ja myös Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (Otava, 1984) järkytti. Totta kai järkyttäminen on nykyään vaikeampaa, mutta silti nuorten naisten romaaneja tuntuu vaivaavan jonkinlainen somuus, joka olisi 1980-luvulla naurettu ojaan. Toki silloin sorruttiin rujouden ja roson kuvauksissa myös ylilyönteihin ja välillä tuntui, että joidenkin kirjailijoiden ainoa tarkoitus oli äikänmaikkojen järkyttäminen, mutta jotain tuosta rososta toivoisi nykykirjallisuuteen.

Sonja O:ssa on edelleen jonkinlaista paljasta ja siksi raikasta raivoa. Välillä siitä tulevat mieleen Sylvia Plathin lyhentämättömät päiväkirjat, joiden teksti muistuttaa paikoittain raivokasta oksennusta. Ei ihme, että Snellman usein viittaa suoraan Plathiin. Heissä on jotain samaa, kielenkäytössäkin. Kun Plath kirjoitti päiväkirjoihinsa ilman pidäkkeitä, ajattelematta että tekstiä julkaistaisiin, hänellä esiintyy usein samanlaista kielen rytmillisyyttä kuin Snellmanilla.

Myöhemmin pidin erittäin paljon Snellmanin/Kaurasen teoksesta Kiinalainen kesä (WSOY, 1989). Se on hauskan päiväkirjamainen, mutta 19-vuotiaana se edusti minulle myös unelmaelämääni: minäkin olisin halunnut olla ihailtu kirjailija ja asua somassa talossa vauvan ja kirjoittamistani ymmärtävän miehen kanssa. (Sen sijaan, että olin tollo, joka ei saanut opiskelupaikkaa eikä työtä, eikä osannut kirjoittaa julkaisukelpoista tekstiäkään.)

Kaikista Snellmanin kirjoista en ole pitänyt, mutta hänen kohdallaan sekin on myönteinen piirre. Usein Snellmanin teoksissa on jotain ärsyttävää, jotain mikä käy hermoon samalla tavalla kuin ruven raapiminen. Muistin taas tuon tuntemuksen, kun luin uutuutta Pääoma (Otava, 2013). Pidin teoksesta todella paljon, mutta samalla siinä oli piirteitä, jotka ärsyttivät.

Pääoma kertoo kirjailijan omiin kokemuksiin perustuen naisesta, jolla on vammainen sisar. 60–70-lukujen Suomessa vammaisiin ei suhtauduttu samalla ymmärryksellä kuin nykyään – tosin vammaiset eivät edelleenkään ole Suomessa mitenkään tasa-arvoisia ”terveiden” kanssa, he eivät aina saa tarvitsemaansa hoitoa ja kuntoutusta. (Esteettömyyden suhteen Suomessa ollaan onneksi monia muita maita edellä.) Pääoman tyttö, Maru, syntyy suu- ja kitalakihalkioisena ja lisäksi hänellä on muitakin oireyhtymiä, joista seuraa esimerkiksi nivelien epämuodostumia.

Sattumalta luin samaan aikaan Pääoman kanssa kasan polioinvalidien muistelmia. Monille poliolasten äideille oli 40–50-luvun Suomessa suoraan sanottu, että lapsen vamma johtui huonosta hoidosta tai oli Jumalan rangaistus. Snellmanin romaanissa aikuinen päähenkilö ihmettelee moneen otteeseen, miksei hänen sisartaan hoidettu. Ehkä taustalla oli häpeä siitä, että lapsen vamma on jotenkin vanhempien syytä – romaanista asia ei selviä. Vanhemmat tosin ovat omien sotatraumojensa pauloissa ja sen päähenkilö kokee eräänlaiseksi itsekkyydeksi.

Marun kohtalo meinasi välillä itkettää, vaikka hänellä menikin päällisin puolin hyvin, hän sai ammatin ja kykeni asumaan yksinkin. Päähenkilö Anu kuvaa häpeää, jota vammainen sisar aiheutti ja siitä seuraavaa suurta syyllisyyttä. Vaikka minulla ei ole vammaisia omaisia, tunnot on kirjassa kuvattu niin hyvin, että niihin pystyy samastumaan. Vammainen omainen kuvataan kirjassa elämän suureksi ristiriidaksi: hän on samaan aikaan sekä siunaus että kirous. Varsinkin sisaren vanhetessa omaishoitajan taakka on raskas, mutta samalla ”erilainen” sisar opettaa paljon.

Jossain kritiikissä syytettiin, että Snellmanin kieli on välillä kikkailevaa. Minusta ei. Olen aina pitänyt kirjailijan omintakeisesta kielestä, jossa on jännittävää rytmiä, erikoisia assosiaatioita ja oivalluksia. Pääomassa kieli on välillä maanista tajunnanvirtaa, välillä hakkaavaa kuten kansanrunoudessa ja -saduissa, joihin perheen karjalainen perintökin liittyy. Snellman ikäänkuin rakentaa kielellä ja ilmaisullaan kaoottisia palikkatorneja, jotka kuitenkin pysyvät pystyssä.

Pääoma on kaikinpuolin rikas ja ravisuttava lukukokemus.

Viime vuonna haastattelin kirjamessuilla Mirjami Hietalaa, jonka teos Isoveli (Tammi, 2011) käsittelee samanlaista teemaa. Siinä vammainen omainen on veli. Pidin myös Hietalan romaanista paljon. Vammaisten oikeuksia käsittelee kiinnostavasti Maija Haapion blogi. (Haapion kirjoihin en ole tutustunut.)