Välttelevä kuolema

Yksi lempiromaaneistani on Kate Atkinsonin Behind the Scenes at the Museum (Museon kulisseissa, 1995). Olen lukenut sen monta kertaa. Harmi kyllä, en ole oikein päässyt sisälle kirjailijan muihin teoksiin. Human Croquet (Ihmiskrokettia), joka ilmestyi esikoisen jälkeen, oli liian outo, samoin kolmas teos Emotionally Weird.
Kolmannen kirjansa jälkeen Atkinson yllätti monet: taideromaanien kirjoittaja ryhtyi dekkaristiksi. Case Histories (Ihan tavallisena päivänä) oli minusta todella hyvä, epädekkarimainen rikosromaani. Parhaissa dekkareissa ihmiset ovat tärkeämpiä kuin rikos, niin tässäkin. Kun yritin lukea toista saman sarjan dekkaria, Started Early, Took My Dog(2010) olin taas pettynyt. En jaksa romaaneja, joissa yhteiskunta kuvataan läpimätänä ja tuhoon tuomittuna.
Tänä vuonna Atkinsonilta ilmestyi pitkästä aikaa taideromaani, Life After Life. Romaani kertoo Ursulasta, joka kuolee, tai sitten ei: hänen kohtalolleen on aina vaihtoehto. Yhdessä versiossa hän kuolee jo synnytyksessä, toisessa ei. Sitten hän hukkuu, tai ei. Ja niin edelleen. Ursula kasvaa ylemmän keskiluokan perheessä Englannin maaseudulla ja ajankuvan Atkinson tavoittaa hyvin kuten esikoisessaankin. Ursula varttuu 1900-luvun alkupuolella ja päätyy Saksaan toisen maailmansodan aikaan.
Life After Life jäi minulta puolivälissä kesken. Atkinson kirjoittaa hyvin, henkilöhahmot ovat kokonaisia ja miljöö käsinkosketeltava, mutta… Ilmeisesti odotan romaanilta jotain ihan muuta, kuin mitä tämä kirja tarjoaa. Museon kulisseissa oli minusta hieno siksi, että se tempaisi lukijan henkilöhahmojen tarinaan sisälle, heidän vaiheensa todella koskettivat. Life After Life taas leikittelee kirjailijan roolilla: kirjailija voi päättää, elääkö vai kuoleeko hänen henkilöhahmonsa. Hän voi panna henkilön kuolemaan monta kertaa, hän voi esitellä vaihtoehtoisia kohtaloita samalle ihmiselle. Mitä jos hän olisi kuollut silloin ja silloin, mitä jos hän ei olisi kuollut?
Olenkohan lapsellinen lukija, kun en kestä tuollaista leikittelyä lainkaan? Kun luen, haluan lukea tarinaa, joka vie mennessään. En halua, että kirjailija tunkee eteen hösäämään ja esittelemään, kuinka paljon valtaa hänellä on henkilöhahmoihinsa nähden. Tuntuu pelkästään turhauttavalta, että ensin henkilöhahmo kuoli, mutta sitten hän ei kuollutkaan. Ärsyttävää!
Atkinsonin esikoisteoksen yksi hieno piirre on, miten taitavasti hän tuo mukaan suuren keikauksen romaanin loppupuolella. Lukija on imeytynyt päähenkilön näkökulmaan ja todellisuuteen niin täysin, että keikaus on todella yllättävä. Minun oli pakko lukea romaani saman tien uudelleen, jotta näin, millaisia vihjeitä keikauksesta annettiin pitkin tarinaa. Huolimatta siitä, että lukijaa johdatettiin harhaan, Museon kulisseissa oli vilpitön kirja: Life After Life sen sijaan on täynnä turhauttavaa kikkailua.

Rakkaudesta ja menetyksestä

Luin Jonas Gardellin kirjan Rakkaus (trilogiasta Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, WSOY, 2013) jo kesän alussa, mutta jäin miettimään, mitä siitä sanoa. Romaani kertoo Rasmuksesta ja Benjaminista, jotka ajautuvat kumpikin tahoiltaan osaksi 1980-luvun Tukholman homopiirejä. Rasmus on tuppukylän erilainen poika, vanhempiensa silmäterä, Benjamin taas on kasvanut jehovantodistajien perheessä kyseenalaistamatta uskoaan. Rasmukselle oma seksuaali-identiteetti avautuu aikaisemmin, Benjamin joutuu uskonnon takia käymään karumpaa kamppailua. Sattumien kautta nuoret miehet ajatuvat äidillisen Paulin seurapiireihin. Samaan aikaan uusi pelottava sairaus, aids, ”homorutto”, leviää maailmalla.
Romaanissa ei sinällään ollut mitään vikaa. Se on helppolukuinen, mukaansatempaava, koskettava, surullinen ja kaunis. Gardell yhdistää sulavasti monen henkilön näkökulmat ja taustat. Hän ujuttaa luontevasti mukaan homoliikkeen historiaa. Juuri kun homot alkoivat pohjoismaissakin vaatia oikeuksiaan, tuli aids, jota alkuun pidettiin vain homoseksuaalien sairautena ja jopa Jumalan tai luonnon rangaistuksena. Taudin kourissa riutuvien miesten kohtalot olivat raastavia, kuten romaani osoittaa.
Gardellin romaanisarja on ilman muuta tärkeä. Juuri tänään venäläinen keihäänheittäjä Jelena Isinbajeva puolusti maailman lehdistölle maansa epäinhimillisiä homolakeja. ”Emme kaipaa maahamme tuollaisia ongelmia.” Eräs läheiseni sanoi, ettei koskisi Gardellin kirjaan pitkällä tikullakaan. (En ole oikein koskaan käsittänyt, miksi homoseksi on monien miesten mielestä iljettävää. Periaatteessahan heteroseksi on yhtä iljettävää eritteiden vaihtoa, mutta kiihottumisen seurauksena erittyvät hormonit poistavat iljettävyyden tunteen.) Kirja on siis tarpeen ja on hienoa, että se on noussut listoille.
Silti toivon kaunokirjallisuudelta vähän muutakin kuin pamfletinomaista ”katsokaa miten väärin heitä kohdeltiin” -asennetta. Yksi suosikkikirjailijoistani on Alan Hollinghurst ja eritoten teos The Swimming Pool Library (1988). Luin teoksen jo nuorena tyttönä ja ihastuin siihen, miten kirjailija kuvaa sekä homojen ihmissuheita että aistillisuutta. Romaanin tapahtumat alkavat vuonna 1983. Myös Hollinghurst käsittelee homouden historiaa ja oikeuksia Britanniassa ja tuo siis mukaan yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Aids alkoi levitä Eurooppaan siinä vaiheessa, kun Hollinghurst kirjoitti romaaniaan. Hänen hyvä ystävänsä kuoli sairauteen kirjoitusprosessin aikana. Vaikka homokammo oli lisääntymässä, Hollinghurst halusi omien sanojensa mukaan kirjoittaa rehellisen romaanin, joka ei ole poliittisesti korrekti tai koeta kinuta sympatiaa.
On ehkä kohtuutonta verrata näitä kahta romaania. The Swimming Pool Library on nuoren miehen esikoisromaani, todella väkevä ja osuva teos. Se ei kerro vain homoudesta, vaan rakkaudesta muutenkin. Hollinghurst ei tee mitään kompromisseja heterolukijoiden takia: romaanissa homous on välillä aika rujoa ja eläimellistä, ihan niin kuin seksuaalisuus muutenkin. Gardell taas on kirjoittanut romaaninsa selkeästi siisteille ruotsalaisille, joita haluaa herätellä ajattelemaan lähimenneisyyttään uudessa valossa. Mielestäni tämä pyrkimys syö romaanin taiteellista arvoa. Se on koskettava, kaunis ja riipivä, muttei kovin syvällinen. The Swimming Pool Library ravistelee ihan eri tavalla, se on raastavan syvällinen, aito ja rehellinen romaani, taiteellisesti korkeatasoinen ihan eri tavalla kuin Gardellin teos.
The Swimming Pool Librarya ei koskaan suomennettu, mikä kertonee paljon suomalaisista asenteista. Kun kysyin parilta käännöskirjallisuuden kustantajalta 1990-luvulla miksei kirjaa julkaistu suomeksi, vaikka se voitti palkintoja ja oli arvostelumenestys, vastaus oli että ”ei tollanen kirja kiinnostaisi Suomessa ketään” (siis homoista kertova romaani…). Hollinghurstin viimeisin teos Vieraan lapsi (Otava, 2012) ilmestyi kyllä suomeksi. Se onkin paljon siistimpi ja kivempi romaani, joka vetoaa hyvin Downton Abbeyn nostattamaan kiinnostukseen 1900-luvun alun ilmapiiriä (ja vaatteita) kohtaan. Kaikista muista Hollinghurstin kirjoista olen pitänyt paljon, mutta Vieraan lasta jaksoin lukea vain puoliväliin.

Kriisin paikka

Lea on valittu vuoden johtajaksi 47-vuotiaana. Samaan syssyyn hän saa tietää sairastavansa verisuonitautia. Esimiehen mielestä tilanne on liian riskialtis työelämän kannalta, eikä Lealle jää muuta vaihtoehtoa kuin irtisanoutua. Perheetön yksinseläjä jää tyhjän päälle – hänen minuutensa on täysin työelämän muokkaama, kuten monilla suomalaisilla. Kuka hän on ilman nopeatempoista työtä, liikematkoja, vastuuta ja asemaa?
Työssä vaadittu itsekontrolli, tunteiden hillitseminen ja järjen ylivalta ei uudessa tilanteessa kannattele. Sattumalta Lean mieleen palaa nuoruuden mentori Bernard, johon hän tutustui opiskeluaikoina Pariisissa. Suhde mieheen herättää edelleen kysymyksiä ja Lea lähtee Pariisiin etsimään elämälleen uutta suuntaa. Löytyykö mies Pariisista? Mitä merkitsi, että tämä oli niin hullaantunut Hemingwayhyn?Voiko mustaan aukkoon pudonnut uraohjus löytää elämälleen uuden suunnan pakenemalla arkea Helsingissä?
Olen pitkään pitänyt Taina Haahdin kirjoista ja uutuus Koeaika (Siltala, 2013) on niistä paras. Mielestäni Haahti ei kuitenkaan ole saanut ansaitsemaansa huomiota. Mietin johtuuko tämä siitä, että hänen taustansa on yritysmaailmassa. Kirjallisuuskriitikot ja kulttuuritoimittajat taas ovat humanistitaustaisia. Itse pidän Haahdin kirjoja kiinnostavina nimenomaan siksi, että niissä on muutakin kuin humanistien haahuilua. Työläiskirjailijoita Suomessa ei enää oikeastaan ole (kertokaa jos on), ja työelämä jää kotimaisessa kaunokirjallisuudessa yleensä ihmissuhteiden varjoon. Ainakin omassa tuttavapiirissäni kirjailijoilla – myös minulla – tuntuu olevan liian vähän kosketuskohtia oikeaan työelämään. Yleistystä tietysti, mutta minua häiritsee nykykaunokirjallisuudessa myös stereotyyppisyys. Insinöörit ovat pökkelöitä ja rikkaat ihmiset useimmiten pinnallisia ja itsekkäitä. Edellisessä käsittelemässäni kirjassa, Inka Nousiaisen uutuudessa, muuten viehätti se, että opettajan työ oli kuvattu aidosti ja kahden erilaisen opettajan kautta työhön tuli kaksi eriävää näkökulmaa.
Olen jo pitkään toivonut, että voisin lukea romaanin vaikkapa poliitikosta tai varakkaasta johtoaseman ihmisestä, joka on (epähumanistisesta) asemastaan huolimatta normaali ihminen. Koeaika onkin vastaus tähän toiveeseen. Kirjallisuudessa hienoa on se, että romaanin avulla voi viettää aikaa sellaisen ihmisen kanssa, johon ei normaaleissa oloissa törmäisi, tai joka oikeassa elämässä saattaisi olla ärsyttäväkin. Koeajan Lea on juuri sellainen. Toisaalta hänen kunnianhimoonsa on helppo samastua, toisaalta kireys ja tunteiden peittäminen ärsyttää.
Koska en ole oikea kriitikko, voin sanoa muitta mutkitta, että suorastaan hullaannuin tähän kirjaan. Yksinhuoltaja-arjessa yli 400-sivuisen kirjan lukeminen ei yleensä suju tuosta vain, mutta Koeaika oli niin mukaansatempaava, että luin sen alle viikossa (yöunista nipistäen, kiitosta vain kirjailijalle!). Kirjan lopulla olin jo niin kiintynyt päähenkilöön, että toivoin kovasti hänen saavan yllätyskolmoset, komean miehen ja talon Ranskan maaseudulta – onneksi kirjailija ei kuitenkaan päätynyt niin siirappiseen loppuratkaisuun!
Koeajassa miellytti myös se, että harvemmin romaaneissa käsitellään muita taideteoksia, vaikka ne ovat meistä monille osa jokapäiväistä elämää ja ilon sekä inspiraation lähteitä. Lean kipakka analyysi Kaurismäenelokuvasta oli todella hauska, ja se miten hän haki vastauksia elämänsä kysymyksiin Hemingwayn elämästä ja teoksista kiinnostavaa. Pidin siitäkin, että kirjassa on todella paljon ajatuksia – niin Lean kohtaama mieskin toteaa. Myös amerikkalaisen Rickin ja Lean keskustelut olivat kiinnostavia.
Koeaika oli minulle nautinnollinen (paitsi silloin kun valvominen sattui silmiin) ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Johtamista Lea analysoi välillä riemastuttavan sarkastisesti. Myös ”romaanihenkilö kirjoittaa kirjan” -teema tuntui kerrankin uskottavalta. Periaatteessahan romaanin teema on lukemattomista naistenlehtiartikkeleista tuttu: ”Vakava sairaus pysäytti”, ”terveyden pettäminen sai miettimään arvot uusiksi”, mutta Koeajassa teemaa käsitellään paljon raikkaammin kuin noissa kriisistä pelastukseen -artikkeleissa. Pisteet Haahdille siitä, että onnistuu välttämään teemaan liittyvät naistenlehtikliseet (”naisjohtaja muutti maalle ryijytaiteilijaksi”).
Ehkä ainoa kritisoitava seikka oli sama, mikä tulee esiin monissa romaaneissa, joissa henkilö miettii menneisyyden kipupisteitä: välillä kerronta oli liian solipsistista ja keskittyi vain Lean näkökulmaan. Jo ennen Rickin ilmestymistä kuvioihin olisin kaivannut henkilöhahmoa, joka olisi virittänyt konkreettisia konflikteja päähenkilön kanssa sen sijaan, että tämä muisteli menneisyyden vaikeita tapahtumia ikioman kiikarinsa läpi. Toisaalta riemastutti se että seksuaalisuus – varsinkin keski-ikäisen naisen seksuaalisuus – on kirjassa kuvattu kerrankin iloisena, villinä ja vapauttavana voimana. Kotimaisessa kirjallisuudessa kuvataan niin usein seksiä depressiivisesti, ahdistavasti tai vallankäytön välineenä. Oikeassa elämässä se nyt vain on usein pelkästään iloista ”peuhaamista”, romaanin termiä lainaten.