Runoa

Divarista löytyi pieni kirjanen hintaan 4 euroa, julkaissut Otava 1958. ”Uuden runon” vähän nauratti. Kirjassa on runoja esimerkiksi Eila Kivikk’aholta, Eeva-Liisa Mannerilta, Juha Mannerkorvelta, Kirsi Kunnakselta ja Lassi Nummelta. Todella hyvä valikoima. (Miksihän muuten runolta usein vaaditaan, että sen pitää olla kaunis?)

Satuin tänään kuuntelemaan Jukka Kuoppamäen kappaletta Varpuselleni, joka on tehty (kauniista) Runerbergin runosta.

Parisin kengissä

Parikymppinen, Los Angelesissa asuva Rachel rakastaa muotia ja ihailee julkkiksia. Hän ystävystyy yksinäisen Nickin kanssa ja houkuttelee tämän mukaansa ryöstämään supertähtien koteja. Pian mukaan liittyy kolme muuta nuorta. Rikosten toteuttaminen on helppoa: tähtien ovet ovat auki, hälytykset pois päältä ja rahat, jalokivet sekä designer-laukut pitkin poikin.
Nancy Jo Salesin kirja The Bling Ring (HarperCollins, 2013) kertoo tositarinan, joka voisi olla alunperin leffa: Sofia Coppola onkin muokannut muotivarkaiden tarinasta samannimisen elokuvan. Halusin lukea kirjan, koska se sivuaa tänä syksynä ilmestyvää tietoteostani Nuukaillen (Kirjapaja). Olen kyllä muutenkin kiinnostunut sekä nykyaikaisesta kuluttamisesta että kuuluisuuskultista. Olen perehtynyt sekä kotimaisiin muoti- että velkablogeihin. Muotiblogeja tosin on paljon enemmän, velkablogeja vain muutama. Himoshoppaaja-teemaiset blogitkin käsittelevät aihepiiriä hyväntuulisesti, siis sillä mielellä, että on ihan normaalia ja hauskaa harrastaa nautintoshoppailua harva se päivä.
Sales ryhdittää kirjaansa tutkimustuloksilla, jotka ovat aika kylmääviä. Narsismi on Yhdysvalloissa lisääntynyt, kauneuskirurgia on entistä suositumpaa ja moni nuori pahemmin pihalla kuin koskaan ennen. Vuosien 2000 ja 2010 välillä esteettinen kirurgia lisääntyi Yhdysvalloissa 82 prosenttia. Samalla tapa, jolla julkkiksia käsitellään, on muuttunut. Ensin tuli tosi-tv, joka on tietysti useimmiten käsikirjoitettua. Se loi oman julkkistyyppinsä, henkilöt jotka eivät olleet saaneet aikaan paljon muuta kuin silikonirinnat tai sekoilua. Yhtäkkiä julkkisten ei tarvinnut osata laulaa tai näytellä. Tosi-tv-julkkisten myötä julkkisjuorujournalismi on raaistunut ja muuttunut nopeatempoisemmaksi. Sales analysoi kiinnostavasti esimerkiksi sitä, miten Lindsay Lohania on käsitelty mediassa. Depressiosta ja riippuvuuksista kärsivä nuori tyttö ei ole saanut paljoakaan sympatiaa, päin vastoin.
Yhdysvalloissa kaikki on tietysti suurempaa, mutta ikävillä ilmiöillä on tapana rantautua meillekin. Näen selvän yhteyden Bling Ring -nuorten ja kotimaisten muotiblogaajien välillä (vaikka blogaajat eivät olekaan varastaneet ihania vaatteita ja laukkuja muilta). Aika moni nuori näyttää uskovan, että designer-kengät ja tonnin merkkilaukut jotenkin kuuluvat heille. Samaa asennetta näkee toki kypsemmissäkin kansalaisissa. Bling Ring -nuorilla tämä uskomus meni niin pitkälle, että he vain kävelivät esimerkiksi Paris Hiltoninja Lindsay Lohanin taloihin, ja ottivat mitä halusivat. Tavoitteena ei ollut rahallinen hyöty, vaan nuoret halusivat käyttää starojen vaatteita. He varastivat jopa alusvaatteita.
Kirja herätti paljon ajatuksia. Bling Ring -nuoret eivät oikeastaan edes nähneet julkkiksia ihmisinä. Sama asenne näkyi suuren yleisön kommenteissa, kun nuoret jäivät kiinni. Tähdillä on älyttömästi rahaa ja tavaraa, joten haittaako se, jos heiltä ottaa jotain? Nuorille ei näyttänyt tulevan mieleen, että tavaroilla saattoi olla tunnearvoa ja että julkkisellakin voi olla isomummon vanhoja koruja, joiden perintöarvo on tärkeämpi kuin rahallinen. Häkellyttävää kyllä, murtoporukka sai jopa lukuisia faneja. Jotkut kehuivat heitä nykyajan Robin Hoodeiksi. Ajatus on niin surkuhupaisa, ettei oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Jos Marx ja Lenineläisivät, jotkut nuoret olisivat varmaan sitä mieltä, että näiden pitäisi vaatia Vuittonin laukkuja koko kansalle.
Bling Ring -nuoret halusivat ilmeisesti hankkia sekä ihailua että äärimmäisen yksilöllisyyden hohteen: heillä ei ollut jalassa ainoastaan Louboutinin kengät, vaan Louboutinit jotka olivat oikeasti Paris Hiltonin! Yhdestä ryhmä tytöistä tehtiin samantien (käsikirjoitettu) tosi-tv-sarja, joka tosin epäonnistui kuin kanan lento. Tytöllä oli oikeussalissakin kameraryhmä mukana.
Olen vahvasti sitä mieltä, että meillä Suomessa vähätellään tavarahulluutta, muotiriippuvuutta ja siitä seuraavia ongelmia. Ostoriippuvuus on vaikea tauti, koska se ei ole häpeällinen samoin kuin alkoholismi, huumeista puhumattakaan. Vasta eilen luin artikkelin, jonka mukaan lama syvenee, jos emme kuluta tarpeeksi. Luin myös nettikeskustelussa parikymppisestä tytöstä, joka oli onnistunut vaatteita ostelemalla keräämään parinkymmenentuhannen euron velat. Pikavippejä ja kulutusluottoja suorastaan tyrkytetään, samoin kuin sitä ajatusta, että ostelu on oikeastaan velvollisuus. Siinä ei harrastuksena tunnu olevan mitään väärää. Ihmettelen kuinka moni muotiblogaaja pitää yllä kulisseja, joiden takana piileskelee velkahelvetti. Samalla he toimivat esikuvina alaikäisille, jotka kuvittelevat, että elämä on ihanaa, kun on vaan hirveästi vaatteita, kymmenen sentin korot sekä samat merkkilaukut kuin staroilla.
En ole nähnyt (vielä) Coppolan elokuvaa. Tavallaan on hirteistä, että juuri hän on tehnyt aiheesta elokuvan. Coppola on ”inspiroinut” kalliin merkkilaukun Marc Jacobsille ja ylläpitää omaa vaatemerkkiä, jonka tuotteita tosin myydään vain Japanissa.
Rakastan toki itsekin muotia ja laukkuja. Pidän muotiblogia Suomen Ellen sivuilla. Toivoisin kuitenkin, että me kaikki oppisimme paremmin lukemaan sekä muotimaailman että markkinoinnin viestejä. Ei ole ihme, että markkinoijat ja mainostavat onnistuvat käyttämään nuorten epävarmuutta tehokkaasti hyväkseen, menenhän itsekin halpaan, vaikka olen kohta keski-ikäinen. Esimerkiksi starojen ja blogien kautta tapahtuva sissimarkkinointi (käytän termiä tässä vastakohtana perinteiselle mainonnalle) on äärimmäisen tehokasta. Muodin maailmassa haluttavuutta lisätään psykologisin jipoin: rakennetulla ekslusiivisuudella, jonotuslistoilla, tarkkaan hioitulla brändisuunnittelulla ja voimakkailla mielikuvilla.
Vaatteet eivät enää Suomessakaan ole loimia, jotka lämmittävät, vaan niistä on tullut viestintää. Kun vaan vielä tajuaisi, mitä viestitään ja kenelle. Mitä merkkilaukkua kantava lukiolainen oikein haluaa sanoa hankintansa avulla?
Salesin teos on kiinnostava ja kiehtova. Se pakottaa itse kunkin miettimään omaa suhdetta muotiin ja mediaan. Tästä voisi tietysti kirjoittaa enemmänkin – niin teenkin, kirjassani.

Lukunälkä

Tämän blogin myötä olen entistä selkeämmin tajunnut, että aikaa kaunokirjallisuuden lukemiselle on aivan liian vähän. Arki kahden alakouluikäisen yksinhuoltajana ei ole niinkään kiireistä kuin sirpaleista. Tänäänkin vein yhden lapsen kouluun, toinen on sairaana. Sairaalle pitää laittaa ruokaa ja keksiä tekemistä, toinen pitää hakea kerhosta, tehdä iltaruoka ja viedä terve lapsi diskoon. Siinä välissä pitäisi hoitaa omat työt sekä kotityöt.
Kerran haastattelin naista, jolla oli työpöytäneule. Hän oli päätetyössä konttorissa, mutta piti aina työpaikalla neuletta, johon hän tarttui välillä päivän aikana. Ajatus oli minusta sekä suloinen että viisas. Nainen sanoi, että jo muutaman minuutin neulominen auttoi rauhoittumaan sekä selkiyttämään ajatuksia. Olen miettinyt, pääsisikö samaan lopputulokseen työpöytäromaanilla? Jos työstä pitäisi taukoja lukemalla romaania?
Aloin ajatella lukemishistoriaani. Lapsena luin kamalasti, jopa kaikki mahdolliset hevoskirjat, vaikken edes ratsastanut. Lainasin kirjastosta niin paljon lukemista kuin jaksoin kantaa ja aloin lukea jo kävelymatkalla kotiin. Viikonloppuisin saatoin lukea silmät ristissä parikin lapsietsiväkirjaa. Luin kaikki mahdolliset lapsietsiväsarjat, joista suosikkini oli Kolme etsivää, mutta kyllä Neiti etsivä -sarjakin oli mahtava. Viisikoista en niin välittänyt, mutta Enid Blytonin Salaisuus-sarja on mieluinen. Luin kaikki mahdolliset vanhat tyttökirjat. Luin myös mitä eteen sattui: tänä kesänä mökillä osui käsiini vanha romaani Merikapteenin perhe (W. Townend), jonka ostin lapsena romukaupasta muuten vain. Se oli jännittävä, en ollut sitä ennen tiennytkään, että haaksirikon tehneet merimiehet tapasivat syödä tovereitaan. Luin myös sarjan Ditte ihmislapsi(Martin Andersen Nexø) – useamman kerran. Sekä Sarah Bernhardtin elämäkerran!
Lukiolaisenakin luin kaikenlaista sikin sokin. Pidin sekä Aino Kallaksesta että Stephen Kingistä.Opiskeluaikoina tykkäsin lukea paksuja viktoriaanisia romaaneja, kuten George Eliotia. The Mill on the Floss (Mylly joen rannalla) onkin yksi lempikirjojani. Löysin senkin alunperin kesämökin kirjahyllystä.
Olen myös aina lukenut unohdettuja kirjoja, joista onkin usein jäänyt syvempi vaikutus kuin arvostetuista taideromaaneista. Muistan eräänkin suomalaisen 30-luvun romaanin (nimeä tai tekijää en valitettavasti muista), jonka löysin opiskelijakirjaston kellarihyllyiltä. Se kertoi nuoresta, oikeamielisestä lääkäristä, joka oli yksipuolisesti rakastunut tyttöön. Tyttö ei kuitenkaan halunnut avioliiton ikeeseen, vaan maailmalle taiteilijaksi. Hän lähti Saksaan. Vuosien kuluttua lääkäri, joka oli siinä vaiheessa hyvin menestynyt ja perustanut oman parantolan suomalaiseen mäntymetsään, kuuli ettei nuoruudenrakkaasta koskaan tullut taiteilijaa, vaan hän sortui Berliinissä heroiinin (vai oliko se kokaiinin) orjaksi. Lääkäri ei tietenkään ollut koskaan pettänyt suurta rakkauttaan menemällä naimisiin, joten hän matkusti Berliiniin ja haki naisen omaan parantolaansa puhtaan suomalaisen luonnon keskelle. Oli kuitenkin liian myöhäistä: muistaakseni romaani loppui lohduttomaan kohtaukseen, jossa nainen tuijotti tyhjin silmin eteensä, olivathan huumeet ja suurkaupunkielämä tuhonneet hänen puhtaan sielunsa.
Tänä kesänä olen lukenut paljon unohdettuja runoja, sillä satuin taas kerran törmäämään kesämökin kirjahyllyssä kirjaan, josta pidin todella paljon, kokoelmaan Timo Töyrylän runoja. En ole löytänyt Töyrylästä oikein tietoja, eivätkä runousihmisetkään tunnu häntä tuntevan. Heroiiniromaani oli lähinnä kurisioteetti ja tarjosi kiinnostavan kurkistuksen aikansa asenteisiin, mutta monet Töyrylän runoista ovat oikeasti hienoja.
Mökillä on myös joitakin runoantologioita, kuten Tämän runon haluaisin kuulla. Lainasin 2. ja 3. osat kirjastosta. Kolmososa on vuodelta 2000. On todella harmi, ettei tuollaisia antologioita enää tehdä. Minulla on muitakin vastaavia kokoelmia, esimerkiksi Runoista rakkaimmat(Otava, 1992). Tuollaisista kirjoista voi löytää todellisia helmiä. Joitakin vuosia sitten Otavalta tuli kokoelma Laila Hirvisaaren lempirunoja, mikä oli mielestäni loistava idea. Maailmassa on niin paljon runoja, että on hauskaa, kun joku esittelee omat suosikkinsa. Tämän runon haluaisin kuulla -sarjan ensimmäisessä niteessä on esimerkiksi Jevtushenkon runo Ihmiset nauroivat seinän takana, joka on mahtava ja ajankohtainen.
Lukeminen vaikeutui, kun sain ensimmäisen lapsen. Hän ei nukkunut ikinä ja vietti loputtomia sessioita rinnalla. Silloin opin lukemaan kevyempiä kirjoja. Samassa tilanteessa kärvisteleville voin suositella esimerkiksi Heleen van Royenin romaania Onnellinen kotirouva (Tammi, 2002). Romaanin nimi on lievästi sanottuna sarkastinen. Tuolloin palasin myös jännityskirjojen pariin. Univajeisena pienen pippurin kanssa ei ollut voimia keskittyä sen kummempiin hienouksiin, mutta lukemattakaan en osannut olla. Eräs äiti kertoi tuolloin lukevansa vauvalleen ääneen niitä kirjoja, joita halusi itse lukea. Vauva kuunteli tyytyväisenä äidin ääntä ja äiti sai lukea. Vauvantuoksuisessa arjessa oli hempeät ulottuvuutensa, joiden vastapainoksi kaipasin verta ja suolenpätkiä. Dekkarien kieli oli tarpeeksi yksinkertaista sumuisille aivoilleni, eikä dekkaribuumi ollut tuolloin vielä saavuttanut samoja ärsyttäviä mittasuhteita kuin nykyään.
En edelleenkään kykene keskittymään taideromaaneihin lasten melskatessa ympärillä, ja iltaisin olen liian väsynyt. Olen kyllä alkanut taas kaivata tiiliskiviromaaneja, ehkäpä sekä sirpaleisen arjen että kaikkialta tulvivan pirstaletiedon vastapainoksi. Voisin jopa lukea George Eliotia uudelleen. Uutuuskirjoista sain joksikin aikaa tarpeekseni, kun pidin monta vuotta naistenlehden kirjapalstaa. Tänä syksynä aion kyllä lukea ainakin Haahtelan uutuuden ja Tua Harnonesikoisromaanin.
Olen miettinyt paljon sitä, mistä saisin lisää lukuaikaa arkeen. Kun lapset menevät keskenään pihaan, ajaudun yleensä tekemään kotitöitä. Pitäisiköhän vain antaa tiskien haista ja lukea? Vai pitäisikö varata kalenterista aikaa lukemiselle? Mennä johonkin tiettyyn paikkaan, pois pyykkivuorien ja pölynimurin luota? Nuorena ja perheettömänä aikaa lukemiselle löytyi luontevasti, ilman sen kummempia järjestelyjä. En kuitenkaan halua odottaa eläkeikään, jotta ehdin taas lukea paksuja tai vaikeitakin romaaneja.
En enää muista, kuka viisas on sanonut että ”koti ilman kirjoja on kuin talo ilman ikkunoita” (Twain?). Minusta ihminen, joka ei lue kaunokirjallisuutta on oikeastaan ihminen ilman silmiä. Mitä elämästä ylipäätään tajuaa, jollei lue kaunokirjallisuutta? Ei mitään.